Wikipedia

Alfred Hitchcock

brittiläinen elokuvaohjaaja ja tuottaja (1899 - 1980)

Alfred Joseph Hitchcock (13. elokuuta 1899 Lontoo, Englanti, Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta – 29. huhtikuuta 1980 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat)[1] oli englantilainen elokuvaohjaaja. Hän siirtyi 1939 Hollywoodiin, jossa hän teki useimmat merkittävimmistä elokuvistaan.

Alfred Hitchcock
Henkilötiedot
Koko nimi Alfred Joseph Hitchcock
Syntynyt13. elokuuta 1899
Lontoo, Englanti, Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut29. huhtikuuta 1980 (80 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Ammatti käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja
Puoliso Alma Reville
(vih. 1926; k. 1980)
Ohjaaja
Aktiivisena 1919–1979
Tunnetuimmat ohjaukset
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie
Svensk Filmdatabas

Hitchcockia pidetään jännityselokuvan mestarina (The Master of Suspense)[2], jonka juonenkuljetus oli taidokasta. Hänen katsottiin olleen aikansa muodikkaimpia ja kokeilunhaluisimpia elokuvantekijöitä. Hitchcock ohjasi useita klassikkomaineen saaneita elokuvia, joiden tunnuspiirre on musta huumori.

Ranskalaiset elokuvateoreetikot nostivat vain viihdeohjaajana pitkään pidetyn Hitchcockin 1960-luvulla suureksi auteuriksi.[3] Hitchcockin ainoa Oscar-palkinto on vuonna 1967 myönnetty Irving G. Thalbergin muistopalkinto.[4]

Hitchcock on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista elokuvaohjaajista. Hän julkaisi kaikkiaan yli 50 elokuvaa, joista huomattava osa on saanut klassikkomaineen. Hän tuli tutuksi myös menestyneiden televisiosarjojen Alfred Hitchcock esittää (1955–1962) ja The Alfred Hitchcock Hour (1962–1965) isäntänä. Edellistä on jopa pidetty yhtenä kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista.[5][6] Vuonna 2002 MovieMaker-lehti nimesi Hitchcockin kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmaksi elokuvaohjaajaksi. Hitchcockia on sanottu ”kaikkien aikojen kuuluisimmaksi elokuvaohjaajaksi”.[7]

Hitchcockin ura elokuvan parissa kesti noin kuusikymmentä vuotta. Hän aloitti elokuvauransa välitekstien suunnittelijana ja lavastajana vuonna 1919. Hän kokeili ohjaamista jo vuosina 1922 ja 1923, mutta hänen ohjaustyönsä tältä ajanjaksolta ovat suurelta osin kadonneet. Hitchcockin ensimmäinen täysin säilynyt ohjaustyö oli rikosdraamaelokuva The Pleasure Garden vuodelta 1925. Ensimmäinen varsinainen ”Hitchcock-elokuva” on vuoden 1926 elokuva Vuokralainen, ja sen myötä hänestä tuli arvostettu ohjaaja. Hitchcockin ”kultakautena” voidaan pitää vuosia 1951–1963, sillä tänä aikana ilmestyivät esimerkiksi Muukalaisia junassa, Vertigo – punainen kyynel, Mies joka tiesi liikaa, Psyko ja Linnut. 1960-luvun lopulla Hitchcock ohjasi useita epäonnistuneita elokuvia selvennä ja menetti suosiotaan. Vuoden 1972 elokuva Frenzy ja vuoden 1976 elokuva Perintö sen sijaan olivat menestyselokuvia.

Englanti (1899–1939)

muokkaa

Lapsuus ja nuoruus

muokkaa

Alfred Joseph Hitchcock syntyi sunnuntaina 13. elokuuta 1899 Leytonstonessa Lontoossa William ja Emma Jane Hitchcockin kolmantena ja nuorimpana lapsena. Isällä oli ruokatavarakauppa Leytonstonessa. Perhe oli katolinen, sillä Emma Hitchcock oli Irlannin katolisia toisessa polvessa ja William Hitchcock oli saanut äidiltään katolisen kasvatuksen, vaikka hänen isänsä kuului anglikaaniseen kirkkoon ja Williamin vanhemmat oli vihitty vain anglikaanisen kirkon menoin.[8]

Hitchcock on sanonut lapsuutensa olleen yksinäistä.[9] Hän kertoi lapsuudestaan mielellään tarinaa, kuinka hänen ollessaan noin viisivuotias isä rankaisi häntä jostakin pahanteosta lähettämällä hänet paikalliselle poliisiasemalle paperilapun kanssa. Asemalla päivystävä poliisi luki lapun ja lukitsi Alfredin vähäksi aikaa selliin. Tapahtuman todenperäisyydestä ei ole minkäänlaista varmuutta. Donald Spoto on analysoinut tätä kertomusta Hitchcock-elämäkerrassaan 1983. Jos tarina on tosi, William Hitchcockin kasvatusmenetelmät ovat olleet varsin kyseenalaisia. Jos se taas on ollut Hitchcockin omaa keksintöä, se heijastaa aikuisen Hitchcockin kokemusta omasta lapsuudestaan ja isästään. Spoto huomauttaa myös, että Hitchcock oli tunnetusti monenlaisten tarinoiden ja kaskujen kertomisen mestari,[10] ja tämä kertomus on saattanut olla tietoinen harhautus, joka antoi haastattelijoille pätevältä kuulostavan psykologisen selityksen lukuisiin Hitchcockin elokuviin. Olipa tarina totta tai ei, se kuitenkin kuvastaa syyllisyyden keskeistä asemaa Hitchcockin koko tuotannon kantavana teemana.[11]

Vuoden 1907 lopulla Hitchcockit muuttivat lähemmäksi Lontoon keskustaa Poplariin East Endiin. William Hitchcockin ruokakauppa oli laajentunut ja oli nyt myös kalakauppa. Poplarissa Hitchcock aloitti myös koulunkäynnin, joka jostakin tuntemattomasta syystä ei ollut alkanut Hitchcockin ollessa 7-vuotias 1906. Pari vuotta myöhemmin perhe muutti läheiseen Stepneyyn, jossa Hitchcock aloitti koulunkäynnin syksyllä 1910 jesuiittojen perustamassa Sankt Ignatius Collegessa.[12] Hitchcock lopetti koulun heinäkuussa 1913 ja antoi omalta osaltaan panoksensa perheen toimeentuloon. 1913–1914 hän kävi iltakoulua, joskaan varmaa tietoa ei ole siitä, mitä kursseja hän kävi, sillä niistä ei ole olemassa merkintöjä. Melko varmasti voi kuitenkin sanoa, että Hitchcock opiskeli ainakin navigoinnin, sähköopin, mekaniikan ja piirtämisen perusteita.[13]

William Hitchcockin kuolemalla 12. joulukuuta 1914 oli suuri vaikutus Hitchcockin ja hänen äitinsä toimeentuloon. Alkuvuodesta 1915 Hitchcock sai toimistotyötä sähkökaapeleita valmistavassa W. T. Henley Telegraph Companyssa. Hänen toimenkuvaansa kuului muun muassa kapasitanssin mittaaminen. Samanaikaisesti hän opiskeli iltaisin taiteita ja harrasti vapaa-ajallaan piirtämistä ja maalausta.[13] Henleyn yrityslehdessä Hitchcock julkaisi karikatyyripiirroksia ja kertomuksia. Niiden ansiosta hän sai pian ylennyksen mainospiirtäjäksi, ja hän vastasi Henleyn ilmoitusten ja mainosten suunnittelusta ja muotoilusta.[14]

