Ero sivun ”Frikatiivi” versioiden välillä

Suomen kielen murteissa ja vanhemmissa muodoissa on ollut frikatiiveja, joita nykykieli ei enää tunne. [[Äännehistoria]]ssa oletetaan, että ''t''-äänteen [[astevaihtelu]]vastine, jota nykysuomessa on ''d'', on alkuaan ollut spirantti, josta eräissä lounaismurteissa onkin tietoja 1900-luvulta asti. Tätä soinnillista dentaalispiranttia merkittiin paljolti lounaismurteisiin perustuvassa vanhassa kirjasuomessa ''d'':llä tai ''dh'':lla, esimerkiksi [[Mikael Agricola]] kirjoitti ''Wdhen'' ({{IPA|[uuðen]}}). Vasta myöhemmin, kun kirjakielen murrepohja muuttui itäisemmäksimonipuolistui ja spiranttiäänne oli useimmista murteista kadonnut, ''d'' alettiin ääntää kuten nykyään. Tähän vaikutti sekin, että tuohon aikaan monet [[suomenruotsalaiset]] opiskelivat suomea ja alkoivat ääntää suomen d:n ruotsalaisittain. Suomen nykyinen d muistuttaakin nimenomaan ruotsin d:tä, joka eroaa monien muiden kielten d:stä siten, että sitä äännettäessä kielenkärki on kauempana hampaista. Samoin ''k'':n heikkoasteinen vastine oli alkuaan ilmeisesti soinnillinen velaarispirantti {{IPA|[ɣ]}}, jonka esimerkiksi Agricola vielä merkitsi ''gh'':lla, esimerkiksi ''parghutin'' {{IPA|[parɣuttiin]}}. Joissain lounaismurteissa on ollut kirjakielen ''ts'':ää vastaamassa kahdentunut soinniton dentaalispirantti, jota jotkut 1500- ja 1600-lukujen kirjoittajat merkitsivät ''dz'':lla tai ''hdh'':lla, esimerkiksi {{IPA|[meθθæ]}} 'metsä'.