Helsingin taistelu (1713)

Helsingin taistelu oli 8.–11. toukokuuta 1713 käyty suuren Pohjan sodan taistelu, jossa amiraali Fjodor Apraksinin ja tsaari Pietari Suuren komentamat venäläiset valtasivat Suomen etelärannikolla sijaitsevan Helsingin kaupungin ruotsalaisilta. Kenraalimajuri Carl Gustaf Armfeltin komentamat ruotsalaiset polttivat perääntyessään koko kaupungin. Varsinaisen taistelun jälkeen tuhottu Helsinki vaihtoi omistajaa vielä kahdesti seuraavien kuukausien aikana kunnes jäi pysyvästi venäläisille.

Helsingin taistelu
Osa suurta Pohjan sotaa
Helsinki vuoden 1713 aikoihin, venäläinen karttapiirros 1910-luvulta.
Päivämäärä: 8.–11. toukokuuta 1713 Paikka: Helsinki Lopputulos: Venäjän voitto
Osapuolet
Ruotsi	Venäjän keisarikunta
Komentajat
Carl Gustaf Armfelt	Pietari Suuri Fjodor Apraksin

Tausta

Kuningas Kaarle XII:n komentaman Ruotsin pääarmeijan tuhouduttua Pultavan taistelussa vuonna 1709 Suomi oli alttiina Venäjän hyökkäykselle. Hyökkäystä Uudellemaalle odotettiin kesällä 1710 tapahtuneesta Viipurin kukistumisesta alkaen. Helsingistä oli sodan aikana tullut Ruotsin tärkeä sotilastukikohta, mutta kaupunkia ei ollut linnoitettu vaatimattomia maavalleja lukuun ottamatta. Venäjän sotalaivasto oli käynyt hävittämässä Porvoon yllätysiskulla jo vuonna 1708. Helsingin ahdinkoa oli syventänyt syksyn 1710 ruttoepidemia, joka surmasi enemmistön kaupungin asukkaista. Ruotsin Suomen-joukkojen ylipäälliköksi palautettiin Carl Nierothin kuoltua tammikuussa 1712 maaherra Georg Lybecker, joka oli jo kertaalleen syrjäytetty samasta tehtävästä Viipurin menetyksen vuoksi. Ivan Botsinin komentama venäläinen saaristolaivasto kävi uhkaamassa Helsinkiä syyskuussa 1712, mutta joutui perääntymään Ruotsin laivaston osuessa paikalle. Ruotsin laivastoon kuulunut Nevan eskaaderi oli ylivoimainen avomerellä, mutta ei pystynyt liikkumaan rannikon matalissa vesissä, joten venäläinen kaleerilaivasto hallitsi Itä-Uudenmaan rannikkovesiä. Amiraali Olof Wernfeltin ja sittemmin amiraali Erik Johan Lillien komentama Nevan eskaaderi kuitenkin vetäytyi talveksi 1712–1713 kauas Karlskronaan.

Saatuaan varmistettua etelässä rauhan Osmanien valtakunnan kanssa Venäjän tsaari Pietari Suuri päätti vuonna 1713 lopulta hyökätä Suomeen pakottaakseen Ruotsin rauhaan toistakymmentä vuotta jatkuneessa sodassa. Heti Suomenlahden vapauduttua jäistä Retusaarelta lähti matkaan amiraali Fjodor Apraksinin komentama noin 200 kevyttä alusta käsittänyt maihinnousulaivasto, jonka mukana kulki 17 000 jalkaväen sotilasta. Ensimmäisenä kohteena oli Helsinki, josta Pietari halusi Venäjän armeijan huoltokeskuksen syvemmälle Suomeen ulottuvia operaatioita varten. Tsaari purjehti itse laivaston mukana.

