Georgian historia

Tämä artikkeli käsittelee Georgian historiaa.

Esihistoria

1,8 miljoonaa vuotta sitten – Vanhimpia löytöjä varhaisten ihmisten astumisesta Afrikan ulkopuolelle on löydetty Georgian Dmanisista. Löydöt olivat pystyihmisen (Homo Erectus) kalloja. Eräät tutkijat puhuvat myös ihmislajista Homo georgicus eli georgianihminen.

50 000–35 000 vuotta sitten – Muinaisihmisen jäämistöä Yashtkhvasta läheltä tämän päivän Suhumi (myös Sukhumi tai Sokhumi) Abhasian alueella.

30 000–10 000 vuotta sitten – asutusta Jruchi-, Sagvarjile- ja Chakhati-nimisistä luolista. Myöhäispaleoliittiselta kaudelta runsaasti jäämistöä muun muassa Devis Khvrelissä ja Sakazhiassa.

5000–3800 eaa. – Shulaveri-Shomu-kulttuurin kukoistus koko Kaukaasian alueella.

4000–2200 eaa. – Transkaukasian kulttuuri leviää Etelä-Kaukasiaan ja Armeniaan.

2200–1500 eaa. – Trialetin kulttuuri kukoistaa Etelä-Kaukasiassa.

Georgiasta on löydetty todisteita viininviljelystä 6 000 ennen ajanlaskun alkua. Kansainvälisen tutkijaryhmän löydökset ajoittuvat neoliittiselle kaudelle 6000–5800 eaa. Arkeologisissa tutkimuksissa löydettiin muun muassa jäänteitä viinihaposta ja viininvalmistuksessa syntyneistä orgaanisista hapoista. Kemialliset analyysit tehtiin löydöksistä, jotka löytyivät muun muassa isoista keraamisista säilytysastioista (300 litraa). Viinin historia 8 000 vuoden päähän siirsi rypäleviinin historiaa tuhat vuotta aikaisemmaksi kuin ennen on arvioitu. Tutkijaryhmä uskoo, että kyseessä on vanhin paikka missä rypäleitä on kasvatettu viiniä varten Euraasian alueella.

Myöhäisneoliittisella kaudella vaikutti myös Shulaveri-Shomu kulttuuri, joka alueellisesti sijoittui Georgian, Azerbaizanin ja Armenian alueille. Kulttuurin vaikutusajaksi lasketaan 6000-4000 eaa. Nimi Shulaveri tulee georgilaisesta kaupungista, joka tunnetaan nykyään nimellä Shaumiani.^lähde?

Antiikki ja keskiaika

Kaukasus

Tbilisi 1600-luvulla

Georgiasta on 1970-luvulla löydetty arkeologisissa kaivauksissa useita muinaisia asutuskeskuksia jo viidenneltä vuosituhannelta eaa. Neoliittisen kulttuurin asuttamat talot olivat pyöreitä tai soikeita. Samanlaisia piirteitä on myös myöhemmissä georgialaisissa Darbazi-tyyppisissä rakennuksissa.^lähde?

Antiikin kreikkalaiset nimittivät Länsi-Georgiaa Kolkhikseksi. Kreikkalainen taru kertoo Iasonista ja hänen Argonauteistaan, jotka matkasivat Kolkhikseen etsimään kultaista taljaa. Ennen kuin Georgiasta tuli Rooman provinssi vuonna 66 eaa., Länsi-Georgian alangot tunnettiin Egrisinä ja Itä-Georgiassa hallitsi Iberian valtakunta. Georgiasta tuli yksi ensimmäisistä kristinuskoon kääntyneistä maista vuonna 317, kun Iberian kuningas Mirian III otti sen valtionuskonnokseen. Egirisissä uskonto vakiinnutettiin vuonna 523.