Elokuvaura

muokkaa

Alkuvuodet

muokkaa

Yhdysvaltalainen Famous Players-Lasky -elokuvatuotantoyhtiö perusti vuonna 1919 tytäryhtiön Famous Players-Lasky British ja elokuvastudion Islingtoniin. Kun Hitchcock kuuli, että ensimmäinen elokuva olisi Marie Corellin romaanin The Sorrows of Satan filmatisointi, hän osti romaanin ja suunnitteli siihen välitekstit. Famous Players-Laskyyn ne eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta, sillä yhtiö oli päättänyt kuvata toisen romaanin The Great Dayn. Hitchcock palasi seuraavana päivänä uusien piirustusten kanssa ja saikin aluksi muutamia pieniä töitä – ensimmäisenä The Great Dayn (1921) – ennen kuin hän sai välitekstien suunnittelijana täysipäiväisen työpaikan vuoden 1920 loppupuolella ja irtisanoutui Henleyltä.[15][16]

Islingtonin studioilla Hitchcockin kokeili myös ensimmäisen kerran ohjaamista: Mrs. Peabody (eli Number 13) vuonna 1922. Famous Players-Lasky British oli kuitenkin ajautunut selvitystilaan, ja elokuvan kuvaukset keskeytettiin. Sittemmin kaikki kuvattu materiaali on kadonnut. Seuraava ohjausmahdollisuus tuli jo seuraavana vuonna, kun Islingtonin studioilla kuvatun Always Tell Your Wife -elokuvan ohjaaja Hugh Croise sairastui ja Hitchcock sai ohjata elokuvan loppuun. Hitchcock suoriutui tehtävästä hyvin, ja hän sai apulaisohjaajan paikan Balcon-Saville-Freedman-elokuvatuotantoyhtiöstä, joka oli vuokrannut Islingtonin studiot Famous Players-Lasky Britishin jouduttua vuonna 1923 konkurssiin. Uuden yhtiön henkilökuntaan kuului myös Alma Reville, josta pari vuotta myöhemmin tuli Hitchcockin vaimo.[17]

 
Hitchcock’s Head -patsas (”Hitchcockin pää”) Gainsboroughin studioiden paikalla sijaitsevalla asuinalueella.

Balcon-Saville-Freedman ehti tuottaa vain kaksi elokuvaa: Nainen naista vastaan (1923) ja Valkoinen varjo (1923), joissa kummassakin Hitchcock oli apulaisohjaajana, käsikirjoittajana ja lavastajana. Ensimmäinen menestyi hyvin, mutta toinen epäonnistui niin pahasti, että tuotantoyhtiön omistajat lopettivat yrityksen. Tuottaja Michael Balcon perusti kuitenkin heti uuden tuotantoyhtiön Gainsborough Picturesin, jonne myös Hitchcock siirtyi. Balcon etsi jatkuvasti yhteistyökumppaneita ja solmi 1924 sopimuksen elokuvasta Die Prinzessin und der Geiger UFA:n kanssa. UFA hoiti rahoituksen, ja Gainsborough Pictures vastasi puolestaan tuotannosta ja levityksestä Saksan ulkopuolella. Elokuva kuvattiin UFA:n Babelsbergin studioilla, jonne Hitchcock lähti muun kuvausryhmän mukana 1924. Kuvausmatkalla oli suuri vaikutus Hitchcockiin. Hän oli Englannissa työskennellyt vain pienessä brittiläisessä studiossa ja oli nyt tuon ajan suurimmassa ja merkittävimmässä elokuvastudiossa. Viereisessä studiossa F. W. Murnau kuvasi Viimeistä miestä, jolla oli Hitchcockiin suuri vaikutus. Murnaulta Hitchcock oppi monia lavastukseen, trikkikuvaustekniikkaan ja elokuvakerrontaan liittyviä asioita. Murnaun – ja myös Fritz Langin, G. W. Pabstin sekä saksalaisen ekspressionismin – vaikutus näkyy ennen kaikkea Hitchcockin mykkäelokuvissa (esimerkiksi Vuokralaisessa ja Puhtauden lunnaissa).[18][19]

Die Prinzessin und der Geiger -elokuvan kuvaukset eivät kuitenkaan sujuneet hyvin. Naimisissa olleella ohjaaja Graham Cuttsilla oli suhde virolaiseen tanssijattareen, ja kuvausten loppupuolella he karkasivat. Hitchcock ja Alma Reville joutuivat ohjaamaan elokuvan loppuun. Elokuvan jälkituotanto tehtiin Englannissa (paluumatkalla Hitchcock oli kosinut Alma Revilleä ja saanut myöntävän vastauksen). Seuraavan elokuvan The Prude’s Fall kuvausten aikana Hitchcock oli huomannut, että ohjaaja Cuttsin suhtautuminen häneen oli muuttunut pahansuovaksi. Cutts ilmoittikin, ettei hän halunnut Hitchcockia seuraavaan elokuvaansa.[20]

Mykkäohjaukset

muokkaa

Gainsborough oli tässä vaiheessa laajentumassa, ja tuottaja Michael Balcon ehdotti Hitchcockille oman elokuvan ohjaamista. Balcon oli tarkkaillut Hitchcockin työskentelyä vuosien ajan ja oli vakuuttunut, että Hitchcock pystyisi ohjaamaan elokuvan. Cutts, joka oli myös yhtiön osakas, vastusti sitä. Balconin perusteluina oli, että tuotannon laajentuessa Cutts ei mitenkään ehtisi ohjata kaikkia Gainsboroughin elokuvia, ja lisäksi oli halvempaa käyttää jo palkkalistoilla olevaa työntekijää kuin palkata joku ulkopuolinen. Balcon sai tahtonsa läpi ja Hitchcock sai ensimmäisen elokuvan ohjattavakseen.[21]

Hitchcockin ensimmäinen ohjaustyö oli brittiläis-saksalainen yhteistuotanto The Pleasure Garden 1925. Ulkokuvaukset tehtiin Italiassa ja studiokuvaukset Saksassa. Sen vastaanotto oli myönteinen, mutta se ei ollut arvostelu- tai yleisömenestys. Kunnolliseen levitykseen se pääsi vasta, kun Hitchcockin Vuokralaisesta (ensi-ilta syyskuussa 1926) oli tullut menestys.[22] Seuraavaksi valmistunut melodraama The Mountain Eagle (1926) on ainoa Hitchcockin ohjaamista elokuvista, joka on kadonnut (jollei oteta huomioon keskeneräiseksi jäänyttä elokuvaa Number 13).[19]

 
The Mountain Eagle -elokuvan kuvaukset 1926. Hitchcock on etuoikealla ja hänen takanaan Alma Reville.

