Mantšuria

Mantšuria (kiinaksi perint.: 滿洲; yksink.: 满洲; pinyin: Mǎnzhōu) on mantšujen perinteinen kotialue, joka sijaitsee nykyisen Kiinan koillisosassa, osittain Keltaisenmeren rannikolla. Kiinalaiset kuitenkin käyttävät alueesta nimeä Koillinen (perint.: 東北; yksink.: 东北; pinyin: dōng běi) koska Mantšuria-nimellä on separatistinen sävy ja koska nimi tuo mieleen japanilaismiehityksen ja Mantšukuon, joka oli Japanin alainen nukkevaltio Mantšurian alueella 1932–1945. Kiinan tasavalta käytti virallisissa asiakirjoissaan alueesta Koillinen-nimeä jo vuonna 1911 tapahtuneesta perustamisestaan alkaen, koska kumottu keisarikunta oli perustunut mantšujen valtaan.

Mantšurian sijainti Kiinassa. Tummanpunaiset alueet luetaan Koillis-Kiinaan, vaaleanpunaiset ovat nykyisin osa Sisä-Mongoliaa.

John Tallisin kartta vuodelta 1851, yksi varhaisimmista eurooppalaisista kartoista, joissa nimi Mantšuria esiintyy. Aikaisemmin sekä Mantšuriaa että Mongoliaa oli länsimaissa tavallisimmin nimitetty Kiinan Tartariaksi.

Mantšurian pinta-ala on noin 1 550 000 neliökilometriä. Sen nykyiseen alueeseen kuuluvat Kiinan maakunnista Heilongjiang, Jilin ja Liaoning. Etelässä olevien muiden Kiinan alueiden lisäksi sen naapureita ovat lännessä Mongolia, pohjoisessa Venäjä ja idässä Pohjois-Korea.

Mantšurian laajuus

Eri yhteyksissä ja eri aikoina termiä Mantšuria on käytetty laajemmassa tai suppeammassa merkityksessä.

1. Suppeimmassa mielessä Mantšurialla tarkoitetaan Heilongjiangin, Jilinin ja Liaoningin provinsseja Koillis-Kiinassa (dōng běi).
2. Laajemmassa merkityksessä Kiinan Mantšuriaan luetaan edellisten lisäksi myös nykyisen Sisä-Mongolian itäosa: Hulunbuirin, Hingganin, Tongliaon ja Chifengin alueet. Tämä vastaa suunnilleen aluetta, joka vuosina 1932–1945 kuului Mantšukuon valtioon.
3. Historiallisesti on Mantšuriaan luettu myös osa Venäjän kaukoitää, Venäjän Mantšuria, joka ulottuu Amur- ja Ussuri-joilta Stanovoivuoristoon ja Japaninmereen. Täten siihen kuuluvat Venäjän alueista Primorjen aluepiiri, eteläosa Habarovskin aluepiiriä, Juutalaisten autonominen alue ja Amurin alue. Nämä kuuluivat vuonna 1689 alle­kirjoitetun Nertšinskin rauhan­sopimuksen mukaan mantšujen hallitsemaan Kiinaan, mutta Kiina menetti Venäjälle Amurin pohjoispuoliset alueet vuonna 1858 sekä vuonna 1860 vielä Ussurin itä­puolisen alueen.
4. Kaikkein laajimmassa merkityksessä Mantšuriaan on luettu edellisten lisäksi myös Sahalinin saari, joka Qing-dynastian aikaisissa kartoissa, myös venäläisissä ja japanilaisissa kartoissa, usein luettiin siihen kuuluvaksi, vaikkei sitä Nertšinskin rauhan­sopimuksessa mainittukaan. Saari oli kuitenkin pääasiassa ainujen asuttama. Saari kuuluu nykyään Venäjään, mutta vuosina 1905–1945 sen eteläosa kuului Japaniin.

Nimen alkuperä ja alueen muut nimet

Mantšu on alun perin Nurhacin 1600-luvun alussa antama nimi hänen yhdistämilleen džurtšeni­laisille heimoille. Hänen perustamansa Qing-dynastia, joka myöhemmin valloitti koko Kiinan ja hallitsi sitä vuosina 1644–1912, ei kuitenkaan koskaan käyttänyt alkuperäisestä koti­maastaan nimeä Mantšuria tai muuta mantšuihin viittaavaa nimeä.