Vaikka maan valloittivat vuorotellen arabit, mongolit, persialaiset ja turkkilaiset, Georgia onnistui säilyttämään jonkinasteisen itsenäisyyden yli tuhannen vuoden ajan. Kaikki Georgian ruhtinaskunnat yhdistettiin vuonna 978 Georgian kuningaskunnaksi (978–1466) Bagrationi-dynastian hallinnassa. Dynastian perusti Ašot I Suuri vuonna 809. Suvun tärkeimpiä edustajia ovat Daavid Rakentaja (Devid IV Agmašenebeli, hallitsi 1089–1125) ja kuningatar Tamar (1184–1213). Georgian ortodoksikirkko on julistanut molemmat pyhiksi. Georgian kuningaskuntaan kuului tuohon aikaan myös Armenia, Azerbaidžan ja Kaukasuksen pohjoispuolisia alueita. Kuningaskunnan hajottua Georgia pirstoutui useisiin pienempiin osiin ja taantui Persian ja Osmanien valtakunnan vaikutuksen alle. Vuosina 1801–1810 Venäjän keisarikunta miehitti Kartl-Kakhetin (Itä-Georgia) ja Imeretin (Länsi-Georgia) kuningaskunnat georgialaisten pyynnöstä, koska he halusivat suojaa etelästä painostavaa Persiaa vastaan.^lähde?

Georgia osana Venäjää 1801–1918

Georgia Venäjän osana; kartta vuodelta 1882

Vuonna 1801 Venäjän tsaari Aleksanteri I lakkautti georgialaisen Kartl-Kakhetin kuningaskunnan ja pakotti sen kuningasperheen maanpakoon. Valtio liitettiin lopullisesti Venäjään vuonna 1804 suuren venäläistämisohjelman jälkeen, jolla yritettiin korvata georgialaista kulttuuria ja yhteiskuntajärjestelmää venäläisellä. Myös Georgian ortodoksikirkko lakkautettiin.

Georgialaisten tyytymättömyys tsaarin autoritäärisyyteen johti maassa kansalliseen vapautusliikkeeseen 1800-luvun loppupuolella. Suuri talonpoikaiskapina, joka johti yhteiskunnallisiin uudistuksiin, käytiin vuonna 1905. Samalla marxistisesta sosiaalidemokraattisesta puolueesta tuli tärkein poliittinen voima Georgiassa, ja sillä oli hallussaan muun muassa kaikki vuonna 1905 perustetun duuman Georgialle varatut paikat. Josif Vissarionovitš Djugašvilistä (Josif Stalin), georgialaisestä bolševikista, tuli Georgian vallankumouksellisen liikkeen johtaja.

Georgian demokraattinen tasavalta 1918–1921

Georgian parlamentti julistaa itsenäisyyden 1918.

Venäjän vallankumous lokakuussa 1917 veti Venäjän veriseen sisällissotaan, jonka aikana useat Venäjän alueet julistautuivat itsenäisiksi. Georgia oli yksi niistä, ja itsenäinen Georgian demokraattinen tasavalta julistettiin 26. toukokuuta 1918. Uutta maata hallitsi sosiaalidemokraattisen puolueen menševikki-haara, joka perusti maahan parlamentaarisen monipuoluejärjestelmän vastoin bolševikkien proletariaatin diktatuuria Venäjällä. Tärkeät eurooppalaiset valtiot tunnustivat Georgian 1918 ja Neuvosto-Venäjä toukokuussa 1920.^lähde?

Helmikuussa 1921 puna-armeija valloitti Georgian lyhyen sodan jälkeen. Georgian hallitus joutui pakenemaan. Hajanaista vastarintaa 1921–1924 seurasi laaja isänmaallinen kansannousu elokuussa 1924.^lähde?

Georgia Neuvostoliitossa 1921–1990

Georgia pakotettiin liittymään Transkaukasian neuvostotasavaltaan, johon kuuluivat Armenia, Georgia ja Azerbaidžan. Neuvostohallinto erotti maasta useita historiallisia alueita Turkille (Tao-Klardžeti), Armenialle (Loren alue), Azerbaidžanille (Hereti/Saingilo) ja Venäjälle (osa Mustanmeren rannikkoa). Neuvostovalta oli julmaa: noin 50 000 ihmistä teloitettiin 1921–1924 ja yli 150 000 tapettiin Stalinin ja hänen salaisen poliisin georgialaisen päällikön Lavrenti Berijan puhdistuksissa 1935–1938, 1942 ja 1945–1951. Vuonna 1936 Kaukasian neuvostotasavalta hajotettiin, ja Georgiasta tuli Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta.^lähde?