Vuonna 1927 ensi-iltansa saanut Vuokralainen oli Hitchcockin ensimmäinen jännityselokuva. Se oli myös Hitchcockin ensimmäinen yleisö- ja arvostelumenestys. Sitä pidettiin jopa kaikkien aikojen parhaana brittielokuvana, ja teknisten innovaatioidensa ansiosta Hitchcock sai ”ihmepojan” maineen. Hitchcockin omasta mielestä Vuokralainen oli ensimmäinen ”Hitchcock-elokuva”.[23] Siinä Hitchcock käytti myös ensimmäisen kerran syyttömänä syytteeseen joutuvan miehen teemaa, jota hän muunteli lukuisissa myöhemmissä elokuvissaan.[2] Vuokralaisessa on myös Hitchcockin ensimmäinen cameorooli.[24]

Vuokralaisen kuvausten jälkeen Alfred Hitchcock ja Alma Reville vihittiin 2. joulukuuta 1926.[25] Heidän ainoa lapsensa Patricia Hitchcock syntyi 7. heinäkuuta 1928.[26]

Vuokralaisen menestystä seurasi kuitenkin alamäki. Alamäkeen (1927), Kevytkenkäinen (1928) ja Kehä (1927) saivat vielä melko myönteisen vastaanoton, mutta Farmarin naimakauppa (1928), Champagne ja Man-saaren tuomari (1929) menestyivät jokseenkin kehnosti. Kevytkenkäisen jälkeen (kuvattu 1927 mutta ensi-ilta vasta 1928) Hitchcock oli siirtynyt Gainsboroughilta British International Picturesille (BIP), joka oli luvannut suurempia budjetteja ja suurempaa taiteellista vapautta.[27] Vuokralaisen nostattamat odotukset Hitchcockin kyvyistä alkoivat jo laantua, kunnes Puhtauden lunnaat sai ensi-iltansa 1929.[28]

Äänielokuvaan

muokkaa

Puhtauden lunnaiden kuvaukset alkoivat mykkäelokuvana, mutta viime hetkellä siitä päätettiin tehdä äänielokuva. Elokuva oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys, ja jopa kaikkein penseimmät kriitikot suhtautuivat siihen myötämielisesti.[28]

Äänielokuvan tulon myötä musikaali- ja revyyelokuvia tehtiin runsaasti, koska se koettiin oivaksi tavaksi osoittaa äänielokuvan mahdollisuudet. Niinpä Hitchcock joutuikin osallistumaan episodielokuvaan Elstree Calling (1930), jonka Hitchcockin elämäkertoja John Russell Taylor kuittaa sanoilla ”omituinen välinäytös”. Junoa ja riikinkukkoa (1930) voidaan pitää Hitchcockin ensimmäisenä todellisena äänielokuvana, sillä elokuva tuotettiin alusta alkaen äänielokuvana. Irlantilaisia käsittelevä aihe oli perienglantilaiselle Hitchcockille täysin vieras, mutta kriitikoiden mielestä hän käsitteli irlantilaisia mestarillisesti. Epäiltynä murhasta (1930) vahvisti jälleen Hitchcockin mainetta jännityselokuvien ohjaajana, vaikka se olikin enemmän tyypillinen ”kuka sen teki” -tarina kuin jännitykseen perustuva Hitchcock-elokuva. Sitä seurannut Rikkauden huuma (1931) epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Hitchcockin viimeiset elokuvat British International Picturesille olivat nopeasti tehdyt tilaustyöt Talo numero 17 (1932) ja Lord Camber’s Ladies (1932), joka oli Hitchcockin ainoa pelkkänä tuottajana tekemä elokuva.[29]

BIP:n jälkeen Hitchcock siirtyi Gaumont Britishille, joka oli BIP:n ohella Britannian johtava elokuvatuotantoyhtiö. Hitchcockin ura Gaumontilla ei kuitenkaan alkanut hyvin, sillä hän sai ohjattavakseen Waltzes from Vienna -musiikkielokuvan (1933), jota hän itse piti uransa pohjanoteerauksena.[30]

Jännityksen mestarin synty (1934–1939)

muokkaa

Hitchcockin ura ennen vuotta 1934 oli ollut hyvin epätasainen. Vuokralainen ja Puhtauden lunnaat olivat olleet suuria yleisö- ja arvostelumenestyksiä, mutta niiden vastapainona oli ollut runsaasti epäonnistuneita elokuvia. Waltzes of Vienna -elokuvan kuvausten aikana Gaumont Britishin johtaja Michael Balcon – jonka Gainsborough Pictures oli nyt osa Gaumontia – tarjosi Hitchcockille mahdollisuuden ohjata haluamansa elokuva heti, kun Hitchcock vain löytäisi sopivaa materiaalia. Hitchcockilla oli jo sellainen tiedossa, ja hän osti BIP:ltä Sapperin Bulldog Drummondin elokuvaoikeudet ja ohjasi siitä vuonna 1934 elokuvan Mies joka tiesi liikaa. Siitä alkanutta ja vuoteen 1939 kestänyttä ajanjaksoa Hitchcockin elämäkertoja John Russell Taylor nimittää Hitchcockin Englannin-kauden suuruuden ajaksi.[31] Robert A. Harris ja Michael S. Lasky puolestaan puhuvat ”jännityksen mestarin synnystä”.[32]

Tuottajat Michael Balcon ja Ivor Montagu antoivat Hitchcockille vapaat kädet elokuvan Mies joka tiesi liikaa tekoon, ja se oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.[33] Vaikka se rikkoi kaikki siihenastiset brittiläiset yleisöennätykset, se oli tappiollinen, koska sitä esitettiin kakkoselokuvana kiinteään hintaan. Hitchcockille Mies joka tiesi liikaa merkitsi läpimurtoa, jonka ansiosta hän sai seuraavan elokuvan tekoon vapaammat kädet ja suuremman budjetin.[34]

39 askelta (1935) oli suuri menestys Britannian lisäksi myös ulkomailla ja etenkin Yhdysvalloissa. Sen ansiosta Hitchcock sai Hollywoodista ensimmäiset tarjoukset, joskin British Gaumont pimitti niistä useimmat, koska se ei halunnut menettää tuottoisinta ohjaajansa. 39 askeleen nopeatempoisuus ja yllättävät siirtymät muistuttavatkin Hitchcockin Vaarallista romanssia. Taylor on todennut, että jos jonkun kriitikon mielestä 39 askelta on Hitchcockin paras brittielokuva, niin samaisen kriitikon mielestä Vaarallinen romanssi on puolestaan Hitchcockin paras yhdysvaltalainen elokuva.[35] 39 askeleen vakoiluteema jatkui myös seuraavissa elokuvissa Salainen asiamies (1936) ja Sabotaasi (1936). Niiden saama vastaanotto ei ollut niin hyvä kuin 39 askeleen, ja varsinkin Sabotaasin pommikohtauksen julmuus sai aikalaisilta runsaasti kritiikkiä.[36]

Nuori ja viaton (1937) menestyi yhtä vaatimattomasti kuin sitä edeltäneet kaksi elokuvaa, ja varsinkin jälkikäteen elokuvatutkimus on pitänyt sitä elokuvan Nainen katoaa (1938) sormiharjoituksena.[37] Nainen katoaa oli ennennäkemätön menestys. Siitä tuli pian Britannian menestynein elokuva, ja menestys Yhdysvalloissa oli samaa luokkaa.[38] Aikalaiskriitikot olivat lähes hurmostilassa, ja elokuvaa verrattiin jopa Paul Cézannen ja Igor Stravinskyn töihin.[39] Myöhemmissä arvioissa elokuvaa on pidetty Hitchcockin parhaana brittielokuvana ja ylipäätään yhtenä hänen parhaista elokuvistaan.[40]

Muutto Yhdysvaltoihin

muokkaa

Nainen katoaa -elokuvan myötä Hitchcockin sopimus Gaumont-Britishin kanssa umpeutui. Hitchcock oli jo neuvotellut 1937 RKO:n ja Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa, mutta neuvottelut kariutuivat Hitchcockin palkkapyyntöihin. Nainen katoaa -elokuvan kuvausten aikana David O. Selznick teki Hitchcockille tarjouksen Titanic-aiheisesta elokuvasta. Hitchcock lensi heinäkuussa 1938 Yhdysvaltoihin neuvottelemaan sopimuksesta, joka loppujen lopuksi takasi hänelle 40 000 dollaria elokuvasta. Palkka oli lisäksi säännöllinen, eli Hitchcock sai palkkansa riippumatta siitä, kuvasiko hän elokuvaa vai ei. Lisätäkynä neuvotteluissa Selznickillä oli ollut Hitchcockia kiinnostaneet elokuvaoikeudet Rebekkaan, josta tulisi Hitchcockin toinen Hollywood-elokuva.[41]

Titanic-elokuva peruttiin, ja Hitchcockien muutto Yhdysvaltoihin siirtyi alkuvuoteen 1939. Väliaikana Hitchcock suostui ohjaamaan elokuvan Jamaica Innin rannikkorosvot (1939). Vaikka se oli yleisömenestys, kritiikki oli nuivaa niin ensi-illan jälkeen kuin myöhemminkin.[41] Maaliskuussa 1939 Hitchcockit lähtivät Yhdysvaltoihin. Mukaan lähti, kokin ja palvelijan lisäksi, myös Joan Harrison, joka oli ollut Hitchcockin sihteeri vuodesta 1933 alkaen.[42]

Yhdysvallat (1940–1980)

muokkaa

Elokuvaura

muokkaa

Selznickin vuodet (1940–1947)

muokkaa
 
Cary Grant ja Ingrid Bergman elokuvassa Kohtalon avain (1946).

