Valtiorikosoikeudet (lyh. VRO; ruots. domstolar för statsförbrytelser) olivat Suomessa vuosina 1918–1920 toimineita ylimääräisiä tuomioistuimia, jotka tutkivat ja tuomitsivat Suomen sisällissotaan punaisten puolella osallistuneita sotilaita ja siviilejä. Valtiorikosoikeuksia oli 21 kappaletta, minkä lisäksi niiden ylempänä oikeusasteena toimi valtiorikosylioikeus. Valtiorikosoikeuksilla korvattiin sisällissodan aikana toimineet lakiin perustumattomat kenttäoikeudet ja summittaiset teloitukset. Teloituksia tapahtui toukokuun 1918 alkupuolella jopa noin 200 päivässä, ja vankileireillä oli kymmeniätuhansia vangittuja.

Historia

muokkaa

Valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa 31. toukokuuta. Niitä asetettiin viisi Helsinkiin, viisi Tampereelle, kolme Turkuun, kaksi Hämeenlinnaan, kaksi Kuopioon, kaksi Vaasaan ja kaksi Ouluun.

Valtiorikosoikeudet käsittelivät 75 575 tapausta, ja vapausrangaistuksista kuolemantuomioihin vaihdelleita tuomioita langetettiin 67 788. Kuolemantuomioita langetettiin 555, joista pantiin täytäntöön 115: 71 Suomenlinnassa, 31 Hennalassa ja 13 Viipurissa. Monissa yhteyksissä mainittu luku 265 toimeenpantua teloitusta johtuu siitä, että valtiorikosylioikeus ei armahtanut tai alentanut 153:a kuolemanrangaistusta,[1] mutta näitä tuomioita ei enää marraskuun 1918 jälkeen pantu toimeen vaan ne muuntuivat elinkautisiksi 7. joulukuuta 1918 annetun lain myötä.[2] Teloituksia tapahtui myös ilman valtiorikosoikeuksien päätöksiä, ja vankileireillä kuoli kaikkiaan 11 905 vankia 74 803:sta tunnetusta vangitusta.

Valtiorikosoikeudet jakoivat kuolemantuomioita, vaikka kuolemanrangaistus Suomessa oli poistunut käytöstä sota-aikoja lukuun ottamatta. Suomeen ei ollut julistettu sotatilaa sisällissodan aikana. Rikoslain soveltamisessa oli jo 1820-luvulta alkaen kuolemantuomiot muutettu karkotuksiksi Siperiaan. Toisaalta vuoden 1889 rikoslain mukaan murhasta voitiin edelleen tuomita kuolemaan (21 luvun 1 §) ja osallisuudesta tekoon sama rangaistus kuin itse teosta (5 luvun 1 §).

Valtiorikosoikeuksien tuomiot olivat joidenkin nykykäsitysten mukaan laittomia. Ongelmallista on myös se, että kapinaan nousseet sosialidemokraattiset kansanedustajat oli vangittu parlamentaarista koskemattomuuden suojaa rikkoen siten, etteivät edes heidän varamiehensä olleet eduskunnassa päättämässä valtiorikosoikeuksien asettamisesta. Länsimaisen oikeuskäytännön mukaan ei ylimääräisiä tuomioistuimia saa asettaa, koska tämä mitätöi tuomarien erottamattomuuden periaatteen sikäli, että heidät korvataan oikeudenkäytössä toisilla. Myöskään taannehtivaa lainsäädäntöä ei saa säätää, koska henkilön tulee teon tekohetken lainsäädännön perusteella voida tietää, onko teko rikollinen vai ei.

Valtiorikosoikeuksien lakkauttamista koskeva hallituksen esitys annettiin eduskunnalle 25. tammikuuta 1919, ja eduskuntakäsittelyn jälkeen valtionhoitaja Gustaf Mannerheim vahvisti lain 2. huhtikuuta 1919.

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. Luettelo valtiorikosvangeista, joiden on katsottu jääneen osattomaksi 30.1.1920 annetulla lailla myönnetystä armahduksesta. (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen Sukututkimusseura.
  2. Korjus, Olli: Kuusi kuolemaan tuomittua. 2014.

Aiheesta muualla

muokkaa