Wikipedia

Tapio Rautavaara

suomalainen laulaja, keihäänheiton olympiavoittaja, jousiampuja ja elokuvanäyttelijä

Kaj Tapio Rautavaara (8. maaliskuuta 1915 Pirkkala[1] – 25. syyskuuta 1979 Helsinki) oli suomalainen laulaja, keihäänheiton olympiavoittaja, jousiampuja ja elokuvanäyttelijä.

Tapio Rautavaara
Henkilötiedot
Syntynyt8. maaliskuuta 1915
Pirkkala
Kuollut25. syyskuuta 1979 (64 vuotta)
Helsinki
Ammatti Muusikko, urheilija ja elokuvanäyttelijä
Muusikko
Taiteilijanimi Tapsa
Laulukielet suomi
Aktiivisena 1945–1979
Tyylilajit laulelma
kupletti
iskelmä
folk
kantri
Soittimet laulu, kitara
Levy-yhtiöt Warner Music Finland

Rautavaara on yksi Suomen pidetyimmistä laulajista, ja häntä on kuvailtu laulelman mestariksi.[2][3] Rautavaaran ääniala oli bassobaritoni.[4] Hänen lauluäänensä oli väriltään tumma ja melankolinen.[5] Tunnettuja Rautavaaran laulamia kappaleita ovat muun muassa "Kulkuri ja joutsen", ”Reppu ja reissumies”, ”Päivänsäde ja menninkäinen”, ”Sininen uni” ja ”Yölinjalla”[2], ja hän teki erityisesti monet Reino Helismaan sanoittamat ja Toivo Kärjen säveltämät kappaleet tunnetuiksi.[6]

Rautavaara voitti keihäänheitossa kultamitalin Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 ja pronssia Oslon EM-kisoissa 1946. Suomen mestaruuden hän voitti viisi kertaa. Jousiammunnassa Rautavaara voitti maailmanmestaruuden joukkuekilpailussa 1958. Lisäksi hän voitti Suomen mestaruuden henkilökohtaisessa kilpailussa 1955 ja joukkuekilpailussa 1956.[7]

Rautavaara esiintyi vuosina 1945–1970 yhteensä 22 elokuvassa.[8] Rautavaaran työ elokuvanäyttelijänä on jäänyt laulajan uran varjoon, vaikka hänen elokuvansa olivatkin aikanaan suosittuja.[3]

Elämäkerta

muokkaa

Lapsuus

muokkaa
” Äitini on ollut minulle läheisin ihminen kautta koko elämäni
ja uskallan kai sanoa, että minä olin kaikki mitä äidillä oli. 		”

– Tapio Rautavaara (1978)[9]

Tapio Rautavaara syntyi Pirkkalassa (myöhemmin Pohjois-Pirkkala; nykyisin Nokia), josta hänen äitinsä Hilda Rautavaara oli kotoisin. Hilda asui vakituisesti Helsingin maalaiskunnan Oulunkylässä, jonne hän palasi kolmeviikkoisen Tapion kanssa. Perhe oli köyhä, ja Tapion lapsuutta varjosti puute ruoasta ja vaatteista.[10] Tapion äiti oli ammatiltaan ompelija. Hän eli Tapion isän Henrik Kerttulan[11][12] kanssa viisi vuotta avoliitossa, mikä oli tuolloin harvinaista. Isä oli harvoin kotona ja lähti lopulta kokonaan omille teilleen, eikä Tapiolle jäänyt lapsuuden ajoilta juurikaan mielikuvaa tai muistoja isästään. Tapio muutti kuusivuotiaana äitinsä kanssa Tampereelle.[13] Vuonna 1925 Hilda muutti takaisin Oulunkylään, mutta kymmenvuotias Tapio joutui jäämään noin vuodeksi Tampereelle Rauhaniemen lastenkotiin. Kun hän muutti takaisin äitinsä luo, taloudellinen tilanne oli parantunut, sillä äiti oli saanut työtä Oulunkylän kartanosta ja edullisen vuokramökin.[14]

Tapio harrasti lapsena ahkerasti kivenheittoa, mikä huolestutti hänen äitiään, koska siitä tuli hankaluuksia. Muuten hän oli heikko urheilija eikä menestynyt koulun kilpailuissa.[15] Keihäänheitosta Tapio innostui Oulunkylän kunnanlääkärin neuvottua häntä syksyllä 1926, että olisi syytä ryhtyä harrastamaan urheilua tai ”muuten tulee Noutaja”. Tapiolla oli aiemmin ollut aliravitsemuksesta johtunut riisitauti, ja hän oli yhä heikossa kunnossa. Hän ryhtyi harrastamaan myös kuulantyöntöä ja pituushyppyä, ja 12-vuotiaana hän liittyi vasta perustettuun urheiluseuraan, Oulunkylän Tähteen.[16]

Nuoruus

muokkaa
 
Rautavaara (oik.) Rautatiekirjakaupan myyjänä 1931.

Rautavaara kävi kuusivuotisen kansakoulun. Hän olisi halunnut käydä koulua enemmän, mutta se ei ollut taloudellisesti mahdollista, ja 13-vuotiaana hän aloitti työt lehtien ja kirjojen myyjänä junissa Rautatiekirjakaupan palveluksessa.[17] Hän oli jo Tampereella asuessaan ollut kesätyössä lehtien myyjänä rautatieasemalla.[18] Rautavaara luki nuorena paljon, muun muassa kaikki kirjastosta löytämänsä Shakespearen näytelmät. Hän opiskeli viulunsoittoa Kansankonservatoriossa hyvällä menestyksellä ja harrasti myös mandoliininsoittoa.[19] Kitaran hän hankki vuonna 1934, jolloin hän myös luopui viulunsoitosta.[20]

Laman aikana Rautavaara menetti työpaikkansa, kun matkustajilla ei ollut enää varaa ostaa lukemista. Hän oli kolmena talvena vuosina 1931–1934 hätäaputöissä kivenmurskaajana Oulunkylän urheilukentän rakennustyömaalla.[21] Työ pakkasessa oli raskasta, ja Rautavaara inhosi sitä. Palkka maksettiin lipukkeina, joilla sai kaupasta ruokaa. Vuosina 1932–1934 Rautavaara työskenteli myös kaivontekijän apumiehenä,[22] tukkijätkänä ja koskenperkaajana, radankorjaustöissä ja Elannon kasvisvarastossa ja makkaratehtaan varastossa.[23] Näihin aikoihin hän myös esiintyi ensimmäiset kerrat laulajana, urheiluseuran tilaisuuksissa ja pikkujouluissa.[24]

Syksyllä 1934 Rautavaara lähti töihin Kerkkooseen, Suomen Urheilutarpeiden tehtaaseen. Työnjohtaja lupasi, että Rautavaaralle riittää töitä pula-ajasta huolimatta, jos hän vaihtaa urheiluseuraa ja liittyy Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoon kuuluneeseen Kerkkoon Nuorisoseuran Urheilijoihin. Rautavaara ei kuitenkaan halunnut hylätä Oulunkylän Tähteä eikä Työväen Urheiluliittoa. Kesällä 1935 hän palasi Oulunkylään ja pääsi töihin Elannon vihannesvarastolle.[25] Syksyllä Rautavaara siirtyi Osuustukkukaupan palvelukseen työskennellen aluksi peltisepän apulaisena ja myöhemmin jauhovarastossa.[26] Hän kävi usein työpäivän jälkeen Heikki Klemetin laulu- ja puheopin luennoilla.[27]