Toisen maailmansodan aikana Adolf Hitlerin tärkeimpiä tavoitteita Neuvostoliiton valloituksessa elokuussa 1941 oli Kaukasuksen öljykenttien saavuttaminen. Akselivallat ei kuitenkaan päässyt Georgiaan saakka. Maasta tuli puna-armeijalle lähes 700 000 sotilasta (joista 350 000 kuoli), ja Georgia oli myös tärkeä tekstiilien ja asetarvikkeiden lähde. Stalinin onnistunut vetoaminen Neuvostoliiton yhtenäisyyteen heikensi sodan aikana ja sen jälkeen georgialaista nationalismia.^lähde?

Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta 1922.

Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta 1957–1991.

1950-luvun puolivälin hallinnon hajauttamisohjelma antoi pian Georgian kommunistiselle puolueelle mahdollisuuden rakentaa omaa valtakeskittymäänsä. Kommunistisen valtiontalouden rinnalle syntyi kukoistava harmaa kapitalistinen talous, ja Georgiasta tuli yksi menestyneimmistä neuvostotasavalloista. Toisaalta myös korruptio lisääntyi voimakkaasti. Vaikka korruptio oli tavallista muuallakin Neuvostoliitossa, siitä tuli Georgiassa niin yleistä, että siitä tuli ongelma Moskovan viranomaisille. Maan sisäministerinä 1964–1972 toiminut Eduard Ševardnadze sai mainetta korruption vastustajana ja masinoi Georgian kommunistisen puolueen sihteerin Vasil Mžavanadzen eron. Ševardnadze nousi hänen paikalleen Moskovan siunauksella. Hän oli Georgian kykenevä johtaja vuosina 1972–1985 ja paransi muun muassa maan taloutta.^lähde?

Georgialaisten nationalismi voimistui erityisesti sen vuoksi, että georgialaissyntyinen Josif Stalin joutui kuolemansa jälkeen Neuvostoliitossa epäsuosioon. Neuvostojohtaja Nikita Hruštšov piti helmikuussa 1956 Stalinia arvostelevan puheen, jossa syyttävä sormi osoitti Georgiaan ja georgialaisiin. Tällöin nousi Tbilisissä mielenosoituksia, jotka neuvostoarmeija 9. maaliskuuta 1956 tukahdutti verisesti ja kymmeniä georgialaisia opiskelijoita ammuttiin. Neuvostoliitto ja georgialainen nationalismi törmäsivät uudelleen vuonna 1978, kun Moskova määräsi georgian kielen virallisen aseman maassa uudelleen harkittavaksi. Jättimäiset katumielenosoitukset 14. huhtikuuta 1978 pakottivat keskushallinnon olemaan puuttumatta kielen asemaan, ja 14:nnestä huhtikuuta tehtiin georgian kielen päivä.^lähde?

Kun Ševardnadze nimitettiin Neuvostoliiton ulkoministeriksi 1985, hänet korvasi Georgiassa Džumber Patiašvili, joka oli konservatiivi ja pärjäsi huonosti perestroikan asettamien haasteiden kanssa. 1980-luvun lopulla oli enenevässä määrin yhteenottoja kommunististen viranomaisten, georgialaisen nationalistisen liikkeen ja vähemmistöjen asuttamien alueiden separatistien (erityisesti Etelä-Ossetia) välillä. 9. huhtikuuta 1989 neuvostojoukot tukahduttivat rauhanomaisen mielenosoituksen Tbilisissä, 20 georgialaista kuoli ja satoja haavoittui tai myrkyttyi. Tapahtuma radikalisoi Georgian politiikkaa, mikä sai jopa monet kommunistit pitämään itsenäisyyttä varteenotettavana vaihtoehtona.^lähde?