Länsimaissa nimi Mantšuria tuli tunnetuksi 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alussa. Aikaisemmin aluetta oli nimitetty Kiinan Tartariaksi. Japanilainen tutkija Junko Miyawaki-Okadi on väittänyt, että japanilainen maan­tieteilijä Takahashi Kageyasu olisi ensimmäisenä käyttänyt termiä 满洲 (Manshū) alueen nimenä vuonna 1809 ilmestyneessä teoksessaan Nippon Henkai Ryakauzu ja että länsimaiset maantieteilijät olisivat omaksuneet nimen siitä. Todelli­suudessa nimeä Mantšuria (ransk. Mantchourie) oli kuitenkin käytetty jo aikaisemmin: ranskalaiset lähetyssaarnaajat olivat tunteneet alueen tällä nimellä jo vuonna 1800. Myös ranskalais­syntyiset maan­tieteilijät Conrad Malte-Brun ja Edme Mentelle suosittelivat vuonna 1804 julkaisemassaan teoksessa nimien Mantšuria, Mongolia ja Kalmukia käyttämistä täsmällisempinä niminä sen alueen eri osille, joita yleisesti oli nimitetty Tartariaksi.

Qing-dynastian loppuaikoina Mantšuria jaettiin kolmeksi Kiinan maakunnaksi. Siitä lähtien alueesta käytettiin virallisesti nimeä ”Kolme koillista provinssia” (kiin. 東北三省, Dōngběi Sānshěng). Vuoden 1911 Xinhai-vallan­kumouksen jälkeen Kiinan tasavallan virallisissa asia­kirjoissa mantšujen alku­peräistä koti­maata nimitettiin usein myös lyhemmin ”Koilliseksi”.

Nykyään Kiinassa käytetään Koillis-Kiinan asukkaista tavan­omaisesti nimitystä Dōngběi rén (”koillislainen”). Nimitystä ”Koillinen” käytetään yhteis­nimityksenä koko alueelle puhuttaessa esimerkiksi alueen historiasta, kulttuurista, perinteistä, murteista tai keittiöstä. Nimeä Mantšuria (kiin. 滿, Mǎnzhōu) käytetään Kiinassa vain harvoin, ja se tuo herkästi mieleen kielteisiä, japanilaisten perustamaan Mantšukuon (kiin. 滿洲國, 'Mǎnzhōuguó') nukkevaltioon liittyviä mielleyhtymiä.

Mantšuriasta on historiallisesti käytetty myös nimeä Guandong (kiin. 關東, Guāndōng), mikä sananmukaisesti merkitsee ”solan itäpuolella” ja viittaa Shanhain solaan Qinhuangdaossa, nykyisessä Hebein maakunnassa, missä Kiinan muuri päättyy idässä Keltaiseen­mereen. Tämä käytäntö esiintyy nimityksessä Chuǎng Guāndōng (sananmukaisesti ”ryntäys Guandongiin”), jota käytetään Han-kiinalaisten joukkomuutosta Mantšuriaan 1800–1900-luvuilla. Samaan tapaan on käytetty myös nimeä Guanwai (關外), ”solan ulkopuolella”. Nimi Guandong tuli myöhemmin käyttöön suppeammassa merkityksessä, jolloin sillä tarkoitetaan Kwantungin vuokra-aluetta Liaodongin niemimaalla.

Maantiede ja ilmasto

Mantšuria käsittää pääasiassa pohjoisen puoliskon suppilon muotoisesta Pohjois-Kiinan kratonista, laajasta alueesta, jonka kallio­perä on prekambrisia kivi­lajeja. Ennen trias­kautta Pohjois-Kiinan kratoni oli erillinen manner, ja kivi­hiili­kaudella se oli maailman pohjoisin manneralue. Hingganvuoret alueen länsiosassa on jura­kautinen vuorijono, joka syntyi Pohjois-Kiinan kratonin törmätessä Siperian kratoniin, mikä oli viimeinen vaihe supermanner Pangean muodostumisessa.

Vaikka mikään osa Mantšuriaa ei kvartäärikaudella jäätiköitynyt, seudun alavien ja hedelmällisempien alueiden maaperän muodostavat erittäin paksut lössikerrostumat, jotka koostuvat Himalajan, Kunlunin ja Tienšanin jäätiköityneissä osissa sekä Gobin ja Taklamakanin autiomaissa syntyneestä tomusta.