Rautavaara suoritti varusmiespalveluksensa 1936–1937 laivastossa.[28] Varusmiesajan jälkeen hän nousi paikalliseksi suosikiksi, kun hän lauloi erilaisissa tilaisuuksissa Oulunkylän seudulla ja joskus kauempanakin.[29]

Sota-aika

muokkaa

Syksyllä 1939 järjestettiin ylimääräiset kertausharjoitukset, ja Rautavaarakin sai liikekannallepanomääräyksen, mutta laivastolla ei ollut hänelle tehtäviä. Oli talvi, ja muutenkin laivoja oli liian vähän reserviläisten määrään nähden. Rautavaara jatkoi talvisodan ajan työssään OTK:ssa ja toimi lisäksi ilmavalvontatehtävissä. Jatkosodan alkaessa hän sai määräyksen siirtyä maavoimiin, ja sen jälkeen hän oli noin vuoden ajan etulinjassa JR 4:ssä.[30]

Kesällä 1942 Rautavaara pyrki viihdytysjoukkoihin Maaselän Radion kuuluttajaksi, ja hänet valittiin tehtävään, jossa hän toimi lähes sodan loppuun asti.[31] Hän juonsi ohjelmia, soitti levyjä ja lauloi, ja niin hänen äänensä tuli ensi kertaa laajemmin tutuksi suomalaisille.[32] Jatkosodan aikana Rautavaara sai parin viikon lomia opiskelua varten, jolloin hän kävi kursseja SF:n filmikoulussa ja Suomen teatterikoulussa.[33] Kesällä 1944 Rautavaaran komppania vetäytyi Itä-Karjalasta Suomen puolelle, jossa Maaselän Radio jatkoi vähän aikaa toimintaansa Joensuussa. Sen jälkeen Rautavaaran radioura päättyi.[34]

Sota-aika jätti Rautavaaraan lähtemättömät jäljet:

»Väitän, etten koskaan ole ollut kovin paha ihminen. Mutta sellaisia heijastuksia sota sai aikaan lopuksi elämäkseni, että sisälläni jokin vaatii minua jatkuvasti tavalla tai toisella paikkaamaan niitä pahoja tekoja, joita jouduin sodassa – muiden tavoin – tekemään.

Tunnen, että minun on yritettävä olla ihmisille mahdollisimman hyvä, kiltti, hellä. Minun on tehtävä kaikkeni Suomen parhaaksi ja suomalaisten parhaaksi.

Koin tappamisen, joka sodassa oli välttämätöntä, lähinnä pahantekona ihmisyyttä kohtaan, hirvittävänä pakkona, käskyjen täyttämisenä, loputtomana valintatilanteena: jollen minä ehdi, kaveri ehtii ja minä kuolen.[35]»

Sota-ajan jälkeen

muokkaa

Tapio Rautavaara meni naimisiin sota-aikana 1942[36] Saima Elisabet ”Liisa” Handellin[37] kanssa. Heille syntyi kolme tytärtä: Irma (1943)[38], Marja (1946)[38] ja Leena (1948)[39]. Leena Rautavaara toimi myöhemmin Tapio Rautavaara -seuran puheenjohtajana. Vuonna 1948 Rautavaara osti Oulunkylästä tontin, jolle valmistui omakotitalo vuonna 1951.[39] Hän asui talossa kuolemaansa asti. Leski myi talon vuonna 1988 ja omistajaksi tuli myöhemmin oopperalaulaja Raimo Sirkiä, joka purki talon vuonna 2002 uudisrakennuksen tieltä. Tapausta pidettiin tuolloin jopa kulttuuriskandaalina.[40][41]

Rautavaaran isä Heikki muutti 1940-luvun alussa Oulunkylään pieneen mökkiin, ja Tapio sai tietää hänen olleen naimisissa ja jääneen leskeksi. Suhde isään jäi edelleen etäiseksi, vaikka hän osallistui jonkin verran Rautavaaran uuden perheen elämään.[42]

Tapio Rautavaarasta tuli kuuluisuus ja kansan suosikki 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Hän esiintyi ensimmäisen kerran elokuvassa 1945[43] ja teki ensimmäisen levytyksensä vuonna 1946.[44] Viikonloppuisin hän kiersi esiintymismatkoilla ystävänsä Reino Helismaan kanssa.[45] Vuoden 1948 olympialaisissa hän voitti keihäänheiton kultamitalin, mikä lisäsi suuresti hänen suosiotaan myös laulajana.[46] Vuonna 1949 Rautavaara jäi pois työstään OTK:n myllyllä, jossa hän oli ylennyt konttorin esimieheksi, ja jäi vapaaksi taiteilijaksi.[39]

Liisa-vaimo hoiti Tapion laulajan työhön liittyvät käytännön asiat, eikä ohjelmatoimistoja juurikaan tarvittu. Rautavaara kutsuttiin yleensä esiintymään soittamalla kotiin, jossa vaimo tai joku tyttäristä otti tilauksen vastaan. Kirjanpito hoidettiin ruutupaperivihkoon. Järjestely toimi hyvin, eikä Rautavaaralla ollut koskaan ongelmia verojen kanssa, toisin kuin joillakin muilla ajan taiteilijoilla.[47] Muusikon tulonsa Rautavaara käytti perheensä hyväksi, rakennuttamalla tilavan omakotitalon, hankkimalla erilaisia nykyajan mukavuuksia ja ulkomaanmatkoja. Hänelle tärkeä paikka oli 1950-luvun lopulla Sipoosta hankittu kesämökki.[48]

Rautavaaran äiti kuoli 1965, samana vuonna kuin Reino Helismaa. Tapio Rautavaara ehti tavata lapsenlapsistaan kaksi ensimmäistä, tyttärenpojat jotka syntyivät vuosina 1974 ja 1976.[49]

Kuolema

muokkaa

Rautavaara kaatui 24. syyskuuta 1979 Tikkurilan uimahallissa Vantaalla ja löi päänsä lattiaan. Kaatumisen syy ja Rautavaaran saama hoito herättivät julkista keskustelua. Rautavaaran on väitetty olleen kaatuessaan humalassa,[50][51] mutta yksimielisyyttä tästä ei vallitse. Hänen terveyskeskuksessa saamaansa kohtelua on kuvailtu töykeäksi ja välinpitämättömäksi.[52]

 
Rautavaaran hautakivi Helsingin Malmin hautausmaalla. Hautakiveen on kuvattu olympiarenkaat.