Itsenäinen Georgian tasavalta 1991–2003

Gamsakhurdian kausi 1991–1992

Opposition järjestämät mielenosoitukset ja lakot johtivat viimein avoimiin monipuoluevaaleihin 28. lokakuuta 1990. Vaalit voitti Zviad Gamsakhurdian johtama ”Pyöreä pöytä” -koalitio, ja hänestä tuli maan korkeimman neuvoston puheenjohtaja. 31. maaliskuuta 1991 Gamsakhurdia ei tuhlannut aikaa järjestäessään kansanäänestyksen itsenäisyydestä, jonka hyväksyi 98,9 % äänestäneistä. Muodollinen itsenäisyys Neuvostoliitosta julistettiin 9. huhtikuuta 1991, vaikka kestikin jonkin aikaa ennen kuin ulkovallat kuten Yhdysvallat tunnustivat valtion. Gamsakhurdian hallitus vastusti voimakkaasti mitään Venäjän vallan jäänteitä, kuten jäljelle jääneitä neuvostotukikohtia tai IVY:yn liittymistä.^lähde?

Gamsakhurdia valittiin presidentiksi 26. toukokuuta 1991, ja hän sai 86 prosenttia äänistä. Hänen hallintoaan syytettiin autoritäärisuudesta ja hallitsemattomuudesta, ja nationalistit ja reformistit liittyivät vastahakoisesti Gamsakhurdiaa vastustavaan koalitioon. Suuri määrä riiteleville osapuolille saatavilla olevia maahan jääneet neuvostoarmeijan aseita ja puolisotilaallisten joukkojen vallankasvu vaikeuttivat valmiiksi kireää tilannetta. 22. joulukuuta 1991 aseistautuneet oppositioryhmät aloittivat väkivaltaisen vallankaappauksen, jossa Gamsakhurdia ja hänen tukijansa savustettiin ulos Tbilisin hallintorakennuksista. Gamsakhurdia onnistui pakenemaan Georgiasta Tšetšeniaan tammikuussa 1992.^lähde?

Ševardnadzen kausi 1991–1992

Gamsakhurdian jälkeinen aika

Uusi hallitus kutsui Eduard Ševardnadzen valtioneuvoston johtajaksi – käytännössä presidentiksi – maaliskuussa 1992, millä yritettiin parantaa monille vastenmieliseksi tulleen Gamsakhurdian jälkeisen hallinnon uskottavuutta.^lähde?

Sota Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa 1992

Elokuussa 1992 kiistat Abhasian separatistien kanssa kiihtyivät, kun puolisotilaallisia ja hallituksen joukkoja lähetettiin alueelle tukahduttamaan separatistien liikehdintää. Abhasialaiset ryhtyivät taisteluun Venäjän Pohjois-Kaukasuksen alueelta tulleiden puolisotilaallisten joukkojen ja väitetysti myös Abhasian Gudautan tukikohdassa olleiden venäläisjoukkojen avustuksella. Syyskuussa 1993 hallituksen joukot kärsivät katastrofaalisen tappion, jossa alueen koko georgialainen väestö karkotettiin Abhasiasia. Noin 14 000 kuoli ja 300 000 joutui pakenemaan.^lähde?

Etelä-Ossetian separatistihallinnon johtaja Eduard Kokoiti tuhoaa huumeita huumeidenvastaisessa tempauksessa Tskhinvalissa.

Etninen väkivalta leimahti myös Etelä-Ossetiassa mutta rauhoittui vähitellen, mikä vaati tosin satojen kuoleman ja 100 000 osseetin pakenemisen Venäjän hallinnoimaan Pohjois-Ossetiaan. Lounais-Georgiassa Adžarian autonomisessa tasavallassa valtaan nousi Aslan Abašidze, joka onnistui hallitsemaan tasavaltaansa lähes Tbilisistä riippumattomana vuoteen 2004 asti.^lähde?

Gamsakhurdian kapina

24. syyskuuta 1993 Abhasian katastrofin kiihtyessä Zviad Gamsakhurdia palasi maanpaosta järjestääkseen kansannousun hallitusta vastaan. Hänen tukijansa onnistuivat käyttämään hallituksen joukkojen sekavaa tilaa hyödykseen ja hallitsivat pian suurta osaa Länsi-Georgiasta. Venäjän, Armenian ja Azerbaidžanin hermostuttua Venäjän armeijan yksiköitä lähetettiin auttamaan Georgian hallitusta. Kapina romahti pian ja Gamsakhurdia kuoli 31. joulukuuta 1993.^lähde?