Hitchcock aloitti Selznickillä huhtikuussa 1939 ja ryhtyi Joan Harrisonin kanssa muokkaamaan Rebekan käsikirjoitusta.[43] Rebekan tuotannon aikana Hitchcock joutui totuttelemaan Hollywoodin tuotantojärjestelmään. Selznickin kaltainen kaikkeen – myös luovaan työhön – sekaantuva tuottaja oli Hitchcockille aivan uutta, sillä Britanniassa studioiden johtajat olivat olleet vain voitosta kiinnostuneita liikemiehiä. Työskentelytavastaan Hitchcock ei kuitenkaan luopunut Selznickin painostuksesta huolimatta. Hollywoodissa oli tapana kuvata kohtauksista useita versioita eri kuvakulmista, ja kuvatusta materiaalista tuottaja pystyi halutessaan leikkaamaan itseään tyydyttävän version. Hitchcock suunnitteli elokuvat etukäteen viimeistä piirtoa myöten ja myös kuvasi vain ja ainoastaan sen, mitä oli suunnitellut. Leikkausvaiheessa kuvatusta materiaalista saattoikin tehdä vain Hitchcockin haluaman version.[44]

Rebekka oli suuri yleisö- ja arvostelumenestys ja toi Selznickille toisen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon (edellisenä vuonna hän sai saman palkinnon elokuvasta Tuulen viemää). Hitchcock oli ehdolla ensimmäistä kertaa parhaasta ohjauksesta mutta hävisi John Fordille.[45] Tuulen viemän ja Rebekan suurten tuottojen vuoksi Selznick joutui verojen välttämiseksi tekemään monimutkaisia pääomatulojen siirtoja, ja niiden takia hän joutui keskeyttämään elokuvien tuottamisen kolmeksi vuodeksi. Siksi Selznick lainasi Hitchcockin muille studioille seuraavien vuosien aikana.[46]

Hitchcockin ensimmäinen elokuva ”David O. Selznickin ystävällisellä luvalla” oli Ulkomaankirjeenvaihtaja (1940) itsenäiselle tuottajalle Walter Wangerille. Se on sota-ajan Alankomaihin sijoittuva jännityselokuva, jossa on monia piirteitä Hitchcockin elokuvasta 39 askelta. Se oli arvostelumenestys ja menestyi hyvin myös taloudellisesti.[47]

Ulkomaankirjeenvaihtajan jälkeen Selznick lainasi Hitchcockin RKO Picturesille kahta elokuvaa varten. Ensimmäinen oli Hitchcockille epätavallinen perinteinen komediaelokuva Herra ja rouva Smith (1941), joka menestyi taloudellisesti hyvin, mutta sen saamat arvostelut olivat vaihtelevia.[48][49] Toinen oli romanttinen jännityselokuva Vaarallisia valheita, joka oli Hitchcockin ensimmäinen yhteinen elokuva Cary Grantin kanssa. Elokuva oli suuri yleisömenestys, mutta arvostelijat kritisoivat etenkin elokuvan vesitettyä loppua.[50][51]

Selznickin piti toimia Hitchcockin seuraavan elokuvan Viidennen kolonnan mies (1942) tuottajana, mutta Selznick myi koko paketin Universalille. Sota-aikaan sijoittuvan elokuvan teema on sama kuin 39 askeleessa ja Vaarallisessa romanssissa: syylliseksi epäilty joutuu todistamaan syyttömyytensä. Elokuvan yleisö- ja arvostelumenestys oli yllätys niin Hitchcockille kuin studiollekin, sillä lukuisten kompromissien takia kukaan ei ollut tyytyväinen valmistuneeseen elokuvaan.[52][53]

Epäilyksen varjossa (1943) Hitchcock kuvasi ulkokohtaukset studion ulkopuolella aidossa ympäristössä, mitä hän oli suurimittaisesti tehnyt viimeksi mykkäelokuvan aikoina. Amerikkalaiseen pikkukaupunki-idylliin sijoittuva jännityselokuva oli Takaikkunan ohella Hitchcockin suurimpia suosikkeja omasta tuotannostaan.[54] Donald Spoto arvelee sen johtuvan siitä, että missään muussa elokuvassaan Hitchcock ei anna näin paljon viitteitä omasta tunne-elämästään ja persoonastaan.[55]

Hitchcockin kolmas sota-aikaan sijoittuva elokuva on Pelastusvene (1944), jonka kaikki tapahtumat sijoittuvat pelastusveneeseen. Perinteisen cameoroolinsa Hitchcock ratkaisi esiintymällä laihdutustuotteen mainoksessa lehdessä, jota eräs pelastusveneessä oleva luki.[56] Pelastusvene sai jokseenkin murskaavat arvostelut, sillä sen katsottiin ihannoivan natseja. Muutamaa yhdysvaltalaista suurkaupunkia lukuun ottamatta se ei innostanut myöskään katsojia.[57] Pelastusveneen kuvausten päätyttyä Hitchcock vietti 1944 kahdeksan kuukautta Englannissa. Siellä hän ohjasi Britannian tiedotusministeriölle ranskankieliset propagandalyhytelokuvat Aventure Malgachen ja Bon Voyagen.[58] Matkan tärkein anti oli kuitenkin yhteistyön tiivistyminen vanhan ystävän Sidney Bernsteinin kanssa, joka oli erittäin kiinnostunut yhteisestä, itsenäisestä tuotantoyhtiöstä Hitchcockin kanssa.[59]

Hitchcockin elämäkertoja John Russell Taylor pitää Noiduttua (1945) Hitchcockin ensimmäisenä todellisena amerikkalaisena elokuvana. Sitä edeltäneet yhdysvaltalaiset elokuvat olivat olleet periaatteessa joko englantilaisia elokuvia tai propagandaelokuvia. Myös amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva Epäilyksen varjo on Taylorin mielestä elokuva, jonka vain ulkomaalainen saattoi tehdä.[60] Noiduttu oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys, ja se oli myös ensimmäinen psykoanalyysia popularisoiva menestyselokuva.[61]

Romanttinen jännityselokuva Kohtalon avain (1946) on Hitchcockin arvostetuimpia elokuvia. Se oli valtava yleisö- ja arvostelumenestys, ja varsinkin elokuvan pääosassa esiintynyt Ingrid Bergman sai ylistäviä arvosteluja. Hitchcockin ohjaus on kuin oppitunti elokuvan teosta: tapahtumien kulku ja jännityksen rakentaminen on moitteetonta. Elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia ovat pitkä kamera-ajo juhlavieraiden yleiskuvasta erikoislähikuvaan Bergmanin kädessä olevaan avaimeen ja Cary Grantin ja Bergmanin pitkä suutelukohtaus.[62][63]