Valokuvaaja Pentti Pekkala oli kuvaamassa Rautavaaraa kirjaan Kultaa, kunniaa, kyyneleitä.[53] Kuvauksissa kului koko iltapäivä, eikä Pekkala omien sanojensa mukaan huomannut tuona aikana Rautavaaran juovan alkoholia.[52] Päivän päätteeksi Pekkala ja Rautavaara lähtivät uimahalliin tarkoituksenaan ottaa vielä kuvia uima-altaalla.[54] Kassissaan Rautavaaralla oli viinapullo, josta hän luultavasti joi jonkin verran uimahallin pukuhuoneessa. Pekkala jäi odottamaan uima-altaalle, kun Rautavaara kävi pukuhuoneessa ja saunassa.[54] Saunasta tultuaan hän liukastui kapeassa, suihkuun vievässä käytävässä, iski takaraivonsa rajusti lattiaan ja menetti tajuntansa.[53]

Terveyskeskuksessa Rautavaaran päähän ommeltiin tikit ja häntä neuvottiin olemaan vuorokauden verran liikkumatta. Häntä ei otettu tarkkailuun terveyskeskukseen, vaikka hän oli niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt kävelemään ulos omin jaloin. Hänet vietiin kotiin Pekkalan autolla. Kun Rautavaaraa nostettiin autoon, hän löi päänsä oven karmiin, mikä mahdollisesti aiheutti lisää vahinkoa.[52] Rautavaara kuoli seuraavana yönä kello yksi aivoverenvuotoon kotonaan Oulunkylässä.[55] Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle.[56]

Musiikkiura

muokkaa

Esiintyjä

muokkaa
 
Tapio Rautavaara ja Reino Helismaa 1950-luvulla. Rautavaara levytti useita Helismaan kirjoittamia kappaleita.

Tapio Rautavaara ja Reino Helismaa tutustuivat Puistolan työväentalolla sodan jälkeen vuonna 1945.[57] Heidän yhteistyönsä tuloksena syntyi seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana monia lauluja, jotka jäivät suomalaisen musiikin historiaan: esimerkiksi vuonna 1949 Rautavaara levytti Helismaan säveltämät ja sanoittamat laulut ”Reissumies ja kissa” ja ”Päivänsäde ja menninkäinen”.[6] Rautavaaran ja Helismaan perheystävyys muodostui hyvin läheiseksi, ja perheet vierailivat usein toistensa luona. Vuonna 1948 Lempi ja Reino Helismaa kutsuttiin Rautavaaran nuorimman tyttären Leenan kummeiksi. Samana vuonna keskosena syntynyt Helismaan poika, joka eli vain neljä päivää, sai hätäkasteessa nimet Reino Tapio.[58]

Rautavaara, Helismaa ja Esa Pakarinen kiersivät Suomea yhteisillä kiertueilla 1940-luvun ja 1950-luvun vaihteessa.[8] Rautavaaran ja Helismaan välit tulehtuivat kuitenkin vuonna 1951, kun Rautavaara lopetti yhteiskiertueet. Hänen mielestään heidän oli taloudellisesti järkevämpää esiintyä erikseen, sillä esiintymistilaisuuksia riittäisi kolmelle kokoonpanolle ja jokainen voisi olla oman yhtyeensä johtaja.[8][59] Helismaa ei kuitenkaan uskonut menestyvänsä yhtä hyvin ilman Rautavaaraa ja ajatteli Rautavaaran pettäneen hänet.[60] Lasse Erolan kirjoittaman Rautavaaran elämäkerran mukaan Rautavaaran ja Helismaan välirikko ei ollut kuitenkaan niin pitkä tai dramaattinen kuin joissakin lähteissä väitetään. Helismaa jatkoi kiertueita Pakarisen ja Jorma Ikävalkon kanssa sekä sai työtä sanoittajana Toivo Kärjen yhteistyökumppanina, ja hän myönsi Rautavaaralle jo pari vuotta yhteiskiertueiden loppumisen jälkeen, että tämä oli toiminut järkevästi. Helismaan lapset Markku Helismaa ja Satu Kiurunen ovat kiistäneet jyrkästi isänsä ja Rautavaaran välien katkeamisen.[60] Markku Helismaan mukaan sekä hänen isänsä että Rautavaaran tilanne oli samanlainen: kummallakin oli vaimo ja kolme lasta, kumpikin oli hankkinut ison omakotitalon ja sen vuoksi kummallakin oli valtavat velat niskassa, ja laskut piti maksaa ajallaan, jotta vouti ei veisi taloa ja tonttia.[61]

 
Tapio Rautavaara ja Reino Helismaa vuonna 1964 Tesvision televisio-ohjelmassa.

Rautavaara arvosti Helismaata paljon, mitä kuvaa hänen lausumansa: ”Sellaista miestä kuin Reino Helismaa oli, ei ole vielä tässä maassa ollut tällä alalla – ja kestää kauan ennen kuin toinen hänenlaisensa tulee. Mielestäni hän oli ajanvietetyössä nerouden rajoilla ja kun menee aikaa ja tulee välimatkaa häneen, hänen neroutensa kyllä huomataan.”[62]

Kolmikon hajottua Rautavaara palkkasi pitkäaikaisiksi kiertuekumppaneikseen Olavi Ritalan ja Toivo Sahlströmin. Myöhemmin säestäjät ja avustavat esiintyjät vaihtuivat usein, ja välillä Rautavaaran mukana kiersi Masa Niemi. Esiintymismatkat tuntuivat joskus raskailta ja yksitoikkoisilta, vaikka myös värikkäitä tilanteita riitti. Seurueet kiersivät esiintymispaikkoja Rautavaaran autolla ja yöpyivät ankeissa matkustajakodeissa tai sellaisen puuttuessa maalaistaloissa.[63] Vuosina 1959 ja 1960 Rautavaara teki kaksi pitkää kiertuetta Kanadassa ja Yhdysvalloissa.[64]

Rautavaaran suosion huippuaikaa olivat 1950-luku ja 1960-luvun alkuvuodet. Rautavaaran ystävän ja esiintyjäkollegan Veikko Lavin mukaan Rautavaara ei joutunut esiintyjänä kokemaan 1950-luvulla samaa kohtaloa kuin esimerkiksi Lavi, Erkki Junkkarinen tai Henry Theel. Kun iltamat kuihtuivat ja ulkomaisten iskelmien suosio nousi tuntuvasti, moni sotien jälkeisen ajan laulaja joutui levymarkkinoilla useiksi vuosiksi sivuraiteelle. Lavin mukaan Rautavaara säästyi useimpiin muihin laulajiin kohdistuvalta vähättelyltä ja suoranaiselta pilkalta siksi, että hänellä oli takanaan myös näyttävä urheilu-ura olympiavoittoineen.[65]

Rautavaaran kiertueet loppuivat vuonna 1963, kun television yleistyttyä vanhempi väki pysyi kotona iltaisin ja pop- ja rautalankayhtyeet valloittivat esiintymispaikat. Rautavaara esiintyi kuitenkin tanssipaikoilla taukolaulajana kitarayhtyeiden välissä.[8][66] Sittemmin Rautavaaran musiikki jäi humppa- ja tangolaulajien varjoon.[67] Hän esiintyi kuitenkin säännöllisesti aina kuolemaansa asti. Kun kiertueita ei enää ollut, Rautavaara esiintyi useimmiten pienimuotoisesti esimerkiksi tavarataloissa, valintamyymälöissä, harjannostajaisissa ja perhejuhlissa.[8][68] Hän kävi vielä kerran Pohjois-Amerikassa kiertueella vuonna 1972.[69] Rautavaaran viimeiseksi jäänyt julkinen esiintyminen oli Virke Oy:n harjannostajaisissa Orimattilassa 21. syyskuuta 1979.[70]

Levytykset

muokkaa
 
Rautavaara levytysstudiossa vuonna 1961 Neloset-lauluyhtyeen kanssa. Kuvassa vasemmalta Hannu Maristo, Jukka Kuoppamäki, Tapio Rautavaara, Jaakko Kyläsalo ja Markku Marttina.

