Carl Reinhold Sahlberg
Carl Reinhold Sahlberg (22. tammikuuta 1779 Eura – 18. lokakuuta 1860 Yläne) oli suomalainen luonnontieteilijä ja professori.[1] Hän oli eritoten entomologi, jonka erityisalana olivat kovakuoriaiset, mutta vaikutti vahvasti myös kasvitieteen ja kasvinviljelyn alalla.[2]
| Carl Reinhold Sahlberg | |
|---|---|
 Carl Reinhold Sahlberg. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 22. tammikuuta 1779 Eura |
| Kuollut | 18. lokakuuta 1860 (81 vuotta) Yläne |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkimusalue | Entomologia ja kasvitiede |
Elämäkerta
muokkaaSahlbergin vanhemmat olivat majuri Isak Reinhold Sahlberg ja Lovisa Katarina Polviander.
Sahlberg valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1801. Vuonna 1804 hänestä tuli luonnonhistorian dosentti ja 1810 lääketieteen lisensiaatti. Hän toimi tuolloin lääketieteen apulaisena ja kasviopin demonstraattorina. Vuodesta 1813 hän oli luonnonhistorian apulainen ja museon valvoja ja vuodesta 1816 luonnonhistorian ja talouden vs. professori silloisen Suomen suuriruhtinaskunnan ainoassa yliopistossa Turun akatemiassa.
Sahlberg loi jo uransa alkuaikana itselleen maankattavan verkoston alan harrastajista, jotka toimittivat hänelle luonnontieteellisiä näytteitä, erityisesti hyönteisiä.[1] Hän laati väitöskirjat 1804 ja 1817 kasvitieteestä. Jälkimmäisessä hän todisti Torniosta saadun ohran kypsyvän Etelä-Suomessa sieltä saatua nopeammin.
Vuodesta 1818 alkaen Sahlbergista tuli Carl Niclas Helleniuksen jälkeen talousopin ja luonnonhistorian vakinainen professori. Turun palon jälkeen (1827) luonnonhistoriallisten kokoelmien jäännökset vietiin Helsinkiin, minne yliopistokin siirrettiin. Lopulta yliopistosta tuli Helsingin yliopisto. Vanha talousopin ja luonnonhistorian professuuri nimettiin uudelleen eläin- ja kasvitieteen professuuriksi vuonna 1828. Sahlberg korvasi tuhoutuneet kokoelmat ja oli mukana perustamassa kasvitieteellistä puutarhaa Helsinkiin.[2]
Oppilaidensa kanssa hän perusti tieteellisen seuran nimeltään Societas pro Fauna et Flora Fennica.[2] Sen ainoa ala oli luonnonhistoria aina vuoteen 1921, jolloin siihen liitettiin myös muut biologian alueet. Hän oli perustamassa myös Suomen Lääkäriseuraa vuonna 1835 ja Suomen Tiedeseuraa vuonna 1838, jonka kunniajäseneksi hänet kutsuttiin 1853.
Sahlberg hoiti professorin virkaa vuoteen 1841 ja häntä seurasi siinä Johan Magnus af Tengström. Mainitusta vuodesta lähtien Sahlberg asui Yläneellä Uudenkartanon alueella, jonne hän perusti Huvitus-nimisen tilan. Siellä oli 1200–1300 puuta käsittävä hedelmätarha, jossa Sahlberg teki hedelmänviljelykokeita. Tilansa alustalaisille hän piti suomenkielistä koulua ja perusti lainakirjaston. Sahlbergin intohimona olivat hyönteiset, hänellä itsellään oli huomattava kovakuoriaiskokoelma, jota oli kartutettu ulkomailtakin saaduilla näytteillä.
Sahlberg myi osan kokoelmistaan yliopistolle ja perusti saamillaan tuloilla stipendirahaston ulkomailla tehtäviä eläintieteellisiä tutkimusmatkoja varten.
Sahlbergin aviopuoliso vuodesta 1807 oli Johanna Sofia Björkfors. Heidän poikansa Reinhold Ferdinand Sahlberg, pojanpoikansa John Sahlberg ja tämän poika Uunio Saalas olivat myös entomologeja.
Julkaisuja
muokkaa- Dissertatio academica quaestionem examinans: an Lichenes detrimento sint arboribus? 1802
- Specimen academicum, observations quaedam de hordei in borealibus terries culti cito maturescendi habitu et in re nostra rustica usu sistens. 1817
- Dissertatio entomologica Insecta Fennica enumerans I–II. 1817–1839
- Periculum entomographicum species insectorum nondum descriptas proponens 1–5. 1823
- Om fruktträdgårdars anläggande. 1856
Lähteet
muokkaa- Ilmari Heikinheimo: Suomen elämäkerrasto. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1955. Sivu 652.
- Leikola, Anto: Sahlberg, Carl Reinhold (1779–1860) – eläintieteen ja kasvitieteen professori, hyönteistieteilijä Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 2012.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 3, Oma maa ja maailma, s. 100–1. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-1844-4
- ↑ a b c Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 446. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2