Mantšurian ilmastoa luonnehtii erittäin suuri ero vuoden­aikojen välillä. Kesät ovat runsas­sateisia ja lähes trooppisen kuumia, kun taas talvet ovat arktisen kylmiä ja kuivia. Tämä johtuu siitä, että Mantšurian sijainti Euraasian suuren mantereisen maa-alueen ja Tyynenmeren raja-alueella saa aikaan eri vuoden­aikoina eri suuntiin puhaltavia monsuunituulia.

Kesällä, kun maa lämpenee nopeammin kuin valtameri, Aasiassa muodostuu matala­paine, jolloin lämpimät ja kosteat kaakkois­tuulet tuovat rankka­sateita ja ukkosia. Vuotuinen sademäärä vaihtelee 400 millimetristä lännessä yli 1 150 millimetriin Changbaivuorilla. Kesät ovat hyvin lämpimiä: heinäkuun keskilämpö vaihtelee 31 celsiusasteesta etelässä 24 celsiusasteeseen alueen pohjoisrajalla. Muualla paitsi alueen pohjoisosissa lähellä Amuria suuri kosteus tekee helteen tukalaksi tähän aikaan vuodesta.

Talvella sitä vastoin Siperian korkeapaine saa aikaan hyvin kylmiä pohjois- tai luoteis­tuulia, jotka saavat ilmanlämpötilan laskemaan alueen eteläisimmissä osissa noin −5 celsiusasteeseen, pohjoisosissa jopa −30 celsiusasteeseen. Koska Siperiasta tulevat tuulet kuitenkin ovat hyvin kuivia, lunta sataa talvellakin vain harvoina päivinä ja silloinkin niukasti. Tästä aiheutui sekin, että vaikka samoilla leveysasteilla sijaitsevat alueet Pohjois-Amerikassa peittyivät kvartääri­kauden jääkausina kokonaan jäätikköihin ja vaikka Mantšuriassa oli vielä kylmempää, kuivuuden vuoksi sinne ei muodostunut jäätikköä. Asiaan vaikuttivat myös voimakkaat länsituulet, jotka saapuivat Pohjois-Euroopan silloisen manner­jäätikön suunnalta.

Kulttuuri

"Koillinen" tai "alue Muurista itään" ovat tärkeitä käsitteitä alueen asukkaille, sillä he määrittelevät olevansa ensisijaisesti kotoisin Koillisesta, ja vasta sen jälkeen he määrittelevät kotimaakuntansa. Syynä on se, että seudun kolmella maakunnalla on yhteinen historia, ja niiden kulttuuri on hyvin yhdenmukainen. Muualla Kiinassa taas henkilökohtaisen kotiseudun määritelmänä käytetään ensisijaisesti maakuntaa. Koillisen asukkaat puhuvat mandariinikiinan koillista murretta. Alkuperäinen mantšun kieli on käytännöllisesti katsoen jo hävinnyt.

Historia

Varhaishistoria

Mantšuria on ollut monien paimentolaisheimojen kuten mantšujen, ultšojen ja nanaiden kotimaa. Monet etniset ryhmät kuten sushenit, donghu-kansat, xianbeit, wuhuanit mohet, khitanit ja džurtšenit ovat eri aikoina perustaneet sinne valta­kuntiaan. Kiina hallitsi osaa Mantšuriasta jo Han-dynastian sekä myöhemmin myös Läntisen Jin- ja Tang-dynastian aikana, toisinaan vasallivaltiona. Myös korealaiset Gojoseonin, Buyeon, Goguryeon ja Balhaen valtakunnat ovat hallinneet osia Mantšuriasta. Yhdessä eteläisen Song-dynastian kanssa Länsi-Mantšurian khitanit perustivat alueelle Liao-valta­kunnan, joka hallitsi myös sitä lähellä sijaitsevia alueita Pohjois-Kiinassa.