Ensimmäinen Rautavaaran levytys oli vuonna 1946 julkaistu venäläinen romanttinen sävelmä ”Lokki”. Se julkaistiin B-puolena salanimellä T. Rantanen, ja levyn A-puolella oli Georg Malmsténin kappale ”Jäähyväiset”. Levy ei herättänyt huomiota.[71] Seuraavaksi Rautavaara levytti yhdessä Helismaan kanssa J. Alfred Tannerin lauluja. Joidenkin mielestä Tannerin humoristiset kupletit eivät sopineet Rautavaaran jäyhään ja totiseen tyyliin.[72] Rautavaara levytti silti Tannerin tuotantoa myöhemmin useaan otteeseen.[44] Tannerin vakavasta laulusta ”Laulu on iloni ja työni” tuli Rautavaaralle erityisen läheinen, ja sitä hän esitti myöhemmin keikoillaan koko uransa ajan.[73] Ensimmäinen klassikoksi muodostunut levytys oli maaliskuussa 1949 tehty ”Päivänsäde ja menninkäinen”, joka oli todennäköisesti Rautavaaran useimmin esittämä laulu.[74] Saman vuoden syyskuussa hän levytti toisen uransa kestosuosikin ”Reissumies ja kissa”, joka oli heti menestys.[75]

Rautavaara teki monet Reino Helismaan sanoittamat ja Toivo Kärjen säveltämät kappaleet tunnetuiksi. Suuren osan sovituksista teki Kärki,[6] mutta Rautavaaran kappaleita sovittivat myös muiden muassa George de Godzinsky ja Georg Malmsten.[44] Rautavaaran ja Helismaan väitetystä välirikosta puhuttaessa on siteerattu useimmin Toivo Kärkeä, josta hieman tapauksen jälkeen tuli Helismaan kiinteä työpari. Kärki sanoi Maarit Niiniluodon toimittamassa elämäkerrassa, että miesten välit eivät enää koskaan myöhemmin palanneet ennalleen, ja esitti todisteena, ettei Rautavaara kelpuuttanut levytettäväkseen juuri hänelle tehtyjä lauluja ”Reppu ja reissumies”, ”Kulkurin iltatähti” ja ”Lapin jenkka”. Kärki jätti kuitenkin mainitsematta, että Rautavaara levytti – Kärjen toimiessa levytyskapellimestarina – lokakuussa 1952 Kärjen ja Helismaan tekemät kappaleet ”Laivat puuta, miehet rautaa” (Rallinelosten kanssa) ja ”Lauluni aiheet”; etenkin jälkimmäisestä tuli yksi Rautavaaran tunnuskappaleista.[76] Luultavasti hän ei levyttänyt tarjottuja kappaleita siksi, että ne edustivat hänen mielestään rillumareikulttuuria. Hän halusi olla vakavammin otettava taiteilija ja keskittyä laulelmiin.[77] Rautavaara ei arvostanut myöskään iskelmämusiikkia. Hänen mielestään laulussa piti olla tarina, alku ja loppu.[44][78][79]

Rautavaara levytti useille eri levy-yhtiöille. Erityisen paljon hänen levytyksiään julkaisivat Levytukku ja Musiikki-Fazer. 1950- ja 1960-luvun vaihteessa hän levytti molemmille yhtiöille hieman vastentahtoisesti muutamia iskelmiä, jotka istuivat hänen tyyliinsä huonosti.[44] Fazer piti 1960-luvun alussa Rautavaaraa jo sammuneena tähtenä eikä halunnut panostaa levytyksiin. Rautavaara oli tuonut Amerikan-kiertueeltaan countrylevyjä, joita päädyttiin kokeilemaan Levytukulla suomenkielisinä versioina. Countrya ei vielä tuolloin juurikaan tunnettu Suomessa. Levytyksiä on jälkeenpäin pidetty onnistuneina, mutta aikanaan ne eivät menestyneet kaupallisesti. Poikkeus oli ”Yölinjalla”, josta tuli yksi Rautavaaran tunnetuimmista kappaleista.[80]

Rautavaara palasi Musiikki-Fazerille ja levytti vielä muutaman listoille nousseen menestyskappaleen. Helismaan ja Kärjen tekemä ”Tuopin jäljet” ilmestyi joulukuussa 1963, ja erittäin suosituksi tulleen ”Häävalssin” Rautavaara levytti 1965.[81] Samoihin aikoihin hän levytti myös Kärjen ja Helismaan 1952 tekemät laulut, joita ei ollut aiemmin halunnut ottaa ohjelmistoonsa.[44] Vuonna 1966 Rautavaara levytti suomalaisia kansanlauluja sisältäneen albumin Kansanlauluja 1, jota on kiitetty sekä tulkinnoiltaan että sovituksiltaan onnistuneeksi. Sovitukset teki Toivo Kärki.[6][44][82] Sen jälkeen ilmestyi vielä kaksi kansanlaulualbumia, jotka ovat tyyliltään vauhdikkaampia.[44]

Rautavaara sävelsi ja sanoitti myös itse esittämiään kappaleita, joista tunnetuin on ”Isoisän olkihattu”. Lisäksi hän teki sävellyksiä runoihin; tunnetuimpia ovat P. Mustapään ”Sininen uni” ja ”Ontuva Eriksson”, jonka teksti on Oiva Paloheimon runosta ”Kerjäläislegenda”.[83] Muita tunnettuja Rautavaaran esittämiä kappaleita ovat muun muassa ”Korttipakka”, ”Juokse sinä humma”, ”Kulkuri ja joutsen” ja ”Anttilan keväthuumaus”.[2] Rautavaaran oma suosikki oli ”Sininen uni”.[54] Suurelle yleisölle hieman tuntemattomammaksi jäänyt ”Danakil” oli Rautavaaran mielestä hänen tulkinnallisesti parhain levytyksensä.[8]

1970-luvulla Rautavaaralta ilmestyi kolme albumia, joissa oli sekä uusia lauluja että tulkintoja vanhoista, tutuista kappaleista.[44] Hänen viimeiseksi levytyksekseen jäi Reino Markkulan säveltämä ja Juha Vainion sanoittama valssi ”En päivääkään vaihtaisi pois”.[8] Rautavaara oli vuonna 1972 levyttänyt saman nimisen, Toivo Kärjen säveltämän ja Vexi Salmen sanoittaman kappaleen. Se ei kuitenkaan ollut juuri herättänyt huomiota, joten Kärki antoi Markkulalle ja Vainiolle luvan käyttää samaa laulun nimeä.[84]

Rautavaara lauloi 33 vuotta kestäneen laulajanuransa aikana levylle 328 laulua.[8] Hän sai uransa aikana kultalevyt levyttämistään kappaleista ”Isoisän olkihattu” , ”Vain merimies voi tietää” ja ”Häävalssi”.[85] Rautavaaran myydyin levy on vuonna 1979 ilmestynyt kokoelmatupla-albumi Reissumiehen taival, jota on myyty yli 150 000 kappaletta.[86]

