Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin sopimus

Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin sopimus (engl. Anglo-Irish Treaty) oli Britannian hallituksen ja Irlannin tasavaltalaisjohdon välillä neuvoteltu sopimus, joka allekirjoitettiin 6. joulukuuta 1921 ja astui voimaan vuotta myöhemmin. Sopimus päätti Irlannin itsenäisyyssodan, ja sen nojalla perustettiin Irlannin vapaavaltio, josta tuli brittiläinen dominio. Sopimuksella vahvistettiin Irlannin kahtiajako ja Pohjois-Irlannin jääminen osaksi Britannian valtiota. Irlannissa tasavaltalaisten radikaali siipi ei hyväksynyt sopimusta, ja se johti vuonna 1922 käytyyn Irlannin sisällissotaan, jonka sopimuksen vastustajat kuitenkin hävisivät. Sopimus muodosti pohjan vuosina 1922–1937 voimassa olleelle Irlannin perustuslaille.

Allekirjoitukset sopimuksen alkuperäisessä kappaleessa.

Tausta

Britannian joulukuun 1918 parlamenttivaaleissa radikaali Sinn Féin -puolue sai enemmistön Irlannille kuuluneista paikoista parlamentin alahuoneessa. Puolueen edustajat eivät ottaneet paikkojaan vastaan, vaan perustivat tammikuussa 1919 Dubliniin oman kansalliskokouksen eli Dáil Éireannin, joka antoi itsenäisyysjulistuksen ja ryhtyi johtamaan Irlannin tasavallan hallitusta. Tasavallan joukoiksi syntyi Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA), joka kävi seuraavat kaksi vuotta sissisotaa brittiviranomaisia vastaan Irlannissa. Ratkaistakseen Irlannin ongelman David Lloyd Georgen hallitus sääti joulukuussa 1920 Government of Ireland Act -lain, jolla Irlanti oli määrä jakaa kahteen erilliseen itsehallinnolliseen alueeseen: Pohjois-Irlanti käsittäisi Ulsterin alueelta kuusi vahvimmin unionistien hallussa ollutta kreivikuntaa, ja ”Etelä-Irlanti” käsittäisi saaren loput 26 kreivikuntaa. Sinn Féin ei hyväksynyt lain sisältöä, ja siinä säädetty itsehallinto ei koskaan toteutunut saaren pääosassa. Etelä-Irlannin parlamentin vaalit tosin pidettiin toukokuussa 1921, mutta Sinn Féin voitti 124 paikkaa 128:sta, ja sen edustajat kieltäytyivät ottamasta paikkojaan vastaan, jolloin parlamentin työstä ei tullut mitään. Pohjois-Irlannissa itsehallinto kuitenkin toteutettiin, ja Pohjois-Irlannin parlamentti aloitti toimintansa Belfastissa 22. kesäkuuta 1921.

Neuvottelut

Irlannin pääneuvottelijat Arthur Griffith ja Michael Collins. Griffithistä tuli pian presidentti ja Collinsista väliaikaisen hallituksen pääministeri. Molemmat kuolivat sisällissodan aikana ennen kuin sopimus ehti astua voimaan.

Britannian neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtaja David Lloyd George.

Irlannin itsenäisyyssota päättyi 9. heinäkuuta 1921 solmittuun ja kaksi päivää myöhemmin voimaanastuneeseen tulitaukoon. Lloyd Georgen hallitus avasi nyt keskusteluyhteyden Éamon de Valeran johtamaan Irlannin tasavallan hallitukseen, mutta yhteiseen neuvottelupöytään pääseminen viivästyi osapuolten syytellessä toisiaan. Lopulta de Valera hyväksyi 30. syyskuuta Lloyd Georgen kutsun neuvotteluihin, joissa oli tarkoitus sopia Irlannin tulevasta asemasta osana Brittiläistä imperiumia. Irlannin tasavallan hallitus nimesi 7. lokakuuta edustajansa neuvotteluissa. Lontoon Downing Street 10:ssä käydyt neuvottelut alkoivat 11. lokakuuta.