Oikeussalidraama 2 pisaraa viiniä (1947) oli Hitchcockin viimeinen Selznickille tekemä elokuva, ja se epäonnistui lähes täydellisesti. Elokuvan valtavat tappiot vaikuttivat osaltaan siihen, että Selznickin itsenäinen levitysyhtiö joutuu lopettamaan toimintansa.[64]

Itsenäisenä tuottajana ja Warnerin vuodet (1948–1954)

muokkaa

Alfred Hitchcock oli ollut jo useita vuosia tyytymätön Selznickin kanssa tekemäänsä sopimukseen. Toisaalta kyse oli ollut rahasta, toisaalta valinnanvapauden puutteesta.[65][66] Ajatus omasta tuotantoyhtiöstä alkoi konkretisoitua Hitchcockin Lontoon-matkalla 1944, kun hän keskusteli asiasta vanhan ystävänsä Sidney Bernsteinin kanssa.[59] Neuvottelut jatkuivat kesällä 1945[67] ja Transatlantic Pictures -yhtiön perustamisesta kerrottiin julkisuudessa huhtikuussa 1946, kun 2 pisaraa viiniä oli vielä tuotannossa ja Hitchcockin välinpitämättömyys koko elokuvaa kohtaan oli julkinen salaisuus Hollywoodissa.[68] Transatlantic Picturesin ensimmäinen elokuva oli jännityselokuva Köysi (1948), joka oli samalla Hitchcockin ensimmäinen värielokuva. Elokuvan vastaanotto oli laimeaa, mutta se onnistui kuitenkin tuottamaan voittoa. Transatlanticin toinen elokuva, Britanniassa valmistunut historiallinen pukudraama Kauriin merkeissä (1949), epäonnistui kuitenkin niin täydellisesti, että yhtiö ajautui konkurssiin.[69]

Transatlanticin konkurssin jälkeen Hitchcock solmi Warnerin kanssa sopimuksen useasta elokuvasta. Niistä ensimmäinen, Esirippu laskee (1950), sai kuitenkin edellisten elokuvien tapaan laimean vastaanoton.[70] Sitä seurannut Muukalaisia junassa (1951) oli kuitenkin valtava menestys ja aloitti Hitchcockin paluun elokuvamaailman huipulle. Teemallisesti elokuvan murhia ”vaihtavat” miehet jatkavat jo Epäilyksen varjossa esiintynyttä teemaa kahdesta samankaltaisesta ihmisestä, jotka edustavat tavallaan yhden persoonan hyvää ja pahaa puolta.[71][72]

Minä tunnustan -elokuvan (1953) tekemistä Hitchcock oli suunnitellut jo 1930-luvulta lähtien. Rippisalaisuuteen perustuva elokuva ei kuitenkaan menestynyt. Perinteisempi – tai ”hitchcockmaisempi” – Täydellinen rikos (1954) menestyi jo paremmin. Sen pääosaan Hitchcock valitsi Grace Kellyn, jonka hän varasi heti myös kahteen seuraavaan elokuvaansa. Täydellinen rikos oli Hitchcockin viimeinen Warnerille tekemä elokuva, jonka jälkeen hän siirtyi Paramount Picturesille.[73][74]

Huippuvuodet (1954–1962)

muokkaa

Kesällä 1953 Hitchcock solmi sopimuksen Paramountin kanssa yhdeksästä elokuvasta. Viiden elokuvan tekijänoikeudet siirtyisivät Hitchcockille ja neljän elokuvan oikeudet jäisivät Paramountille. Loppujen lopuksi Hitchcock teki Paramountille vain kuusi elokuvaa, ja Paramountille jäivät vain elokuvan Varkaitten paratiisi oikeudet.[75]

 
Stewart, Kelly & Hitchcock kuvaamassa Takaikkunaa.

Hitchcockin ensimmäinen elokuva Paramountille oli Takaikkuna (1954), jonka tapahtumat sijoittuvat yhteen ainoaan lavasteeseen. Elokuva kuului Epäilyksen varjon ohella Hitchcockin omiin suosikkeihin, ja se on ylipäätään Hitchcockin arvostetuimpia ja suosituimpia elokuvia. Pääosaa näytteli Grace Kelly, joka oli myös seuraavan Hitchcockin elokuvan Varkaitten paratiisi (1955) pääosassa. Varkaitten paratiisi kuvattiin Ranskan Rivieralla kesällä 1954.[76] Kuvausmatkan merkittävin anti liittyi Hitchcockin arvostukseen elokuvantekijänä. Hitchcock tapasi silloin vaikutusvaltaisen ranskalaisen elokuvakriitikon André Bazinin. Bazinin vähän myöhemmin Cahiers du cinéma -lehdessä julkaisema artikkeli laukaisi keskustelun siitä, oliko Hitchcock vakavasti otettava taiteilija vai vain lahjakas tarinankertoja ja elokuvatekniikan soveltaja. Bazinin mielestä Hitchcock oli vain lahjakas tarinankertoja, mutta nuorempi kriitikkopolvi suhtautui asiaan toisin. Kiistelyn yksi tulos oli kuitenkin, että Éric Rohmer ja Claude Chabrol julkaisivat 1957 ensimmäisen Hitchcockin elokuvia käsittelevän kirjan.[77]

Mutta... kuka murhasi Harryn? (1955) oli Hitchcockin omien sanojen mukaan hänen yhdysvaltalaisista elokuvistaan englantilaisin. Elokuvan brittiläinen musta huumori ei kuitenkaan purrut yhdysvaltalaiseen yleisöön ja arvostelijakaartiin, mutta sitä paremmin elokuva menestyi Britanniassa ja Ranskassa.[78] Hitchcockin kuuluisuuden kannalta paljon merkittävämpi oli vuoden 1955 toinen projekti: televisiosarja Alfred Hitchcock esittää (1955–1965). Hitchcockia edustanut agentuuri oli ajautunut viihdekonserni MCA:n omistukseen, ja sitä kautta Hitchcockilta kysyttiin kiinnostusta televisiosarjan tekemiseen. Hitchcock suostui ja perusti sitä varten Shamley Productions -yhtiön. Sarjan tuottajaksi hän kutsui entisen luottotyöntekijänsä Joan Harrisonin. Hitchcock itse esitteli jokaisen jakson omalla sarkastisella, mustan huumorin höystämällä tyylillään. Televisioesiintymiset tekivät Hitchcockista etenkin Yhdysvalloissa ennennäkemättömän kuuluisan. Televisiosarjan suosio poiki myös lukuisia oheistuotteita, kuten taskukirjoja, joiden nimet olivat tyyliin ”Tarinoita, joita en saanut tehdä televisiossa”, sekä jännityslukemisto Alfred Hitchcock Magazinen (1956–). Televisiotuotannon ansiosta Hitchcockin varallisuus kasvoi huomattavasti, ja vuonna 1964 hän oli jo MCA:n (ja sitä kautta myös Universalin) viidenneksi suurin omistaja.[79]

Mutta kuka murhasin Harryn? jälkeen Hitchcockin seuraava elokuva oli uudelleenfilmatisointi Mies joka tiesi liikaa, joka perustui Hitchcockin omaan elokuvaan vuodelta 1934. François Truffaut’n haastattelussa Hitchcock sanoi ensimmäisen version olleen lahjakkaan amatöörin tekemä, kun taas toinen oli ammattilaisen.[80] Elokuva oli kassamenestys: parissa viikossa siitä tuli vuoden tuottoisin elokuva Yhdysvalloissa.[81] Vuonna 1957 ensi-iltansa saanut Väärä mies käsittelee Hitchcockin suosikkiteemaa väärin perustein syytetystä miehestä. Erikoista on kuitenkin, että elokuva perustui tositapahtumiin ja että Hitchcock jopa säilytti tosielämän repliikit, vaikka ne heikensivät elokuvan draamallista rakennetta. John Russell Taylor pitääkin elokuvaa nopeasti tehtynä mustavalkoisena välityönä, Hitchcockin ystävänpalveluksena Warner Brothersille.[82]