Taistelu

Apraksinin kaleerilaivasto ehti Helsingin edustalle pian jäidenlähdön jälkeen 8. toukokuuta 1713, sopivasti ennen Nevan eskaaderin paluuta Karlskronasta, jolloin kaupunki oli suojaton mereltä. Koska ylipäällikkö Lybecker ei tiennyt missä venäläiset yrittäisivät maihinnousua, hän oli hajauttanut joukkonsa pitkin Uudenmaan rannikkoa ja jäänyt itse päämajaansa Sarvilahden kartanoon Pernajaan. Helsingissä Uudenmaan jalkaväkirykmentin komentajalla, kenraalimajuri Carl Gustaf Armfeltilla oli käytettävissään vain 1 800 miestä, joista 1 500 oli taistelukelpoisia, joten venäläisillä oli valtava ylivoima. Armfeltin joukot koostuivat hänen oman rykmenttinsä ohella Uudenmaan ratsuväestä, Suomen muiden jalkaväkirykmenttien yksittäisistä osastoista ja täydennykseksi saapuneesta majuri Gyllenströmin pataljoonasta. Helsinkiä suojasi muutama tykkipatteri. Venäläisten ensimmäinen valtausyritys suoraan mereltä torjuttiin ja venäläiset käyttivät seuraavan päivän laivastonsa kokoamiseen, sillä tuuli esti heiltä tilapäisesti maihinnousun. 10. toukokuuta alkaneessa päähyökkäyksessä kaupungin puolustajat joutuivat nopeasti ahtaalle, sillä venäläiset nousivat nyt maihin sekä Katajanokalla että Hietalahdessa ja tulittivat kaupunkia tykkitulella usealta suunnalta.

Toukokuun 10. ja 11. päivän välisenä yönä kenraalimajuri Carl Gustaf Armfelt, Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Johan Creutz, Helsingin pormestari Henrik Tammelin ja armeijan huollosta vastannut varakas kauppias Johan Henrik Frisius päättivät neuvonpidossa, että kaupungin puolustaminen oli toivotonta ja ainoa mahdollisuus olisi perääntyä pohjoiseen. Kaarle XII oli määrännyt armeijan noudattamaan Suomessa poltetun maan taktiikkaa, joten ruotsalaiset sytyttivät lähtiessään tuleen koko kaupungin ja polttivat myös Katajanokalla olleet kruunun viljavarastot sisältöineen. Perääntyessään Armfeltin armeija poltti myös Siltasaaren sillat, mutta venäläiset ylittivät salmen lautoilla jatkaakseen takaa-ajoa. Vanhassakaupungissa käytiin pieni kahakka, jossa ruotsalaiset eivät onnistuneet pysäyttämään venäläisten etenemistä. Armfeltin joukot kohtasivat sen jälkeen Lybeckerin apujoukoiksi lähettämän Hämeen jalkaväkirykmentin ja ne perääntyivät yhdessä itään Porvooseen.

Pietari Suuri nousi maihin palavassa Helsingissä päivällä 11. toukokuuta. Hän määräsi aluksi venäläiset tukahduttamaan tulipalon, mutta todettuaan yrityksen toivottomaksi hän määräsi hävittämään loputkin rakennukset. Tulipalosta säästyivät vain kauppias Burgmanin talo ja kirkon kellotapuli. Tsaarin suunnitelma Helsingin käyttämisestä huoltokeskuksena oli epäonnistunut, koska kaupunki oli tuhkana, ja hän lähti pois vielä samana päivänä. Seuraavana päivänä ruotsalainen Nevan eskaaderi saapui paikalle, jolloin venäläiset perääntyivät ilman taistelua. Jos Helsingin puolustus olisi kestänyt päivän pidempään, apujoukkojen tulo olisi luultavasti kääntänyt Venäjän voiton murskatappioksi. Nyt hävitetystä kaupungista oli vähän iloa kummallekaan osapuolelle.

Myöhemmät tapahtumat

Pietari Suuri palasi toukokuun lopussa takaisin pääkaupunkiinsa Pietariin, mutta Apraksinilla oli edelleen määräys valloittaa Suomi. Lybecker oli venäläisten saapuessa Helsingin suunnasta perääntynyt aluksi sisämaahan Lammille, jolloin Apraksin loi yhteyden Kymijoen itäpuolella olleisiin Venäjän joukkoihin ja sai näin haltuunsa koko rannikon Porvoosta itään. Heinäkuussa 1713 Lybecker marssitti armeijansa takaisin Porvooseen, mutta Apraksinin jalkaväki livahti hänen ohitseen ja valloitti 15. heinäkuuta uudelleen Helsingin, tällä kertaa maitse pohjoisesta, sillä kaupungin raunioita puolusti nyt maalla vain 200 miehen nostoväki. Tässä tilanteessa myös Nevan eskaaderi vetäytyi Helsingin edustalta jättäen sen pysyvästi venäläisille. Apraksin rakennutti Helsingin raunioille venäläisen tukikohdan ja linnoituksen, josta käsin hän suoritti seuraavat operaationsa Suomen alueella. Asukkaat palasivat kaupunkiin vasta kahdeksan vuotta myöhemmin isonvihan päätyttyä.

Lähteet

• Seppo Aalto: Kruununkaupunki – Vironniemen Helsinki 1640–1721. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015. ISBN 978-952-222-675-4