Frikatiivi

Frikatiivi eli hankausäänne on obstruenttinen konsonantti, joka syntyy, kun ääntöväylä puristetaan niin kapeaksi, että sen läpi kulkeva ilmavirta aiheuttaa hankaushälyä. Joskus frikatiivit jaotellaan spiranteiksi eli rakoäänteiksi, joita äännettäessä ilmavirta kulkee tasaisen ja leveän kapeikon läpi, sekä sibilanteiksi eli kouru- tai suhuäänteiksi, joita äännettäessä ilmavirta kulkee kielen muodostamaa kourumaista väylää pitkin. Suomen kielessä esiintyvät spiranteista /f/ ja /h/. Sibilanteista taas suomen äännejärjestelmään kuuluu varsinaisesti vain soinniton alveolaarinen frikatiivi /s/, mutta sen lisäksi suomen oikeinkirjoituksessa huomioidaan joissain vierassanoissa tavattavat soinnillinen alveolaarinen frikatiivi [z], esimerkiksi sanassa azeri [ɑzeri], sekä soinniton ja soinnillinen postalveolaarinen frikatiivi [ʃ] ja [ʒ], esimerkiksi sanoissa šakki [ʃɑkːi] ja džonkki [dʒonkːi].

Muissa kielissä frikatiivien kirjo voi olla laajempi. Esimerkiksi v-kirjaimella merkitään usein soinnillista labiodentaalista frikatiivia (engl. very [veɹɪ]), joka suomalaisittain kuitenkin helposti hahmottuu puolivokaaliksi (vrt. suom. veri [ʋeri]).

Muita frikatiiveja:

• Englannissa dentaalifrikatiivit, soinniton [θ] sanassa thin ja soinnillinen [ð] sanassa the.
• Saksassa ja hollannissa velaarinen frikatiivi [x] (ach-äänne ja ich-äänne) (tai soinnillinen [ɣ]), ns. ach-laut, sanoissa Bach [bax] ja Van Gogh [xɔx]
• Arabiassa käytetään kurkunkannella tuotettavia eli epiglottaalisia frikatiiveja (tosin joissain murteissa ne ääntyvät faryngaalisina). Soinniton epiglottaaliäänne [ʜ] esiintyy sanoissa حب ’rakkaus’ ja حار ’lämmin’. Äänteen soinnillinen vastine [ʢ] esiintyy sanoissa عين ’nimittää’ ja علم ’neuvoa’.
• Faryngaaliset frikatiivit [ħ] ja [ʕ] ovat harvinaisia. Tunnetaan vain yksi kieli, Dagestanissa puhuttava agul-kieli, jossa erotellaan faryngaaliäänteet ja epiglottaaliäänteet.
• Japanissa ja monissa espanjan murteissa bilabiaalit, soinnillinen [β] ja soinniton [ɸ], esimerkiksi japanin Fuji [ɸüʥi].
• Japanissa palatoalveolaarit, soinnillinen [ʑ] ja soinniton [ɕ], esimerkiksi transkriptio shi ääntyy [ɕi].

Kansainvälinen foneettinen aakkosto puhuu glottaalifrikatiivista [h], vaikka tässä äänteessä ei ole erikseen tuotettua hankaushälyä, vaan artikulaatio on identtinen ympäröivien vokaalien kanssa ja äänne on yksinkertaisesti soinniton. Se on siis soinniton vokaali tai vokaalisiirtymä. Suomen kielessä foneemi /h/ ei kuitenkaan aina ole äännearvoltaan foneettisesti [h], vaan siinä on joissain tapauksissa heikkoa mutta selvää hankaushälyä, esimerkiksi /pihkɑ/, /tɑhko/, /puhuɑ/.

Suomen kielen vanhat frikatiivit

Suomen kielen murteissa ja vanhemmissa muodoissa on ollut frikatiiveja, joita nykykieli ei enää tunne. Äännehistoriassa oletetaan, että soinnittoman dentaaliklusiilin /t/ astevaihteluvastine, jota nykysuomessa edustaa kirjain d, on alkuaan ollut soinnillinen dentaalispirantti [ð], jota eräissä lounaismurteissa tavattiinkin vielä 1900-luvulla. Paljolti lounaismurteisiin perustuvassa vanhassa kirjasuomessa soinnillista dentaalispiranttia merkittiin d:llä tai dh:lla (esimerkiksi Mikael Agricola kirjoitti Wdhen [uːðen] ’uuden’). Vasta myöhemmin, kun kirjakielen murrepohja monipuolistui ja spiranttiäänne oli useimmista murteista kadonnut, d-kirjain alettiin ääntää kuten nykyään. Tähän vaikutti sekin, että tuohon aikaan monet suomenruotsalaiset opiskelivat suomea mutta äänsivät d-kirjaimen ruotsalaisittain. Nykyään suomen yleiskielen foneemi /d/ muistuttaakin nimenomaan ruotsin vastaavaa foneemia, jota äännettäessä kielen kärki on kauempana hampaista kuin monen muun kielen ääntämyksessä.

Vastaavasti soinnittoman velaariklusiilin /k/ heikkoasteinen vastine oli alkuaan ilmeisesti soinnillinen velaarispirantti [ɣ], jonka Agricola vielä merkitsi gh:lla (esimerkiksi parghutin [parɣutːiːn] ’paruttiin’). Nykykielessä velaarispirantin tilalla on kato.

Joissain lounaismurteissa on kirjakielen ts:ää vastannut kahdentunut soinniton dentaalispirantti [θː], jota jotkut 1500- ja 1600-lukujen kirjoittajat merkitsivät dz:lla tai hdh:lla (esimerkiksi medzä, mehdhä [meθːæ] ’metsä’).

Affrikaatat

Pääartikkeli: Affrikaatta

Affrikaatoissa kuuluu täyden sulkeuman jälkeen hankaushälyä, joka muistuttaa foneettisesti frikatiivia, mutta affrikaattoja ei yleensä käsitellä klusiilin ja frikatiivin yhdistelmänä, vaan yksittäisenä äänteenä, joka eroaa klusiilista sulkeuman hitaan avautumisen osalta. Vrt. englannin ch [ʧ] (affrikaatta) ja sh [ʃ] (frikatiivi).