Tunguusien sukuiset džurtšenit, jotka olivat olleet Liaon vasalleja, kukistivat 1100-luvun alussa Liao-valtakunnan ja perustivat Jin-dynastian (1115–1234), joka onnistuneiden sotilaallisten valloitusten jälkeen hallitsi Pohjois-Kiinaa ja Mongoliaa. Mongolien perustaman Yuan-dynastian aikana (1271–1368) Mantšuriaa hallittiin osana Liaoyangin provinssia. Vuonna 1375 Nahacu, Pohjoisen Yuanin mongolilainen upseeri Liaoyangin provinssista, valtasi Liaodongin, mutta antautui myöhemmin Ming-dynastialle vuonna 1387. Turvatakseen pohjoiset raja­seutunsa ja päästäkseen eroon vaikeuksista, joita Yuanin jäänteet siellä yhä aiheuttivat, Ming-dynastia päätti ”rauhoittaa” džurtšenit. Keisari Yonglen aikana (1402–1424) Kiinan valta Mantšuriassa saatiin vakaan­nute­tuksi. Mutta 1580-luvulla Jianzjou-džurtšeneihin kuulunut päällikkö Nurhaci (1558–1626) ryhtyi toimiin yhdistäkseen alueen džurtšeni­laiset heimot. Seuraavien vuosi­kymmenien aikana džurtšenit, joista tästä lähtien käytettiin nimitystä mantšut, saivat valtaansa melkein koko Mantšurian. Vuonna 1616 Nurhaci perusti Myöhemmän Jin-dynastian.

Vuonna 1644, sen jälkeen kun Ming-dynastian pääkaupunki Peking oli joutunut kapinoivien talonpoikien hallintaan, mantšut liittoutuivat Ming-kenraali Wu Sanguin kanssa ja ottivat hallintaansa Pekingin, kukistivat lyhytikäisen Shun-dynastian ja perustivat Qing-dynastian (1644–1912), joka hallitsi koko Kiinaa. Dynastia rakennutti 1600-luvun lopulla Mantšurian ja varsinaisen Kiinan rajalle varustuksia, joiden tarkoituksena oli rajoittaa han-kiinalaisten muuttoa Mantšuriaan. Mutta vuonna 1858 heikentynyt Qing-valtakunta joutui Aigunin sopimuksella luovuttamaan Venäjälle Amurin pohjoispuolella olevan osan Mantšuriaa. Vuonna 1860 Pekingin rauhan­sopimuksella Venäjä sai myös Ussurin itäpuoliset alueet, jonne perustettiin Vladivostok. Tästä lähtien Mantšuria on jakautunut venäläiseen osaan, jota toisinaan on nimitetty Ulommaksi Mantšuriaaksi, ja Kiinalle jääneeseen alueeseen, Sisempään Mantšuriaan. Tavallisimmin Mantšurialla on tämän jälkeen tarkoitettu vain Kiinalle jäänyttä ”Sisempää Mantšuriaa”. Pekingin rauhan­sopimuksen jälkeen Kiinan alue ei enää ulotu Japaninmereen.

Historia vuoden 1860 jälkeen

Myös Kiinalle jäänyt osa Mantšuriaa joutui Venäjän vahvan vaikutusvallan alaiseksi sen jälkeen, kun rakennettiin Kiinan itäinen rautatie Harbinin kautta Vladivostokiin. Torjuakseen Venäjän pyrkimykset alueelle Kiinan hallitus salli han-kiinalaisten muuttaa alueelle, mikä aikaisemmin oli ollut kiellettyä. Näin sai alkunsa Chuang Guandong-liike, joka johti siihen, että alueelle siirtyi runsaasti väestöä varsinkin Shandongin niemimaalta. Vuonna 1921 Harbinissa, Pohjois-Mantšurian suurimmassa kaupungissa, oli jo 300 000 asukasta, joista 100 000 oli venäläisiä. Suuri muuttoliike johti myös siihen, että mantšun kieli hävisi alueella käytöstä.