Georgiasta IVY-valtio

Ristiriitoja herättäneessä sopimuksessa Ševardnadzen hallitus suostui liittymään IVYyn sotilaallisen ja taloudellisen tuen vastineeksi.^lähde?

Ševardnadzen murharyritys

Ševardnadze selviytyi täpärästi pommi-iskusta elokuussa 1995. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja vangitakseen puolisotilaallisen johtajan Džaba Ioselianin ja kieltääkseen hänen Mkhedrioni-militiansa toiminnan. Hänen hallituksensa ja perheensä assosioitiin kuitenkin yhä vahvemmin Georgian talouskasvua hidastaneeseen korruptioon. Hän voitti presidentinvaalit marraskuussa 1995 ja huhtikuussa 2004 suurilla enemmistöillä, vaalivilppisyytösten saattelemana.^lähde?

Tšetšenian sota aiheutti suuria erimielisyyksiä Venäjän kanssa, kun Georgian väitettiin avustaneen tšetšeenikapinallisia. Lisäksi Ševardnadzen läheiset suhteet Yhdysvaltoihin haittasivat Venäjä-suhteita. Georgiasta tuli Yhdysvaltain talous- ja sotilaallisen avun tärkeä vastaanottajamaa, Georgia solmi kumppanuussopimuksen Naton kanssa ja julisti tavoitteekseen liittyä paitsi Natoon myös Euroopan unioniin. Vuonna 2002 Yhdysvallat lähetti satoja sotilaita auttamaan Georgian joukkoja taistelemaan separatisteja vastaan. Maa myös varmisti öljyputken rakentamisen Azerbaidžanista Georgian kautta Turkkiin.^lähde?

Ruusuvallankumous

Nino Burdžanadze

Pääartikkeli: Georgian ruusuvallankumous

Mikheil Saakašvilin, Nino Burdžanadzen ja Zurab Žvanian johtama uudistusmielinen koalitio yhdistyi vastustamaan Ševardnadzen hallitusta marraskuun parlamenttivaaleissa 2003. Vaalitulosta pidettiin yleisesti täysin väärennettynä, ja oppositio järjestikin massiivisia mielenosoituksia Tbilisin keskustassa. Kahden viikon jälkeen Ševardnadze erosi 23. marraskuuta 2003, ja hänen seuraajakseen presidenttinä nousi väliaikaisesti Nino Burdžanadze.^lähde?

Tammikuussa 2004 Mikheil Saakašvili voitti uudet presidentinvaalit valtavalla 96 prosentin äänienemmistöllä. Parlamentin läpi kiirehdittiin perustuslain muutoksia, jotka lisäsivät presidentin valtaa hajottaa parlamentti ja loivat pääministerin viran. Zurab Žvaniasta tuli pääministeri ja Nino Burdžanadzesta parlamentin puhemies.^lähde?

Ruusujen vallankumouksen jälkeen Georgian keskushallinnon ja Adžarian johtajan Abašidzen välit huononivat nopeasti, ja molemmat puolet valmistautuivat sotilaalliseen yhteenottoon. Saakašvilin uhkavaatimukset ja suuret mielenosoitukset pakottivat Abašidzen eroamaan ja pakenemaan maasta.^lähde?

Helmikuussa 2005 pääministeri Žvania kuoli ja virkaan nimitettiin Zurab Nogaideli. Georgia on osallistunut Irakin sotaan, ja toukokuussa 2005 Yhdysvaltain presidentti George W. Bush vieraili maassa.

Entinen puolustusministeri Irakli Okruašvili antoi syyskuussa 2007 lausuntoja, joissa syytti Saakašvilia väärinkäytöksistä. Okruašvilin pikainen pidätys sai oppositiopuolueet osoittamaan mieltään hänen vapauttamisekseen.^lähde?