Urheilu-ura

muokkaa
Mitalit
 
Tapio Rautavaara vuonna 1949.
Maa:   Suomi
Miesten yleisurheilu
  Olympialaiset
  Kultaa Lontoo 1948 Keihäänheitto
Työläisolympialaiset
  Hopeaa Antwerpen 1937 Keihäänheitto
EM-kisat
  Pronssia Oslo 1946 Keihäänheitto
Miesten jousiammunta
MM-kisat
  Kultaa Bryssel 1958 Joukkuekilpailu
  Hopeaa Helsinki 1955 Joukkuekilpailu

Keihäänheitto

muokkaa

Rautavaara voitti kesällä 1934 Työväen Urheiluliiton keihäänheittomestaruuden tuloksella 59,90 metriä. Oulunkylän Tähden puheenjohtaja huomasi Rautavaaran lahjakkuuden ja arveli, että tällä voisi olla mahdollisuuksia kehittyä merkittäväksi urheilijaksi. Tulevina vuosina Rautavaara harjoitteli ja kohensi kuntoaan iltaisin työn jälkeen.[87] Hän voitti TUL:n mestaruuden myös vuosina 1935 ja 1936.[7] Rautavaara luki Matti Järvisen kirjan Tieni keihäänheiton maailmanmestariksi ja painoi tarkoin mieleensä kirjasta löytyvät neuvot.[88] Vuonna 1937 hän osallistui työläisolympialaisiin Belgian Antwerpenissa ja sijoittui toiseksi Erkki Autosen jälkeen.[89]

Sota-aikana Rautavaaralle tarjoutui mahdollisuus harjoitella Karhumäellä Itä-Karjalassa radiojuontajan työn ohella, kun hän ei enää ollut taistelujoukoissa. Syksyllä 1943 hän oli kovassa heittokunnossa, ja harjoitellessaan hän heitti epävirallisen ennätyksensä 80,97 metriä, joka oli yli kaksi metriä yli Yrjö Nikkasen silloisen maailmanennätyksen.[32][90] Samana vuonna hän voitti jälleen TUL:n mestaruuden.[7] Karhumäellä häntä valmensi Mikko Kajaani, jonka neuvoilla on arvioitu olleen ratkaiseva merkitys Rautavaaran kehitykselle.[91]

Sodan jälkeen Rautavaara halusi asettaa tavoitteensa Lontoon olympialaisiin, vaikka häntä pidettiinkin liian vanhana.[92] Hän voitti Suomen mestaruuden keihäänheitossa vuosina 1944, 1945 ja 1947 sekä TUL:n mestaruuden 1947.[7] Oslon EM-kisoissa 1946 hän heitti 66,40 metriä ja sai pronssia.[93] Rautavaara arveli, että pystyäkseen voittamaan olympialaisissa hänen pitäisi harjoitella päivisin samaan kellonaikaan kuin keihäskilpailun karsinta ja finaali olisivat Lontoossa. Hän saikin luvan harjoitella puoli tuntia kerrallaan kaksi kertaa työpäivän aikana. Hän heitti lyijykuulaa myllyn yläkerran tyhjässä varastohuoneessa.[94]

Lontoossa keihäänheittopaikka osoittautui huonoksi. Vauhdinottorata oli tehty leikkaamalla nurmesta pois neliön muotoisia kappaleita, ja niiden alta paljastui upottava multa. Vain neljä karsintaan osallistunutta kilpailijaa ylitti 64 metrin karsintarajan, mutta finaaliin otettiin 12 parasta kilpailijaa. Rautavaara tutki heittopaikan tarkasti ennen finaalia: hän siirteli multaa sivuun ja kokeili maata keihään kärjellä, ja niin hän löysi radan vasemmasta reunasta neliömetrin suuruisen lujan kohdan. Hän merkitsi kohdan ja harjoitteli vauhdinottoa ja osumista oikealle kohdalle.[95]

Rautavaara osui ensimmäisellä heitollaan lujaan kohtaan, eikä kukaan pystynyt ylittämään hänen tulostaan.[96] Sinänsä 69,77 ei ollut kovin hyvä tulos, ja Rautavaarakin yritti parantaa sitä toisella kierroksella mutta loukkasi kätensä liukastuessaan multaan.[97] Seuraavien kierrosten aikana vauhdinottorata pehmeni lisää ja tulokset jäivät vaatimattomiksi. Toiseksi tullut Steve Seymour heitti 67,56 metriä.[98] Rautavaara oli TUL:n ensimmäinen olympiavoittaja.[89]

Olympiavuonna Rautavaara voitti myös Suomen mestaruuden ja TUL:n mestaruuden, ja samoin 1949.[7] Hän osallistui vielä Brysselin EM-kisoihin vuonna 1950 ja tuli viidenneksi tuloksella 66,20 metriä. Rautavaaran virallinen ennätys keihäänheitossa on 75,47 vuodelta 1945.[99]

Jousiammunta

muokkaa

Kun Rautavaara oli lopettelemassa keihäänheittäjän uraansa, hänen ystävänsä näyttelijä Uljas Kandolin suositteli siirtymistä jousiammuntaan, jossa iäkkäämmälläkin urheilijalla oli menestymisen mahdollisuuksia. Rautavaaralla oli edelleen kova halu kilpailla.[100] Ruuminrakenteeltaan Rautavaara oli ihanteellinen jousiammuntaan: pitkä ja voimakas, ja hänellä oli vahvat käsivarret.[101] Ura esiintyvänä taiteilijana vaikutti siten, että häneltä puuttui monia jousiampujia vaivaava esiintymisjännitys.[102]

Uusi laji vaati erilaisen asenteen ja taktiikan. Rautavaaran mukaan ”keihäässä ollaan suoritusvaiheessa raivon rajamailla”, kun taas jousiammunta on ”pelkkää kylmää harkintaa, tietämistä ja ankaralla harjoittelulla hankittujen lihasten laskelmoitua hyväksikäyttämistä”.[103] Hän osti jousen ja nuolet 1951 ja ryhtyi harjoittelemaan. Neljä vuotta myöhemmin 1955 hän voitti jousiammunnan Suomen mestaruuden, ja vuonna 1956 Suomen mestaruuden joukkuekilpailussa. Maailmanmestaruuden joukkuekilpailussa hän voitti Brysselissä 1958 yhdessä Olavi Kallionpään ja Väinö Ansalan kanssa.[7][59]

 
Rautavaara TUL:n edustusasussa vuoden 1937 työläisolympialaisissa.

Työväen urheiluliitto

muokkaa

Rautavaara pysyi koko urheilu-uransa ajan Työväen urheiluliittoon kuuluneen seuran jäsenenä, vaikka häntä yritettiin useasti houkutella liittymään SVUL:n seuraan.[104]

»Oli lähes sattuma, että minut kelpuutettiin mukaan olympiajoukkueeseen. Minähän olin edelleen TUL:n mies, sitä ei pidä unohtaa. Neljä kertaa siihenastisen urheilu-urani aikana minua oli turhaan kosittu tai yritetty ostaa pois Oulunkylän Tähdestä. Kun neljäs pyyntö tuli – se tapahtui olympialaisten vuoksi 1947 – ostin pullon konjakkia ja pyysin ostajan kylään kotiini. Sitten kerroin hänelle koko taustani: lapsuuteni, nuoruuteni, äitini toiminnan työväenurheilun piirissä ja yleensä työväenliikkeessä. Purin kaikki tunteet, joita sisälläni oli tästä asiasta. Kun ostaja lähti, hän pyysi minulta anteeksi, että oli ollenkaan tullut sellaiselle asialle.»
([105])

Elokuvaura

muokkaa
 
Rautavaara vuonna 1952 Sala­kuljettajan laulun mainos­kuvassa.