Väärän miehen jälkeen Hitchcock aloitti elokuvan Vertigo – punainen kyynel valmistelut, jotka kestivät odotettua kauemmin. Elokuvan pääosassa piti olla Vera Miles, mutta hänen tultuaan raskaaksi tilalle palkattiin Kim Novak.[83] Vertigon ensi-iltavastaanotto oli vaisu: kriitikot kehuivat vain Kim Novakin roolisuoritusta.[84] 1960-luvulla Hitchcock veti Vertigon pois levityksestä, ja se sai uusintaensi-iltansa pari vuosikymmentä myöhemmin 1983. Sen jälkeen Vertigon maine Hitchcockin parhaana ja syvällisimpänä elokuvana on vain kasvanut. Sight & Sound -lehden äänestyksessä 2012 se valittiin maailman parhaaksi elokuvaksi[85].

Vertigon tuotantovaiheessa Hitchcock teki sopimuksen MGM:n kanssa Hammond Innesin romaanin S/S Mary Dearen haaksirikko filmatisoinnista. Innesin romaanin aihe osoittautui kuitenkin epäkiitolliseksi, ja siksi Hitchcock ja käsikirjoittaja Ernest Lehman ryhtyivät laatimaan studion tietämättä käsikirjoitusta, johon kuuluisi takaa-ajo Mount Rushmorella. Lopputuloksena syntyi Vaarallinen romanssi (1959). Vertigon vaimean vastaanoton jälkeen Vaarallinen romanssi sai haltioituneen vastaanoton. Elokuva tuotti erittäin hyvin, ja arvostelut olivat ylistäviä.[86]

 
Hitchcock esiintyi itse Psykon trailerissa.

Psykon taustalla oli Hitchcockin pyrkimys tuottaa halvalla laadukas kauhuelokuva. Elokuva-alaa tiiviisti seuranneena Hitchcock oli huomannut, miten esimerkiksi American International Pictures tuotti mitättömällä budjetilla pökkelömäisiä elokuvia, jotka kuitenkin tuottivat huomattavia voittoja. Psykon tuotanto eteni ripeästi, sillä sitä tehtiin kuin Alfred Hitchcock esittää -sarjan jaksoa: mustavalkoinen kuvaus, pieni budjetti, ei uusia lavasteita. Psykon ensi-ilta oli erittäin suuri yleisömenestys. Pelkästään Yhdysvalloissa se tuotti yli 15 miljoonaa dollaria, ja 800 000 dollarin budjetin elokuva olikin Hitchcockin tuottoisin. Kriitikkojen mielipiteet olivat ristiriitaisia, ja monet kriitikot olivat närkästyneitä jo siitä, että joutuivat katsomaan elokuvan "tavallisten" katsojien joukossa.[87] Psyko mullisti kauhuelokuvan lajityypin perusteellisesti, sillä se esitteli tavallisen oloiselta vaikuttavan psykopaattisen murhaajan ja siirsi kauhuelokuvan tapahtumapaikat arkielämän ympyröihin. Psykon menestys laukaisikin lukemattomien samankaltaisten elokuvia tulvan.[88]

Linnuissa (1963) Hitchcock jatkoi kauhuelokuvalinjalla. Se oli Hitchcockin siihenastisen uran kallein elokuva ja elokuvan mainoskampanja oli myös poikkeuksellisen suuri. Elokuvassa ei ollut lainkaan musiikkia. Hitchcockin vakiosäveltäjä Bernard Herrmann vastasi kuitenkin koko elokuvan äänimaailmasta, joka suunniteltiin äärimmäisen tarkasti. Arvostelijoiden reaktio oli laimeahko, ja vaikka lintuja ja erikoistehosteita kehuttiin, henkilöitä pidettiin latteina ja elokuvan alkua hidastempoisena. Katsojia tämä ei kuitenkaan haitannut, vaan Linnuista muodostui suuri yleisömenestys.[89]

Alamäki (1964–1969)

muokkaa

Lintujen yleisömenestyksen jälkeen Marnie – vaarallisella tiellä (1964) sai nuivan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Hitchcockille Marnie oli myös jäähyväiset monelle pitkäaikaiselle työtoverille. Kuvaaja Robert Burks, joka oli kuvannut kaikki Hitchcockin elokuvat vuodesta 1951 alkaen Psykoa lukuun ottamatta, kuoli tulipalossa pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Myös leikkaaja George Tomasini kuoli pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Säveltäjä Bernard Herrmannillekin se jäi viimeiseksi Hitchcock-elokuvaksi.[90]

Kriitikot repivät Hitchcockin seuraavan elokuvan Revitty esirippu (1966) täysin riekaleiksi, ja yleisö oli samaa mieltä.[91] Vuonna 1969 ensi-iltansa saanut Topaz sai murhaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojiltakin.[92][93] Hitchcockin ura ja maine olivat vaakalaudalla. Kolmen toinen toistaan huonomman elokuvan jälkeen Hitchcockin ura oli vuonna 1969 pohjalukemissa.[92] Katsojat ja kriitikot alkoivat jo arvella Hitchcockin olevan vanhuudenhöperö.[94]

Paluu juurille ja uusi nousu

muokkaa

Topaz oli Hitchcockin uran kallein elokuva ja samalla myös tappiollisin. Frenzy (1972) oli monin tavoin paluu juurille. Se kuvattiin Englannissa, ja budjetti oli vaatimaton.[95] Monet kohtaukset tuovat mieleen Vuokralaisen (1926), ja elokuvan alkukohtaus on kuin suoraan Nuoresta ja viattomasta (1937).[96] Frenzystä tuli suuri arvostelu- ja yleisömenestys. Se tuotti yhtä paljon kuin Psyko kaksitoista vuotta aikaisemmin.[95] Nihkeimmät arvostelut tulivat Britanniasta, jossa ei pidetty elokuvan vanhanaikaisesta Lontoo-kuvasta.[97]

Vuonna 1976 valmistunut Perintö jäi Hitchcockin viimeiseksi elokuvaksi. Se oli komediallinen jännityselokuva, jonka vastaanotto oli suopeahko, ja varsinkin sen humoristisuutta arvostettiin.[98]

Alkuvuonna 1978 Hitchcock aloitti The Short Night -elokuvan valmistelut. Käsikirjoittajana oli aluksi Ernest Lehman mutta hänen tilalleen palkattiin loppuvuodesta David Freeman, joka sai käsikirjoituksen valmiiksi toukokuussa 1979. Käsikirjoituksen ohella myös esituotanto oli käynnissä: storyboardin tekeminen alkoi kuten myös sopivien näyttelijöiden etsintä.[99] Koko projekti peruttiin kuitenkin, kun Hitchcock erosi 9. toukokuuta 1979. Universal ei haikaillut, sillä Hitchcockin toimisto tyhjennettiin parissa päivässä.[100] Hitchcockille myönnettiin Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1979.

Kuolema

muokkaa

Alfred Hitchcock kuoli munuaisten vajaatoimintaan ja sydänvaivoihin Los Angelesin kodissaan 29. huhtikuuta 1980.[101] Hänen vaimonsa kuoli kaksi vuotta myöhemmin.

