Frikatiivi

Frikatiivi eli hankausäänne (engl. fricative) on äänne, joka syntyy, kun ilmavirtaa rajoitetaan osittain, niin että syntyy hankaushälyä. Joskus frikatiivit jaotellaan sibilanteiksi (s:mäiset äänteet, joissa ilmavirta pääsee kulkemaan vapaasti kielen keskeltä; suomessa /s/ ja /š/) ja spiranteiksi ("rakoäänteet"; suomessa /f/, /h/). Suomen kielen kirjoitusjärjestelmään kuuluu myös kirjaimet soinnilliselle alveolaariselle frikatiiville /z/, esimerkiksi sanassa azeri [azeri], sekä soinnittomalle ja soinnilliselle postalveolaariselle frikatiiville /š/ ja /ž/, esimerkiksi sanoissa šakki [ʃakki] ja džonkki [dʒonkki].

Muissa kielissä frikatiiveja on enemmän. Esimerkkejä:

Saksassa ja hollannissa velaarinen frikatiivi [x] (ach-äänne ja ich-äänne) (tai soinnillinen [ɣ]), ns. ach-laut, sanoissa Bach [bax] ja Van Gogh [xɔx]
Arabiassa käytetään epiglottaalisia frikatiiveja, jotka tuotetaan kurkunkannella. Niitä on usein luultu faryngaalisiksi, koska molempia esiintyy murteesta riippuen. Soinniton epiglottaaliäänne [ʜ] esiintyy sanoissa حب ja حار, ja äänteen soinnillinen vastine [ʢ] sanoissa عين ja علم.
Faryngaaliäänteet [ħ] ja [ʕ] ovat harvinaisia. Tunnetaan vain yksi kieli, Dagestanissa puhuttava agul-kieli, jossa erotellaan faryngaaliäänteet ja epiglottaaliäänteet. Mistään kielestä ei tunneta erottelua faryngaalisen frikatiivin ja puolivokaalin välillä. Tanskassa 'r' on itse asiassa soinnillinen faryngaalipuolivokaali.
Englannissa dentaalifrikatiivit, soinniton [θ] sanassa thin ja soinnillinen [ð] sanassa the.
Japanissa ja monissa espanjan murteissa bilabiaalit, soinnillinen [β] ja soinniton [ɸ], esimerkiksi japanin Fuji [ɸüʥi].
Japanissa palatoalveolaarit, soinnillinen [ʑ] ja soinniton [ɕ], esimerkiksi transkriptio shi merkitsee [ɕi].

Äänne [h] luetaan joskus historiallisista syistä frikatiiviksi, nimellä "glottaalifrikatiivi". Itse äänteessä [h] ei kuitenkaan ole erikseen tuotettua hankaushälyä, vaan artikulaatio on identtinen ympäröivien vokaalien kanssa ja äänne on yksinkertaisesti soinniton. Äänne [h] on siis soinniton vokaali tai vokaalisiirtymä. On huomattava, että suomen kielessä foneemi /h/ ei aina ole äänne [h], vaan suomen foneemissa /h/ on joissain tapauksissa heikkoa, mutta selkeää hankaushälyä, esimerkiksi /pihka/, /tahko/, /puhua/.

Suomen kielen vanhat frikatiivit

Suomen kielen murteissa ja vanhemmissa muodoissa on ollut frikatiiveja, joita nykykieli ei enää tunne. Äännehistoriassa oletetaan, että t-äänteen astevaihteluvastine, jota nykysuomessa on d, on alkuaan ollut spirantti, josta eräissä lounaismurteissa onkin tietoja 1900-luvulta asti. Tätä soinnillista dentaalispiranttia merkittiin paljolti lounaismurteisiin perustuvassa vanhassa kirjasuomessa d:llä tai dh:lla, esimerkiksi Mikael Agricola kirjoitti Wdhen ([uuðen]). Vasta myöhemmin, kun kirjakielen murrepohja monipuolistui ja spiranttiäänne oli useimmista murteista kadonnut, d alettiin ääntää kuten nykyään. Tähän vaikutti sekin, että tuohon aikaan monet suomenruotsalaiset opiskelivat suomea ja alkoivat ääntää suomen d:n ruotsalaisittain. Suomen nykyinen d muistuttaakin nimenomaan ruotsin d:tä, joka eroaa monien muiden kielten d:stä siten, että sitä äännettäessä kielenkärki on kauempana hampaista. Samoin k:n heikkoasteinen vastine oli alkuaan ilmeisesti soinnillinen velaarispirantti [ɣ], jonka esimerkiksi Agricola vielä merkitsi gh:lla, esimerkiksi parghutin [parɣuttiin]. Joissain lounaismurteissa on ollut kirjakielen ts:ää vastaamassa kahdentunut soinniton dentaalispirantti, jota jotkut 1500- ja 1600-lukujen kirjoittajat merkitsivät dz:lla tai hdh:lla, esimerkiksi [meθθæ] 'metsä'.

Affrikaatat

Affrikaatoissa kuuluu täyden sulkeuman jälkeen hankaushälyä, joka muistuttaa foneettisesti frikatiivia, mutta affrikaattoja ei yleensä käsitellä klusiilin ja frikatiivin yhdistelmänä, vaan yksittäisenä äänteenä, joka eroaa klusiilista sulkeuman hitaan avautumisen osalta. Vrt. englannin /ʧ/ (<ch>; affrikaatta) ja /ʃ/ (<sh>; frikatiivi).