Kohokuva

taideteos jossa kuva ulkonee taustapinnasta

Kohokuva eli korkokuva eli reliefi on taideteos, jossa kuvan hahmon muodot liittyvät yhtenäiseen taustapintaan, josta ne joko työntyvät ulospäin (pintareliefi) tai on koverrettu sen sisään (upotettu reliefi). Kohokuva on yleinen kuvanveiston muoto, jota tavataan ympäri maailmaa. Kohokuvia on käytetty temppeleiden ja muiden rakennusten koristeluun. Metalliin tai muuhun materiaaliin tehdyt pakotukset ovat reliefejä. Mitalitaiteen teokset ovat usein kohokuvia, kuten myös kolikot.

Persialainen kohokuva Qajar-kaudelta Tangeh Savashissa Iranissa.

Kohokuvat voivat kuvata vain yhtä aihetta tai olla kertovia kuvasarjoja. Kohokuvat voi luokitella sen mukaan, mikä on kuvan suhde pintaan.

Tyypit

muokkaa
 
Reliefityypit.
 
Yksityiskohta antiikin kreikkalaisista Elginin marmoreista. Osa hahmoista on kokonaan taustapinnan ulkopuolella, kun taas kentaurin vasen takajalka on matala pintareliefi.

Kohokuvat voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin, jotka ovat korkea ja matala pintareliefi sekä upotettu reliefi. Ero korkean ja matalan pintareliefin välillä ei kuitenkaan ole tarkka, ja usein sama teos on osittain kumpaakin tyyppiä.

Pintareliefit

muokkaa

Matala pintareliefi (engl. bas-relief, ital. basso relievo) on tasopinnalle tehty kuva, josta kuvattavat hahmot kohoavat jonkin verran esiin. Paitsi rakennusten koristelussa, käytetään tällaisia myös kolikoissa ja mitaleissa, joissa olevat kuvat ja tekstit ovat useimmiten matalia pintareliefejä.

 
Yksityiskohta Lorenzo Ghibertin suunnittelemasta pronssisesta reliefistä "Paratiisin portti" Firenzen Battistero di San Giovanni-kastekappelissa. Suurin osa kuvista on matalia pintareliefejä, mutta päähahmot on kuvattu korkeina pintareliefeinä.

Matalia pintareliefejä tehdään kaikista materiaaleista ja kaikilla teknisillä menetelmillä, joita kuvanveistossa käytetään, tavallisimmin kuitenkin kivestä kaivertamalla tai metallista valamalla.

Korkea pintareliefi (engl. high relief, ital. alto relievo) on kohokuva, jossa ainakin tärkeimmät hahmot ovat selvästi taustapinnan ulkopuolella. Sellaisia on käytetty huomattavien rakennusten koristeluun kaikissa kulttuureissa kaikkina aikakausina, jolloin on tehty suuria veistoksia.

Upotettu reliefi

muokkaa

Upotettu reliefi on kuva, joka on tehty kaivertamalla siten, että kuvattavia hahmoja vastaa taustapinnan sisään työntyvä kuoppa. Tällaisessa kuvassa käytetään varsin teräväreunaista kuviointia, minkä seurauksena kuviossa on voimakkaita valon ja varjon eroja. Upotetut reliefit ovat erityisen tyypillisiä muinaisen Egyptin taiteelle.[1] Monissa kulttuureissa, muun muassa Euroopassa, upotettuja reliefejä on käytetty ennen kaikkea tekstien kaivertamiseen muistomerkkeihin ja -laattoihin sekä koriste-esineissä.