Kuningatar Elisabet II oli saman vuoden alussa myöntänyt hänelle KBE-arvon (Knight Commander of the Order of the British Empire), jonka Hitchcock vastaanotti toimistossaan 3. tammikuuta 1980.[102]

Elokuvallinen tyyli

muokkaa

Hitchcockin elokuvallisen kerrontatavan perusperiaatetta voi ehkä parhaiten kuvata Hitchcockin omalla määritelmällä šokista ("shock") ja jännityksestä ("suspense"). Šokki on Hitchcockin mukaan kohtaus, jossa miehet pelaavat korttia huoneessa, jossa tapahtuu yllättäen räjähdys – Hitchcockilla pitkäveteinen kohtaus, jonka lopussa on paljon melua. Jännitystä on sen sijaan sama kohtaus, jossa katsoja tietää, että pöydän alla on aikapommi. Hitchcock myönsi tosin, että tällaisessa jännitystilanteessa pommi ei saisi räjähtää. Hitchcock rikkoi kuitenkin omaa "sääntöään" useasti (esimerkiksi Sabotaasi ja Psyko).[103] Parhaita esimerkkejä tästä lienee Vertigo – punainen kyynel, jossa Hitchcock paljastaa elokuvan keskeisen yllätyksen jo puolivälissä elokuvaa. Vertigon tekovaiheessa Hitchcock joutui puolustelemaan tätä poikkeuksellista juonenkäännettä. Hitchcockin mukaan oli tärkeää, että katsoja tietää enemmän kuin sankari, sillä silloin katsoja ymmärtää kumpaakin osapuolta ja myös tajuaa, mitä kumpikin ajattelee ja miksi he toimivat niin kuin toimivat. Hitchcockille juuri tämä oli elokuvan todellista draamaa – ei šokeeraava yllätysloppu.[104]

Hitchcockin elokuville tyypillinen piirre on myös MacGuffin – elokuvan henkilöille erittäin tärkeä asia mutta katsojalle täysin yhdentekevä. Se esiintyy etenkin Hitchcockin vakoiluelokuvissa, ja niissä se on tavallisesti vain tekosyy syyttömän sankarin pakomatkan kuvaukseen. Parhaita esimerkkejä MacGuffinin mestarillisesta käytöstä ovat 39 askelta (1935) ja Vaarallinen romanssi (1959) – kummassakaan elokuvassa ei selviä kunnolla, minkä takia kaikki olivat niin hanakasti elokuvien sankareiden perässä. Mielenkiintoisena sivukommenttina voitaneen mainita, että kriitikot, joiden mielestä Vaarallinen romanssi oli Hitchcockin paras yhdysvaltalainen elokuva, ovat myös sitä mieltä, että 39 askelta oli Hitchcockin paras englantilainen elokuva.[35]

Elokuvauksen tekniset haasteet olivat Hitchcockille henkilökohtaisesti kaikkein mielenkiintoisimpia. Ensimmäisessä menestyselokuvassaan Vuokralainen Hitchcock käytti eräässä kohtauksessa lasilevyä kattona kuvatakseen yläkerrassa asuvan salaperäisen vuokralaisen salamyhkäisyyttä.[105] Puhtauden lunnaissa (1929) Hitchcock käytti Schüfftanin menetelmää luomaan mielikuvaa, että elokuva olisi tosiasiassa kuvattu British Museumissa[106]. Hitchcockin uran kuuluisimmat kohtaukset ovat Psykoa lukuun ottamatta pitkiä kamera-ajoja. Nuoressa ja viattomassa elokuvan päähenkilöt etsivät rikollista, jolla on elohiiri. Elokuvan loppukohtauksessa kamera lähtee katonrajasta yleiskuvasta ja etenee 45 metriä, kunnes kuvassa näkyy vain elohiiren nykimä silmä.[107] Amerikan-kaudelta vaikuttavin kamera-ajo on elokuvasta Kohtalon avain (1946), jossa kamera-ajo alkaa yleiskuvasta ja päätyy lähikuvaan Ingrid Bergmanin kädessä olevasta avaimesta.[108]

Hitchcockin käyttämiä näyttelijöitä

muokkaa
 
James Stewart elokuvan Takaikkuna trailerissa.

Monissa Hitchcockin elokuvissa on romanttinen sivujuoni. Hänen elokuviensa naishahmot ovat usein mystisiä vaaleaverikköjä. Kun Grace Kelly vetäytyi Hollywoodista Monacoon, Hitchcock palkkasi naispääosiin Tippi Hedrenin, Kim Novakin, Janet Leighin ja Eva Marie Saintin. lähde?

Hitchcockin vakionäyttelijöitä olivat Kellyn lisäksi Ingrid Bergman, James Stewart ja Cary Grant. Muita kuuluisia pääroolien esittäjiä olivat Henry Fonda, Montgomery Clift, Sean Connery, Janet Leigh ja Anthony Perkins. lähde?

Myöhempinä vuosinaan Hitchcock katsoi paremmaksi työskennellä vielä läpimurtoaan odottavien näyttelijöiden kanssa ajan kohunimien sijasta. Yhdeksi syyksi tähän on sanottu kahnauksia Revityn esiripun miespääosan esittäjän Paul Newmanin kanssa metodinäyttelemisestä. Toinen syy lienee ollut Hitchcockin halu karsia budjettia käyttämällä halvempia (mutta ei huonompia) näyttelijöitä. lähde?

 
Cary Grant elokuvan Vaarallinen romanssi (1959) esittelymainolsessa.

Hitchcockin on sanottu kohdelleen näyttelijöitään tylysti. Haastatteluissa hän sanoi, että näyttelijöitä tulee ohjata kuin karjaa laitumella. Monet hänen näyttelijöistään pitivät itseään suuren ohjaajan oppipoikina. Hitchcock vaati molemminpuolista kunnioitusta eikä antanut näyttelijöiden puuttua ohjaukseen. Kuvausvaiheessa Hitchcockin elokuva oli jo valmis, se vain täytyi ”pistää purkkiin”. Kaikki oli huolellisesti valmisteltu storyboardissa. Hitchcock pitikin kuvausvaihetta äärimmäisen tylsänä, hänhän oli jo ”nähnyt” elokuvansa. lähde?

Hitchcockin kerrotaan suhtautuneen joihinkin elokuviensa naisnäyttelijöihin suorastaan pakkomielteisesti, ja muun muassa Tippi Hedren on paljastanut myöhemmin joutuneensa Hitchcockin seksuaalisen häirinnän kohteeksi.[109][110]

Hitchcock näyttäytyi elokuvissaan lyhyissä cameo-rooleissa 37 kertaa.[111]

Filmografia

muokkaa
Pääartikkeli: Alfred Hitchcockin filmografia

Lähteet

muokkaa
  • Freeman, David: The Last Days of Alfred Hitchcock. A Memoir Featuring the Screenplay of ”Alfred Hitchcock’s The Short Night”. London: Pavilion Books, 1985. ISBN 0-907516-95-5 (englanniksi)
  • Harris, Robert A. & Lasky, Michael S.: The Films of Alfred Hitchcock. Secaucus, N. J.: The Citadel Press, 1976. ISBN 0-8065-0619-9 (englanniksi)
  • Spoto, Donald: Alfred Hitchcock. Die dunkle Seite des Genies. (Alkuteos: The Dark Side of Genius. The Life of Alfred Hitchcock (1983), saksannos: Bodo Fründt) München: Wilhelm Heyne Verlag, 1986. ISBN 345355146X (saksaksi)
  • Taylor, John Russell: Die Hitchcock-Biografie. Alfred Hitchcocks Leben und Werk. (Alkuteos: Hitch. The Life of Alfred Hitchcock (1978), saksannos: Klaus Budzinski) Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, 1980. ISBN 3-596-23680-0 (saksaksi)