Rautavaaran elokuvaura alkoi heti sodan päätyttyä 1945 romanttisessa melodraamassa Vain sinulle, ja hän esiintyi vuosina 1945–1970 yhteensä 22 elokuvassa.[8] Seuraavat elokuvat Synnin jäljet (1946) ja Kuudes käsky (1947) ovat moralisoivia tarinoita holtittomasta sukupuolielämästä ja aviorikoksesta. Kultamitalivaimo (1947) on melko sovinistinen elokuva, jossa paheksutaan naisten urheiluharrastusta. Muutaman rakkaustarinaelokuvan jälkeen tehtiin musiikkipitoinen Rion yö (1951).[106]

Me tulemme taas (1953), Kummituskievari (1954) ja Kahden ladun poikki (1958) ovat tukkilaiselokuvia. Villi Pohjola (1955) ja sen jatko-osa Villin Pohjolan salattu laakso (1963) ovat seikkailuelokuvia, joissa villin lännen elokuvien maailma on siirretty Suomen Lappiin. Veteraanin voitto (1955) on raittiuden edistämiseksi tehty elokuva, jossa Rautavaaran esittämä juopotteluun sortunut urheilijanuorukainen ryhdistäytyy.[106]

Kun televisio alkoi viedä yleisöä elokuvilta, yritettiin katsojia houkutella elokuvateattereihin musiikkielokuvilla. Rautavaara esiintyi kahdessa tällaisessa lähes vain musiikkiesityksiä sisältäneessä kokeilussa: Suuri sävelparaati (1959) ja Tähtisumua (1961).[106] Viimeinen elokuvarooli oli vuonna 1970 Jörn Donnerin ohjaamassa elokuvassa Anna, jossa Rautavaara esittää alkoholisoitunutta kansandemokraattista poliitikkoa.[8]

Rautavaaran työ elokuvanäyttelijänä on jäänyt laulajan uran varjoon, vaikka hänen elokuvansa olivatkin aikanaan suosittuja. Peter von Baghin mukaan Rautavaaralle annettiin usein melodramaattisia rooleja, jotka eivät olleet hänelle luontevia. Rautavaara ei itsekään arvostanut elokuviaan korkealle,[3] vaikka nauttikin niiden tekemisestä.[107] Lasse Pöysti arvioi muistellessaan ohjaamaansa Salakuljettajan laulua (1952), että ”Tapio ei ollut mikään näyttelijä eikä sellaista kuvitellutkaan, mutta hän replikoi luontevasti ja esitti sympaattista minäänsä”.[108]

Henkilökuva

muokkaa

Rautavaaraa on kuvailtu jäyhäksi ja rehdiksi perisuomalaiseksi mieheksi, joka kuitenkin uskalsi näyttää tunteensa ulospäin. Hän oli luonteeltaan surumielinen ja synkkäkin, ja pohdiskeli asioita omaperäisellä tavallaan.[109]

Laulajanuran edetessä Rautavaarasta tuli melko varakas, mutta hän halusi antaa itsestään vaatimattoman kuvan ja muistutti mielellään miten köyhistä oloista hän oli noussut kansan suosikiksi.[110] Vaikka Rautavaara käytti paljon rahaa perheensä elintason nostamiseen, ei rahankäytöllä ylpeilty,[110] vaan sitä yritettiin jopa hieman peitellä.[48]

Köyhä lapsuus vaikutti kuitenkin siten, että Rautavaara ei ollut tuhlaileva tai varomaton rahan käytön suhteen. Hän oli esimerkiksi päättänyt, ettei koskaan lainaa rahaa kenellekään eikä pelaa korttia rahasta. Tämän kiertuekumppanitkin ymmärsivät, sillä vipit ja pelivelat olisivat saattaneet aiheuttaa turhia riitoja. Muuten Rautavaaran nuukuus joissakin asioissa ihmetytti esimerkiksi Helismaata.[111]

Lasse Erolan mukaan Rautavaara ei aina puhunut täysin totta haastatteluissa, sillä hän ajatteli, että ”hyvä tarina on aina parempi kuin tylsä totuus”. Usein Rautavaara liioitteli sekä väritti ja dramatisoi muistelmia elämästään.[112] Toivo Kärjen mielestä Rautavaarassa oli nuorempana teennäisyyttä ja ”tekomiehekkyyttä”.[113]

Rautavaara ei nuorena juonut alkoholia, ja hän otti elämänsä ensimmäisen viinaryypyn sota-aikana 28-vuotiaana.[114] Sen jälkeenkään hän ei juonut pitkään aikaan juuri lainkaan, koska ei pitänyt sitä sopivana urheilijalle. Ensimmäisen viinapullonsa hän osti 38-vuotiaana vuonna 1953.[115]

Vuosina 1963–1968 Rautavaaran elämässä oli noin viiden vuoden ajanjakso, jolloin hän joi runsaasti alkoholia. Alkoholinkäyttö loppui, kun hän Toivo Kärjen ja Liisa-vaimon patistamana hankkiutui sairaalahoitoon alkoholismin vuoksi. Kolmen viikon sairaalahoidon jälkeen hän alkoi käydä AA-kerhossa ja oli yli kolme vuotta täysraitis.[116]

Vuoden 1972 Pohjois-Amerikan matkalla Rautavaara alkoi taas juoda. Tämän jälkeen alkoholismi oli kausittaista. Hän katosi juopottelemaan kertomatta etukäteen: hän saattoi esimerkiksi lähteä yhdelle keikalle, mutta oli poissa useamman päivän, tai lähdettyään viikon kiertueelle hän olikin poissa kaksi viikkoa. Palattuaan hän ei suostunut kertomaan, missä oli viipynyt. Tämä ärsytti Liisaa niin paljon, että hän harkitsi avioeroa.[117]

Lähes kaikki Rautavaaran keikoilla 1970-luvun aikana mukana olleet ovat kertoneet hänen olleen hieman humalassa. Näin on muistellut esimerkiksi harmonikansoittaja Veikko Ahvenainen, joka esiintyi useaan otteeseen yhdessä Rautavaaran kanssa: ”Kyllä Tapsa melkein aina pienessä hönössä oli. Autonkuljettaja kuskasi häntä usein, mutta työnsä hän hoiti aina hienosti.”[118]

Rautavaaralla oli kuitenkin pitkiä raittiita kausia. Välillä hän yritti myös alkoholin kohtuukäyttöä kotona, mutta suhde alkoholiin pysyi hänelle ongelmana elämän loppuun saakka.[78] Muistelmissaan Rautavaara tunnusti:

» Yksin esiintyvä taiteilija kutsutaan aivan liian usein ”hauskoille” jatkoille, joissa laulu soi, viini virtaa ja ystäviä riittää. Kun tällaisia jatkoja osui kyllin monta peräkkäin, se johti jonkinlaiseen kierteeseen, rasittaviin harhailuihin, joista selviytyminen on ollut tuskan ja vaivan takana. Tämä on siitä pirullinen ammatti, että päänsä voisi juoda täyteen ilmaiseksi joka päivä. Ei tarvinnut paljon antaa myöten, niin pöydässä oli aina lasi täynnä juomatonta viinaa, eikä maksajista ollut pulaa. Ja jollet maljaa tyhjentänyt, saatoit saada vihamiehen.»
([119])

Merkitys

muokkaa

Urheilijana ja laulajana

muokkaa

Rautavaara oli kansan suosikki, jossa yhdistyi monta suomalaisia kiehtovaa piirrettä. Hän loi merkittävän uran sekä laulajana että urheilijana. Komea ulkonäkö avasi hänelle tien myös elokuviin. Rautavaaran lauluääni oli suomalaisiin vetoava: luonteva, väriltään tumma, mollivoittoinen ja melankolinen.[5]

Tapio Rautavaaraa on kutsuttu laulelman mestariksi. Peter von Baghin mukaan vain Olavi Virta on vaikuttanut suomalaiseen suureen yleisöön yhtä voimakkaasti ja kestävästi. Rautavaaran tärkeimmät levytykset jakautuvat pitkälle ajanjaksolle, jolloin Suomi muuttui parissa vuosikymmenessä enemmän kuin koskaan aiemmin. Rautavaaran levytykset ovat muistoja siirtymäkaudesta, jolloin pula-ajan Suomi muuttui vauraaksi. Merkittäviä olivat myös Suomen jokaiseen kolkkaan ulottuneet kiertueet, joiden ansiosta koko kansa näki Rautavaaran elävänä.[3] Esiintymisessään Rautavaara pyrki luomaan kontaktin yleisön kanssa ei pelkästään esiintymällä vaan myös keskustelemalla.[120]

Muistaminen

muokkaa
 
Veikko Myller, Tapio Rautavaaran muistomerkki / Kulkurin uni, 2000, Oulunkylän torilla.

Peter von Bagh teki syksyllä 1979, Rautavaaran kuolinvuonna, televisiodokumentin Tapsa – viiltoja reissumiehen elämästä, jonka ensi-ilta televisiossa oli 1980.[43] Osa dokumentista on kuvattu vain muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa. Rautavaarasta on tehty myös vuonna 1999 elokuva Kulkuri ja joutsen, jonka ohjasi Timo Koivusalo. Rautavaaraa esitti elokuvassa Tapio Liinoja.[121]

Oulunkylään perustettiin vuonna 1981 Tapio Rautavaaran puisto.[121] Oulunkylän torille pystettiin vuonna 2000 Tapio Rautavaaran muistomerkki, jonka teetti Tapio Rautavaara -seura. Veikko Myllerin tekemä veistos Kulkurin uni käsittää kaksi hahmoa, kitaraa soittavan Rautavaaran näköispatsaan sekä joutsenen.[122]

Rautavaarasta julkaistiin vuonna 1999 postimerkki.[123] Yleisradion vuonna 2004 järjestämässä Suuret suomalaiset -äänestyksessä hänet valittiin 35. suurimmaksi suomalaiseksi.[124]