Intaglio on upotettu reliefi, jossa kuva on negatiivi. Se toimii siis muotin tavoin.[1]

Historia

muokkaa

Kohokuvia on tehty jo hyvin varhain, ja yksi varhaisimmista esimerkeistä on La Grèzen luolassa Ranskassa oleva 23 000 vuotta vanha visenttin kuva, jonka ympärillä on raaputettu kiveä varjojen luomiseksi. Madeleinen kulttuurin puolivälistä puolestaan löytyy savesta luotuja kohopintoja, johon on sormella tehty visentti.[2]

Kivisiin seiniin tehdyt kohokuvat olivat yleisiä muinaisessa Egyptissä ja Assyriassa sekä muossa Lähi-idän kulttuureissa.[1] Kerronnallisia kohokuvia tehtiin ensimmäisen kerran 3000–2000 eaa. Mesopotamiassa ja Egyptissä.[2] Kreikassa yleistyi korkeat pintareliefit.[1] Siellä alettiin käyttää myös ensimmäisenä tietynlaista viittellistä syvyyttä, kun eri henkilöiden vartalon osat alkoivat limittyä. Sifnoslaisten aarrekammiossa noin vuodelta 525 eaa. on jo kolmen ja neljän hahmon päällekkäisyyttä.[2]

Roomalaiset saivat kreikkalaisilta vaikutteita reliefitaiteessa, ja laajan valtakunnan kautta muoto yhtenäistyi ympäri maailmaa. Roomalaiset myös kehittivät kaksi uutta rakennelmaa, joissa käytettiin paljon kohokuvia, riemukaaret ja voitonpylväät. Sarkofageissa käytettiin myös kerronnallisia kohokuvia.[2]

Keskiajalla biblia pauperum -ajatus johti kohokuvien huomattavaan käyttöön kirkkorakennuksissa. Näitä oli erityisesti ulkopinnoissa, mutta myös sisällä esimerkiksi saarnastuolit olivat usein näyttävästi kohokuvioituja.[2] Keskiajan kohokuvien vaikuttavimpia esimerkkejä ovat romaanisten kirkkojen tympanonit.[1]

Reliefin tyyli alkoi renessanssiaikana muuttua, ja ajan taiteilijat käyttivät samaan aikaan sekä korkeita että matalia reliefeita. Muutos näkyy esimerkiksi Lorenzo Ghibertin Battistero di San Giovanniin luomaan pronssioviin. Donatello puolestaan käytti hyväkseen karkeiden ja sileiden pintojen kontrastia.[1] Hän joutui kehittämään stiacciato-tekniikan, joka on hyvin hienovaraista kaivertamista.[2] Italiassa kehittyi käytännössä kaksi kohokuvien tyylisuuntaa: marmoriin ja terrakottaan tehdyt herkät ja matalat pintareliefit sekä toisaalta veistosmaiset ja jykevät kuvat.[1]

Barokin aikana luotiin useita suuria kohokuvia, joiden sommittelu lähenteli maalaustaidetta. Marmorista tehdyt kohokuvat kehystettiin syviin laatikkomaisiin rakennelmiin. Gian Lorenzo Berninin teos Pyhän Teresan hurmio on hyvä esimerkki tällaisesta suuresta kohokuvasta.[1]

Reliefien suosio kasvoi uudestaan klassismin kaudella.[2] Monet taiteilijat etsivät matalista pintareliefeistä antiikin täsmällisyyttä ja puhtautta.[1] Antonio Canova ja Bertel Thorvaldsen sekä heidän laajat työpajat seuraajineen loivat monia klassiseen tyyliin tehtyjä marmorireliefejä.[2]

Moderni reliefityyli alkoi muotoutua ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun luotiin useita sodan kuolleita muistaneita teoksia. Reliefit olivat karumpia ja taloudellisempia kuin aiemmat kohokuvat. Tästä syntyi myös art deco -tyylin reliefeitä. Kohokuvat ovat muotoutuneet 1900-luvulla osaksi modernia taidetta, vaikkakin vuosisadan lopulla niiden merkitys on hiipunut.[2]

Huomattavia kohokuvia

muokkaa

Huomattavia kohokuvia ja kohokuvilla koristettuja rakennuksia ovat esimerkiksi:

Lähteet

muokkaa
  1. a b c d e f g h i relief Encyclopedia Britannica. 3.10.2019. Viitattu 8.7.2024. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i Charles Avery: Relief sculpture (Wikipedian lähdekirjasto) 2003. Oxford University Press. Viitattu 8.7.2024. (englanniksi)