Georgian kaupungit

Lopulta 7. marraskuuta 2007 mellakkapoliisi hajotti Saakašvilin vastaisen mielenosoituksen kumiluotien, kyynelkaasun ja vesitykkien avulla. Kyseessä olivat opposition suurimmat mielenosoitukset sitten vuoden 2003 vallankumouksen. Mikheil Saakašvili syytti levottomuuksien lietsomisesta Venäjää. 7. marraskuuta julistettiin koko maan kattava poikkeustila 15 vuorokauden ajaksi. Poikkeustila julistettiin päättyneeksi 16. marraskuuta ja presidentti Saakašvili erotti pääministeri Nogaidelin ja nimitti uudeksi pääministeriksi pankkiiri Lado Gurgenidzen.

Painostuksen alaisena Saakašvili ilmoitti marraskuun alussa ennenaikaisesti järjestettävistä presidentinvaaleista ja jätti presidentinviran 25. marraskuuta 2007. Vaalissa Saakašvilin merkittävimmät vastaehdokkaat olivat kymmenen oppositiopuolueen nimittämä ehdokas Levan Gatšetšiladze ja liikemies Badri Patarkatsišvili.^lähde?

Vaalit pidettiin 5. tammikuuta 2008, ja ne voitti Mikheil Saakašvili. Kun entinen puolustusministeri Irakli Okruašvili pidätettiin syyskuussa 2007, oppositiopuolueet muodostivat yhteisrintaman ja vaativat parlamenttivaalien siirtämistä keväälle 2008. Oppositio järjesti syksyllä useita massamielenosoituksia, joista suurimpaan osallistui vähintään 80 000 henkeä, ja vaati presidentin eroa. Marraskuussa mellakkapoliisi hyökkäsi mielenosoittajia vastaan ja hallitus julisti hätätilan, jonka varjolla se sulki kaksi oppositiota tukenutta televisiokanavaa. Saakašvili kuitenkin myöntyi ennenaikaisiin vaaleihin. Hänet valittiin niissä uudelle viisivuotiskaudelle 53,45 prosentin ääniosuudella; seuraavaksi eniten ääniä sai opposition ehdokas Levan Gatšetšiladze, 25,68 prosenttia. Vaalien yhteydessä järjestettiin myös äänestykset maan mahdollisesta Nato-jäsenyydestä ja parlamenttivaalien siirtämisestä vuoden 2008 keväälle. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin. Etyjin vaalitarkkailijoiden mukaan vaalit olivat pääpiirteittäin rehelliset ja kansainvälisten vaatimusten mukaiset, mutta niissä oli huomattavia ongelmia. Oppositio kuitenkin syytti hallitusta vaalien väärentämisestä ja jatkoi mielenosoituksia.

Etelä-Ossetian sota 2008

Pääartikkeli: Venäjän–Georgian sota

Georgian poliittiset tavoitteet ovat liittyneet paljolti länsi-integraatioon. Georgia on halunnut liittyä ensin Naton jäseneksi. Kuitenkin huhtikuussa 2008 Ranska ja Saksa kielsivät Georgian ja Ukrainan osallistumisen Nato-jäsenyyteen tarkoitetuksi johtavaan prosessiin. Georgia oli pienilukuisen ammattiarmeijan maaksi verrattain aktiivinen muun muassa Yhdysvaltain johtamassa vapaaehtoisten koalitiossa Irakissa.^lähde?

Georgia on syyttänyt Venäjää Abhasian ja Etelä-Ossetian separatistien tukemisesta. Vuonna 2006 Georgia pidätti neljä venäläisupseeria vakoilusta. Vastaiskuksi Venäjä karkotti maasta georgialaisia. Seuraavana vuonna Venäjä pudotti ohjuksen Georgiaan lähelle Etelä-Ossetian rajaa ja ampui alas georgialaisen tiedustelukoneen. Vuoden 2008 elokuussa Etelä-Ossetian konflikti kärjistyi lopulta avoimeksi sodaksi Georgian ja Venäjän välillä.^lähde?