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Berg, C. R.: A Short Biography 1995. Alfred Hitchcock Trust. Viitattu 4.10.2009. (englanniksi)
  2. ↑ a b Flint, P.: Alfred Hitchcock Dies; A Master of Suspense (Muistokirjoitus) 30.4.1980. NY Times. Viitattu 4.10.2009. (englanniksi)
  3. ↑ Liukkonen, Onnimani: Alfred Hitchcock – itse kuultuna. Anna, 2009, nro 33–34.
  4. ↑ Irving G. Thalberg Award Oscars.com
  5. ↑ Alfred Hitchcock Presents | Time.com (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
  6. ↑ 101 Best Written TV Series (englanniksi)
  7. ↑ YLE Teeman ohjaajaesittely: Alfred Hitchcock (Arkistoitu – Internet Archive)
  8. ↑ Spoto 1984, 20–24.
  9. ↑ Spoto 1984, 29.
  10. ↑ Hyvä esimerkki tästä on Freeman 1985, 3–68.
  11. ↑ Spoto 1984, 24–26.
  12. ↑ Spoto 1984, 33–35.
  13. ↑ a b Spoto 1984, 49–54.
  14. ↑ Taylor 1980, 30–34
  15. ↑ Taylor 1980, 36–39
  16. ↑ Spoto 1984, 72
  17. ↑ Taylor 1980, 42–48
  18. ↑ Taylor 1980, 54–58
  19. ↑ a b Duguid, Mark: BFI most-wanted: The Mountain Eagle BFI Screenonline. 23.2.2013. British Film Institute. Arkistoitu 4.9.2012. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)
  20. ↑ Taylor 1980, 60–63
  21. ↑ Taylor 1980, 63–65
  22. ↑ Taylor 1980, 65–72
  23. ↑ Taylor 1980, 81–83
  24. ↑ The Lodger AllMoviessa. (englanniksi). Viitattu 25.12.2011.
  25. ↑ Taylor 1980, 86
  26. ↑ Taylor 1980, 101
  27. ↑ Taylor 1980, 91–107
  28. ↑ a b Taylor 1980, 108–114
  29. ↑ Taylor 1980, 115–130
  30. ↑ Taylor 1980, 133–134
  31. ↑ Taylor 1980, 140–141
  32. ↑ Harris & Lasky 1976, 40
  33. ↑ Harris & Lasky 1976, 43–48
  34. ↑ Taylor 1980, 145
  35. ↑ a b Taylor 1980, 146–151
  36. ↑ Taylor 1980, 158–161
  37. ↑ Stafford, Jeff: Articles for the Girl Was Young Turner Classic Movies. Viitattu 26.12.2011. (englanniksi)
  38. ↑ Miller, Frank: The Lady Vanishes Turner Classic Movies. Time Warner Inc.. Viitattu 26.12.2011. (englanniksi)
  39. ↑ Harris & Lasky 1976, 68
  40. ↑ Duguid, Mark: The Lady Vanishes, (1938) BFI Screenonline. 2003. British Film Institute. Viitattu 26.12.2011. (englanniksi)
  41. ↑ a b Taylor 1980, 170–175
  42. ↑ Spoto 1984, 233–234
  43. ↑ Spoto 1984, 241
  44. ↑ Taylor 1980, 180–182.
  45. ↑ (1966) Award, The 13th Academy Awards (1941) Nominees and Winners The Academy of Motion Picture Arts and Sciences. Arkistoitu 1.10.2014. Viitattu 14.1.2012. (englanniksi)
  46. ↑ Taylor 1980, 186.
  47. ↑ Spoto 1984, 253–263, 273.
  48. ↑ Taylor 1980, 199.
  49. ↑ Spoto 1984, 277–278.
  50. ↑ Taylor 1980, 203–205.
  51. ↑ Spoto 1984, 283.
  52. ↑ Taylor 1980, 207–211.
  53. ↑ Spoto 1984, 291.
  54. ↑ Taylor 1980, 216–218.
  55. ↑ Spoto 1984, 297.
  56. ↑ Taylor 1980, 219–223.
  57. ↑ Spoto 1984, 313.
  58. ↑ Taylor 1980, 224–226.
  59. ↑ a b Spoto 1984, 315–316.
  60. ↑ Taylor 1980, 228. Muita tällaisia elokuvia ovat Taylorin mukaan esimerkiksi Jean Renoirin Suursuon salaisuus ja John Schlesingerin Keskiyön cowboy
  61. ↑ Taylor 1980, 228–231.
  62. ↑ Taylor 1980, 233–237.
  63. ↑ Spoto 1984, 340, 349.
  64. ↑ Taylor 1980, 237–241.
  65. ↑ Spoto 1984, 285. Spoto puhuu rahasta ensimmäisen kerran vuoden 1941 yhteydessä.
  66. ↑ Taylor 1980, 237.
  67. ↑ Spoto 1984, 330.
  68. ↑ Spoto 1984, 342–343.
  69. ↑ Taylor 1980, 242–245.
  70. ↑ Spoto 1984, 369–374.
  71. ↑ Taylor 1980, 250–257.
  72. ↑ Spoto 1984, 373–390.
  73. ↑ Taylor 1980, 259–261.
  74. ↑ Spoto 1984, 402–406.
  75. ↑ Spoto 1984, 405.
  76. ↑ Taylor 1980, 262–265.
  77. ↑ Spoto 1984, 414–415.
  78. ↑ Taylor 1980, 266–267.
  79. ↑ Taylor 1980, 268–274.
  80. ↑ Taylor 1980, 275–276.
  81. ↑ Spoto 1984, 449.
  82. ↑ Taylor 1980, 280–282.
  83. ↑ Taylor 1980, 282–285.
  84. ↑ Harris & Lasky 1976, 186–189.
  85. ↑ The Top 50 Greatest Films of All Time Sight & Sound. 1.8.2012. British Film Institute. Viitattu 2.8.2012. (englanniksi)
  86. ↑ Taylor 1980, 290–298.
  87. ↑ Taylor 1980, 298–306.
  88. ↑ Taylor 1980, 319.
  89. ↑ Taylor 1980, 318–319.
  90. ↑ Taylor 1980, 323.
  91. ↑ Taylor 1980, 330.
  92. ↑ a b Taylor 1980, 333.
  93. ↑ Spoto 1984, 590.
  94. ↑ Harris & Lasky 1976, 211–214
  95. ↑ a b Taylor 1980, 334–338.
  96. ↑ Harris & Lasky 1976, 239
  97. ↑ Spoto 1984, 609.
  98. ↑ Spoto 1984, 627–628.
  99. ↑ Freeman 1985, 3–68.
  100. ↑ Spoto 1984, 642–643.
  101. ↑ Spoto 1984, 648.
  102. ↑ Spoto 1984, 645.
  103. ↑ Taylor 1980, 159–160
  104. ↑ Taylor 1980, 284
  105. ↑ Taylor 1980, 78–79
  106. ↑ Taylor 1980, 113
  107. ↑ Harris & Lasky 1976, 64
  108. ↑ Taylor 1980, 236–237
  109. ↑ Uotinen, Jenni: Elokuva tänään tv:ssä: Alfred Hitchcock ahdisteli elokuvaikoneita – joukossa Tippi Hedren ja Janet Leigh Iltalehti. 9.12.2016. Helsinki: Alma Media Suomi Oy. Viitattu 9.12.2016.
  110. ↑ Knott, Rebeka: Did Alfred Hitchcock Sexually Harass His Female Stars? Groovy History. Viitattu 15.10.2022. (englanniksi)
  111. ↑ Dirks, Tim: Hitchcock’s Film Cameo Appearances Filmsite. Yhdysvallat. Viitattu 28.9.2009. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Alfred_Hitchcock&oldid=22708975”