Boksarikapinan jälkeen vuonna 1900 Venäjä miehitti Kiinan-puoleisen Mantšurian. Vuosina 1904–1905 käydyn Venäjän–Japanin sodan jälkeen Venäjä joutui palauttamaan alueen Kiinalle, mutta Japani sai siellä pian suuren vaikutus­vallan. Suuri osa Kiinan itäisen rautatien eteläisestä haarasta siirtyi Venäjältä Japanin haltuun ja sai uuden nimen Etelä-Mantšuriaan rautatie. Venäjän vallan­kumouksen jälkeen vuodesta 1917 lähtien Japanilla oli huomattava vaikutusvalta Venäjän kauko­idässäkin, mutta vuoteen 1925 mennessä Neuvostoliitto oli saanut sen täysin hallintaansa. Mantšuria oli suurten mineraali- ja kivihiiliesiintymiensä vuoksi taloudellisesti tärkeä alue, ja sen maaperä sopii erinomaisesti soijan ja ohran viljelykseen. Ennen toista maailman­sotaa Mantšuria oli Japanille oleellisen tärkeä raaka-aineiden lähde. Elleivät japanilaiset olisi ensin valloittaneet Mantšuriaa, he eivät toden­näköisesti olisi yrittäneetkään toteuttaa suunnitelmiaan Kaakkois-Aasian valloittamiseksi tai ottaneet riskiä hyökätessään Pearl Harboriin ja Brittiläisen imperiumin alueille vuonna 1941.

Mantšukuon (1933–1945) kartta

Ensimmäisen maailman­sodan aikoihin Zhang Zuolin tuli sotilas­komentajaksi, jolla oli suuri vaikutusvalta laajalti Mantšuriassa. Hänen hallitessaan Mantšurian talous kasvoi voimakkaasti, ja kiinalaisia muutti alueelle runsaasti Kiinan muista osista. Japanilaiset murhasivat hänet 2. kesäkuuta 1928, mikä tapaus tunnetaan Huanggutunin väli­kohtauksena. Vuonna 1931 sattuneen Mukdenin väli­kohtauksen ja sitä seuranneen japanilaisten Mantšurian-valloituksen jälkeen japanailaiset julistivat Sisä-Mantšurian muodollisesti itsenäiseksi valtioksi, joka sai nimen Mantšukuo, ja sinne asetettiin nukkehallitsijaksi Qing-dynastian viimeinen, vallasta syösty keisari Pu Yi. Japanin alaisuudessa Mantšu­kuo oli yksi maailman julmimmin hallituista alueista, missä alueen venäläiseen ja kiinalaiseen väestöön kohdistettiin järjestel­mällisiä terrori- ja pelottelu­toimen­piteitä, pidätyksiä, järjestettyjä mellakoita ja muita alistamis­keinoja. Mantšukuota käytettiin myös tuki­alueena, josta käsin oli tarkoitus valloittaa koko Kiina.

Hiroshiman ja Nagasakin pommituksien jälkeen vuonna 1945 Neuvosto­liitto julisti sodan Japanille ja miehitti Mantšukuon, jonka aluetta se piti hallinnassaan vuoteen 1946 saakka, jolloin se palautettiin Kiinalle. Pian tämän jälkeen Kiinan kommunistit ja Kuomintang kävivät taisteluja Mantšurian hallinnasta. Kommunistit voittivat Liaoshenin taistelun ja saivat hallintaansa koko Mantšurian. Neuvosto­liiton tukema Kiinan kommunistinen puolue käytti Mantšuriaa tuki­alueena Kiinan sisällis­sodassa, jonka se voitti vuonna 1949. Tulkinnan­varaiset kohdat vanhoissa sopimuksissa, joilla Ulompi Mantšuria oli aikoinaan luovutettu Venjälle, johtivat kiistoihin eräiden saarien valtiollisesta asemasta. Vuonna 1969 tämä johti raja­kahakkoihin, muun muassa Ussurin raja­väli­kohtaukseen. Vuonna 2004 Venäjä luovutti Yinlongin saaren ja puolet Heixiazia Kiinan kansan­tasa­vallalle, mikä lopetti raja­kiistat.

Lähteet

• KISHI Toshihiko, MATSUSHIGE Mitsuhiro and MATSUMURA Fuminori eds, 20 Seiki Manshu Rekishi Jiten [Encyclopedia of 20th Century Manchuria History], Tokyo: Yoshikawa Kobunkan, 2012, ISBN 978-4642014694
• Elliott, Mark C. "The Limits of Tartary: Manchuria in Imperial and National Geographies." Journal of Asian Studies 59, no. 3 (2000): 603-46.
• Jones, Francis Clifford, Manchuria Since 1931, London, Royal Institute of International Affairs, 1949
• Tao, Jing-shen, The Jurchen in Twelfth-Century China. University of Washington Press, 1976, ISBN 0-295-95514-7.
• Herbert A. Giles: China and the Manchus. Cambridge University Press, 1912. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mantšuria Wikimedia Commonsissa