Diskografia

muokkaa
Pääartikkeli: Tapio Rautavaaran diskografia

Albumit

muokkaa

Tribuuttilevyt

muokkaa

Elokuvat

muokkaa

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Tapio Rautavaara Pomus.net. Viitattu 5.10.2008.
  2. ↑ a b c Musiikki (arkistoitu versio) Tapio Rautavaara. 2008. Arkistoitu 24.6.2013. Viitattu 5.1.2013.
  3. ↑ a b c d Von Bagh, Peter: ”Pari sanaa suuresta ihmisestä – Tapio Rautavaara”, Tapio Rautavaara – kulkurin taival, s. 18–21. Helsinki: Warner Music Finland, 2008. ISBN 978-952-67044-2-5
  4. ↑ http://old.forum24.fi/uutiset/tunteikas-konsertti-herukassa (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ a b Tapio Rautavaara: Reissumiehen taival 1915–1979 (albumin kansiteksti, kirjoittanut Juha Numminen)
  6. ↑ a b c d Kalervo Kärki: Onhan näissä oltu: Neljän tuulen tiellä ja Saimaan kanavalla – Toivo Kärjen ja Tapio Rautavaaran yhteistyö Viihdemusiikin Ystävien Seuran vuosikirja. 2005. Helsinki: Viihdemusiikin Ystävien Seura Ry. Arkistoitu 21.2.2007. Viitattu 6.1.2012.
  7. ↑ a b c d e f Rautavaara, s. 7.
  8. ↑ a b c d e f g h i j Veikko Tiitto: Tapsa – ”reissumies” Tapio Rautavaara Viihdemusiikin Ystävien Seuran vuosikirja. 2005. Helsinki: Viihdemusiikin Ystävien Seura Ry. Arkistoitu 21.2.2007. Viitattu 6.1.2012.
  9. ↑ Rautavaara, s. 11.
  10. ↑ Rautavaara, s. 13, 14, 19.
  11. ↑ Reissumiehen taipaleelta www.karjalainen.fi. Viitattu 12.7.2019.
  12. ↑ Seppo Varjus: Tapio Rautavaaran elämässä oli asioita, joista ei saanut puhua kotona Ilta-Sanomat. 26.12.2015. Viitattu 12.7.2019.
  13. ↑ Rautavaara, s. 16–17.
  14. ↑ Rautavaara, s. 25, 28, 33.
  15. ↑ Rautavaara, s. 21.
  16. ↑ Rautavaara, s. 31–32.
  17. ↑ Erola, s. 29.
  18. ↑ Rautavaara, s. 26, 33.
  19. ↑ Rautavaara, s. 38, 40
  20. ↑ Rautavaara, s. 53.
  21. ↑ Rautavaara, s. 41–42, 46, 53.
  22. ↑ Rautavaara, s. 43, 45.
  23. ↑ Rautavaara, s. 48–49, 53–54
  24. ↑ Rautavaara, s. 55–56.
  25. ↑ Rautavaara, s. 57, 59, 60.
  26. ↑ Rautavaara, s. 62–63, 70.
  27. ↑ Rautavaara, s. 64–66.
  28. ↑ Rautavaara, s. 70–77
  29. ↑ Rautavaara, s. 82.
  30. ↑ Rautavaara, s. 83
  31. ↑ Rautavaara, s. 109–110
  32. ↑ a b Kultaa kunniaa kyyneleitä, s. 142
  33. ↑ Rautavaara, s. 115–116
  34. ↑ Rautavaara, s. 118–119
  35. ↑ Rautavaara, s. 87.
  36. ↑ Rautavaara, s. 103–104
  37. ↑ Kuuluisuuksien ja tunnettujen henkilöiden hautoja ja hautamuistomerkkejä Juhan Nummelan kotisivut. Viitattu 2.10.2015.
  38. ↑ a b Rautavaara, s. 119
  39. ↑ a b c Rautavaara, s. 159
  40. ↑ Tapio Rautavaaran kotitalon purkamisesta kulttuuriskandaali Oulunkylässä Kaupunginosat.net. Oulunkylän kaupunginosan kotisivut. Helsinki: Helsingin kaupunginosayhdistykset ry. Viitattu 8.12.2012.
  41. ↑ Tapio Rautavaaran talon paikka Mäkitorpan kotikaupunkipolku. Kaupunginosat.net. Viitattu 7.3.2013.
  42. ↑ Rautavaara, s. 15
  43. ↑ a b ”Filmografia”, Tapio Rautavaara – kulkurin taival, s. 206–207. Helsinki: Warner Music Finland, 2008. ISBN 978-952-67044-2-5
  44. ↑ a b c d e f g h i ”Tapio Rautavaaran kaikki levytykset”, Tapio Rautavaara – kulkurin taival, s. 110–131. Helsinki: Warner Music Finland, 2008. ISBN 978-952-67044-2-5
  45. ↑ Rautavaara, s. 122
  46. ↑ Rautavaara, s. 157
  47. ↑ Teronen & Vuolle, s. 127
  48. ↑ a b Teronen & Vuolle, s. 128–129
  49. ↑ ”Tapio Rautavaaran vuosisata”, Tapio Rautavaara – kulkurin taival, s. 29. Helsinki: Warner Music Finland, 2008. ISBN 978-952-67044-2-5
  50. ↑ Teronen & Vuolle, s. 131
  51. ↑ Niemi, Tapio: Veikko Tuomen tarina, s. 184. Tampere: Pilot-kustannus, 2005. ISBN 952-464-393-6
  52. ↑ a b c Hannu Teider: Tapio Rautavaaran viimeinen päivä 20 vuotta sitten – Reissumiehen järkyttävä kuolema. Seura, 1.10.1999, nro 39, s. 78–81.
  53. ↑ a b Jouko Siitonen: Laulajan viimeinen päivä. Seura, 5.10.1979, nro 40, s. 14–15.
  54. ↑ a b c Kultaa kunniaa kyyneleitä, s. 153
  55. ↑ Kultaa kunniaa kyyneleitä, s. 154
  56. ↑ Malmin hautausmaa: Kuuluisia vainajia Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 5.1.2013.
  57. ↑ Rautavaara, s. 121
  58. ↑ Erola, s. 176.
  59. ↑ a b Rautavaara, s. 184
  60. ↑ a b Erola, s. 201–207
  61. ↑ Kalervo Kärki: Sydämeni sävel: Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa, s. 264. Helsinki: Mediapinta Oy, 2015.
  62. ↑ Peter von Bagh: En päivääkään vaihtaisi pois – Tapio Rautavaara 1915–79, s. 28. Fazer Records, 1995.
  63. ↑ Rautavaara, s. 185–186
  64. ↑ Erola, s. 284–297
  65. ↑ Tuula Salmi: Laulun arvoinen Lavi, s. 189. Helsinki: Tammi, 1984. ISBN 951-30-6121-3.
  66. ↑ Erola, s. 320–322
  67. ↑ Rautavaara,s. 198
  68. ↑ Rautavaara,s. 207
  69. ↑ Erola, s. 348
  70. ↑ Erola, s. 363.
  71. ↑ Erola, 128–129
  72. ↑ Erola, s. 138
  73. ↑ Erola, s. 138.
  74. ↑ Erola, s. 176–178
  75. ↑ Erola, s. 193–194
  76. ↑ Erola, s. 202.
  77. ↑ Erola, s. 204
  78. ↑ a b Kipeät ja kepeät muistot – Lue Tapio Rautavaaran tyttärien haastattelu Ilta-Sanomat. 12.4.2015. Viitattu 1.7.2017.
  79. ↑ Minkälainen oli "kaikkien tuttu" Tapio Rautavaara? Yle.fi. 11.9.2015. Yleisrafio. Viitattu 1.7.2017.
  80. ↑ Erola, s. 301–305
  81. ↑ Erola, s. 305, 327–330
  82. ↑ Erola 329–330
  83. ↑ Erola, s. 208–219
  84. ↑ Tony Latva ja Petri Tuunainen: Iskelmän tähtitaivas, s. 364–365. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2004.
  85. ↑ Kulta- ja platinalevyt Musiikkituottajat. Tilastot. Musiikkituottajat – IFPI Finland ry. Viitattu 7.1.2012.
  86. ↑ Kaikkien aikojen myydyimmät kotimaiset albumit Tilastot. Musiikkituottajat IPFI Finland ry. Viitattu 5.1.2013.
  87. ↑ Rautavaara, s. 54, 59
  88. ↑ Erola, 52–53
  89. ↑ a b Yle Vintti (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 19.7.2013.
  90. ↑ Rautavaara, s. 114
  91. ↑ Erola, s. 110
  92. ↑ Rautavaara, s. 120
  93. ↑ Kultaa, kunniaa, kyyneleitä, s. 144
  94. ↑ Erola, s. 143–144
  95. ↑ Erola, s. 153–154
  96. ↑ Erola, s. 156
  97. ↑ Erola, s. 157
  98. ↑ Erola, s. 158
  99. ↑ Tapio Rautavaara Tilastopaja (vaatii kirjautumisen, maksullinen palvelu).
  100. ↑ Erola, s. 270
  101. ↑ Erola, s. 271
  102. ↑ Erola, s. 274
  103. ↑ Rautavaara, s. 183
  104. ↑ Rautavaara, s. 35
  105. ↑ Rautavaara, s. 149–150
  106. ↑ a b c Seitajärvi, Juha: ”Tapio Rautavaara kultaisten vuosien suomifilmien tähtenä”, Tapio Rautavaara – kulkurin taival, s. 196-203. Helsinki: Warner Music Finland, 2008. ISBN 978-952-67044-2-5
  107. ↑ Rautavaara, s. 163
  108. ↑ Salakuljettajan laulu Elonet.
  109. ↑ Muistot: Tapio Rautavaara HS.fi. 26.9.1979. Arkistoitu 7.10.2015. Viitattu 2.10.2015.
  110. ↑ a b Teronen & Vuolle, s. 119
  111. ↑ Teronen & Vuolle, s. 121
  112. ↑ Erola, s. 10
  113. ↑ Kärki, Toivo & Niiniluoto, Maarit: Siks oon mä suruinen, s. 214. Helsinki: Tammi, 1982. ISBN 951-30-5435-7
  114. ↑ Rautavaara, s. 107
  115. ↑ Rautavaara, s. 158
  116. ↑ Erola, s. 335–336
  117. ↑ Erola, s. 348–350
  118. ↑ Erola, s. 350.
  119. ↑ Rautavaara, s. 203.
  120. ↑ Rautavaara, s. 189–192
  121. ↑ a b Jari J. Marjanen: Tapio Rautavaara Pomus.net.
  122. ↑ Tapio Rautavaaran muistomerkki/Kulkurin uni (Arkistoitu – Internet Archive) Julkiset veistokset -tietokanta. Helsingin taidemuseo. Viitattu 5.1.2013.
  123. ↑ Vuonna 1999 julkaistut suomalaiset postimerkit Datafun.fi. Viitattu 5.1.2013.
  124. ↑ Suuret suomalaiset, s. 259. Otava, Helsinki 2004.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tapio_Rautavaara&oldid=22806346”