Beijingin olympialaisviikolla yritti Georgia sotilaallista ratkaisua aseleponeuvottelujen kestäessä 7.–8. elokuuta 2008 Venäjän federaation pääministeri Vladimir Putinin ollessa olympialaisissa sillä tuloksella, että Venäjän federaatio lähetti ensin Etelä-Ossetiaan neljä moottoroitua rykmenttiä Rokin solan kautta ja myöhemmin 9 000 laskuvarjosotilasta Abhasiaan varmistamaan Kodorin solan. Voimasuhteiden tasoituttua georgialaissotilaat vetäytyivät ja pakenivat kohti Tbilisiä luovuttaen Gorin kaupungin, 65 T-72- ja T-55-taistelupanssarivaunua sekä noin 30 miehistönkuljetusvaunua sekä ensimmäisen prikaatin varikon venäläisille. Osa viivyttämään jätettyä reserviä antautui miltei taisteluitta.^lähde?

EU:n seuraavana vuonna laatiman raportin mukaan Georgialla oli suuri vastuu väkivaltaisuuksien laukeamisessa. Venäjä miehitti suuren osan Georgiasta, tuhosi Georgian infrastruktuuria ja perusti maahan tarkastuspisteitä. Selkkaus päättyi runsaan viikon jälkeen solmittuun tulitaukosopimukseen. Sen jälkeen Venäjä tunnusti Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisiksi. Länsimaat tuomitsivat Venäjän toimet. Vastalauseeksi Georgia erosi Itsenäisten valtioiden yhteisöstä.

Georgialainen unelma

Syyskuun 2012 parlamenttivaalien lähestyessä miljardööri Bidzina Ivanišvili rahoitti voimallisesti kuuden oppositiopuolueen muodostamaan Georgialainen unelma -koalitiota. Georgialainen unelma voitti enemmistön parlamentissa, Ivanišvilista tuli pääministeri. Seuraavan vuoden presidentinvaalit voitti Ivanišvilin suojatti Giorgi Margvelašvili,jonka seuraajaksi valittiin marraskuun 2018 presidentinvaaleissa niin ikään hallitsevan Georgialainen unelma -koalition tukema ehdokas Salome Zurabisvili. Hän oli Georgian historian ensimmäinen naispresidentti. Georgiassa astui voimaan myös uusi perustuslaki, joka muutti presidentin viran seremonialliseksi ja vähentää olennaisesti presidentin poliittista valtaa.

Georgian-Venäjän kriisi

Georgia läheni 2010-luvulla Natoa. Venäjän kommunistipuoleen edustaja Sergei Gavrilov piti Georgian parlamentissa puheen vuonna 2019. Tämä suututti Venäjään hallitusta kielteisemmin suhtautuvan opposition. Protestoijat tunkeutuivat parlamenttitaloon, josta Gavrilov pakeni. Venäjä asetti maiden väliselle lentoliikenteelle rajoituksia.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Georgian historia Wikimedia Commonsissa

• Philipp Ammon: Georgien zwischen Eigenstaatlichkeit und russischer Okkupation: Die Wurzeln des russisch-georgischen Konflikts vom 18. Jahrhundert bis zum Ende der ersten georgischen Republik (1921). KITAB, Klagenfurt 2015 ISBN 978-3902878458.
• Georgia: A Country Study
• Lista Georgian hallitsijoista

Aasian valtioiden historia

Afganistan	Arabiemiraatit	Armenia	Azerbaidžan	Bahrain	Bangladesh	Bhutan	Brunei
Etelä-Korea	Filippiinit	Georgia	Indonesia	Intia	Irak	Iran	Israel
Itä-Timor	Japani	Jemen	Jordania	Kambodža	Kazakstan	Kiina	Kirgisia
Kuwait	Laos	Libanon	Malediivit	Malesia	Mongolia	Myanmar	Nepal
Oman	Pakistan	Palestiina	Pohjois-Korea	Qatar	Saudi-Arabia	Singapore	Sri Lanka
Syyria	Tadžikistan	Taiwan	Thaimaa	Turkki	Turkmenistan	Uzbekistan	Venäjä
Vietnam	Hongkong	Macao