Suomalainen kansanrunous
Suomalaisen kansanrunouden juuret ulottuvat pitkälle esihistoriaan. Otaksutaan, että kalevalamitta, joka on yhteinen suomalaiselle, karjalaiselle ja virolaiselle kansanrunoudelle, on peräisin kantasuomalaiselta ajalta, joka ajoittuu varhaiselle rautakaudelle.
1800-luvulla alkaneilta kansanrunojen keräysmatkoilta on koottu maailman suurin kansanrunousarkisto, jonka kortistoissa on noin 2,2 miljoonaa korttia.[1] Keräysmatkoja rahoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, jonka varojen turvin esimerkiksi Elias Lönnrot teki kymmenen perinteen keräysmatkaa. Hän kokosi omista ja muiden löytämistä runoista Kalevalan ja Kantelettaren ja toimitti satu- ja arvoituskokoelmia.[2] SKS:n Suomen kansan vanhat runot -sarjan 33 kirjaa julkaistiin vuosina 1908–1948.[3]
Historia
muokkaa
Jo varhaisina aikoina itämerensuomalaiseen runouteen näyttää tulleen vaikutteita toisaalta balttilaiselta ja slaavilaiselta ja toisaalta germaaniselta ja skandinaaviselta taholta. Kertovien ainesten ohella kansanrunouteen kuului mahdollisesti jo rautakaudella lyyrillistä runoutta sekä sananlasku- ja loitsurunoutta.
Matti Kuusen 1950-luvulla kehittämän tyylikausiteorian mukaan kulttuuriheeroksia ja maailman syntyä kuvaava myyttinen eeposrunous on varhaisempaa kuin niin sanottu sankarirunous, jota edustavat varsinkin Sammon ryöstö -runo, saarelaisepiikka ja samaaniepiikka. Sotaisa sankarirunous on Kuusen mukaan syntynyt keskisen ja myöhäisen rautakauden kuluessa. Sankarirunouden alkuperä on eri tutkimuksissa yhdistetty Länsi-Suomeen tai Laatokan Karjalaan.
Kansanrunojen keräys
muokkaaEnsimmäiset kirjalliset tiedot suomalaisesta kansanrunoudesta ovat Mikael Agricolan Psalttarin käännöksen esipuheessa vuodelta 1551 ja Jacobus Finnon virsikirjassa 1580-luvulta. Piispa Petrus Bång julkaisi ensimmäisen näytteen, karhurunon, vuonna 1675. Daniel Juslenius käsitteli suomalaista kansanrunoutta väitöskirjassaan Aboa vetus et nova (1700) ja Henrik Gabriel Porthan väitöskirjassa Dissertatio de poësi Fennica (1766–1778). Porthanin oppilaita olivat Kristfrid Ganander ja Kristian Erik Lencqvist, jotka myös keräsivät ja tutkivat kansanrunoutta.
1800-luvun alussa kansanrunoutta keräsivät Johann Gottfried von Herderin innostamina Anders Johan Sjögren, Kaarle Aksel Gottlund, Abraham Poppius ja Adolf Ivar Arwidsson. Gottlund lausui vuonna 1817 ensimmäisenä ajatuksen runojen kokoamisesta yhtenäiseksi kokoelmaksi, ja ensimmäisen yrityksen siihen teki R. von Becker kirjoituksessaan Väinämöisestä Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1820.
Zacharias Topelius julkaisi vuosina 1822–1831 viisi vihkoa Suomen kansan vanhoja runoja. Topeliuksen ja von Beckerin työn jatkajana Elias Lönnrot julkaisi keräämänsä runot ensin nimellä Kanteletar (1829–1831) ja sitten laajemmassa kokoelmassa Kalevala (1835, 1849).
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ Järvenpää, Eeva: Keisari lahjoitti tontin Suomen kielen talolle Helsingin Sanomat. 24.6.2005. Viitattu 6.8.2015.
- ↑ Majamaa, Raija: Lönnrot, Elias (1802 - 1884) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 6.8.2015.
- ↑ Jos ei sauna, viina ja terva auta... agricolaverkko.fi. Viitattu 11.12.2023.
- ↑ kuvaaja Väisänen A. O.: runonlaulaja Iivana Härkönen www.finna.fi. Viitattu 11.2.2020.
Kirjallisuutta
muokkaa- Hautala, Jouko (toim.): Vanhat merkkipäivät. (7. painos (1. painos 1948)) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2000. ISBN 951-746-162-3
- Kuusi, Matti (toim.): Kalevalaista kertomarunoutta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1980. ISBN 951-717-232-X
- Lampinen, Petra & Enqvist, Eero & Hahtola, Pinja (toim.): Tupa ryskyi, parret paukkui. Suomen kansan rivot runot. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-41003-5
- Lönnrot, Elias (koonnut): Kalevala. (1. laitos 1835) Helsingissä: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23676-4 (useita muita laitoksia)
- Lönnrot, Elias (koonnut): Kanteletar, elikkä, Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. (18. painos (1. painos 1840)) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005. ISBN 951-746-668-4
- Virtanen, Leea & Virtanen, Merja (toim.): Kukkarokivi. Suomalaisen folkloren antologia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1998. ISBN 951-746-023-6
- Kansantarinat
- Järvinen, Irma-Riitta (toim.): Legendat. Kansankertomuksia Suomesta ja Karjalasta. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1981. ISBN 951-717-242-7
- Paasio, Marja (toim.): Syntyjä syviä. Vanhoja kansankertomuksia. (2. uudistettu painos (1. painos 1976 nimellä: Synnyt)) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1985. ISBN 951-717-408-X
- Simonsuuri, Lauri (toim.): Myytillisiä tarinoita. (4. painos (1. painos 1947)) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1999. ISBN 951-746-083-X
- Loitsut
- Havaste, Paula: Loitsukirja. Helsinki: Gummerus, 2007. ISBN 978-951-20-7363-4
- Lönnrot, Elias (toim.): Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. (Näköispainos. Alkuperäinen: Helsingissä: Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapainossa, 1880) Helsingissä: Salakirjat, 2008. ISBN 978-952-5774-01-6
- Sihvo, Pirkko (koonnut): Mull on kourat kontiolta. Loitsuja ja taikoja. (Pohjautuu Suomen kansallismuseossa 1985 järjestettyyn näyttelyyn) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986. ISBN 951-717-463-2
- Sananlaskut ja arvoitukset
- Kaivola-Bregenhøj, Annikki (toim.): Vanhoja arvoituksia. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2014 (1. laitos 1977). ISBN 978-952-222-476-7
- Kuusi, Matti (koonnut ja järjestänyt): Vanhan kansan sananlaskuviisaus. Suomalaisia elämänohjeita, kansanaforismeja, lentäviä lauseita ja kokkapuheita vuosilta 1544–1926. (4. painos (1. painos 1953)) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-02280-2
- Lönnrot, Elias (koonnut): Suomen kansan sananlaskuja. (Alkuperäinen teos: Suomen kansan sanalaskuja, ilmestynyt Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustantamana 1842. Kirjaksi koonnut Elias Lönnrot. Piirrokset: Seppo Lindqvist) Espoo: Weilin + Göös, 1981. ISBN 951-35-2567-8
- Nirvi, R. E. & Hakulinen, Lauri (toim.): Suomen kansan sananparsikirja. (8. painos (1. painos 1948)) Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-18127-7