Britannian neuvotteluvaltuuskuntaa johti pääministeri Lloyd George, ja sen muut jäsenet olivat sinetinvartija ja alahuoneen puhemies Austen Chamberlain, siirtomaaministeri Winston Churchill, lordikansleri Birkenhead, sotaministeri Laming Worthington-Evans, Irlannin asioiden ministeri Hamar Greenwood sekä kruununjuristi Gordon Hewart. Irlannin valtuuskunnan johtaja oli ulkoministeri Arthur Griffith ja muut jäsenet valtiovarainministeri Michael Collins, talousministeri Robert Barton, George Gavan Duffy sekä Eamonn Duggan.

Neuvotteluissa syntyi erimielisyyttä useista seikoista. Lopulta Lloyd Georgen hallitus esitti 6. joulukuuta vastaisena yönä Irlannin valtuuskunnalle uhkavaatimuksen, että näiden piti saman tien hyväksyä sopimus sellaisenaan tai muuten heidän katsottaisiin hylänneen sen, jolloin sota voisi jatkua. Irlannin neuvottelijat taipuivat ja allekirjoittivat sopimuksen aamuyöllä klo 2.15.

Sopimuksen sisältö

Sopimuksessa mainittiin erikseen, että Irlannin vapaavaltio saisi brittiläisenä dominiona vastaavan aseman kuin Kanada. Kruunun edustajaksi Irlantiin tulisi kenraalikuvernööri, jolla olisi samat valtaoikeudet kuin Kanadan kenraalikuvernöörillä. Sopimuksen neljäs artikla määräsi Irlannin parlamentin edustajat vannomaan uskollisuudenvalan Englannin kuningas Yrjö V:lle ja hänen seuraajilleen. Sopimuksen 12. artiklan mukaan Pohjois-Irlannilla olisi oikeus jättäytyä pois vapaavaltiosta, mikäli Pohjois-Irlannin parlamentti anoisi sitä kuukauden sisällä sopimuksen voimaantulosta, ja että tässä tapauksessa olisi asetettava erityinen komissio vahvistamaan Irlannin ja Pohjois-Irlannin välisen rajan kulku.

Lisäksi sopimuksessa määrättiin Irlannin ja Britannian välisistä taloudellisista suhteista sekä puolustusjärjestelyistä. Irlannin vapaavaltion olisi osallistuttava Britannian valtionvelan sekä sotilaseläkkeiden maksamiseen ”kohtuullisella” osuudella. Irlanti sai luvan ylläpitää omia puolustusvoimia, joiden koko suhteessa Britannian asevoimiin vastaisi Irlannin suhteellista osuutta Britannian väestöstä. Irlannin rannikoiden puolustus olisi toistaiseksi kuninkaallisen laivaston vastuulla, mitä varten Berehavenin, Queenstownin (Cobh) ja Lough Swillyn satamat oli luovutettava sekä sodan että rauhan aikana sen käyttöön.

Sopimuksen sisältö liitettiin sittemmin Dáil Éireannin lokakuussa 1922 hyväksymään uuteen Irlannin perustuslakiin.

Seuraukset

Tie vapaavaltion perustamiseen

Päävastuun sopimuksen hyväksymisestä kantoivat Griffith ja Collins, joiden mielestä se oli paras saavutettavissa oleva tulos ja merkittävä välietappi tiellä kohti täydellistä itsenäisyyttä. Irlannissa monet kuitenkin tulkitsivat sen suoranaiseksi antautumiseksi. Sopimuksen sisältö herätti katkeruutta monissa Sinn Féinin johtajissa, mukaan lukien presidentti de Valera. Erityisen ärsyttäväksi koettiin sopimuksen määräys, jonka mukaan Irlannin kansanedustajien olisi vannottava uskollisuudenvala Englannin kuninkaalle. Kaksi päivää myöhemmin de Valera ilmoitti, että hän ei hyväksynyt sopimuksen sisältöä. Hänen hallituksensa päätti kuitenkin 14. joulukuuta äänin 4–3 esittää sopimusta Dáil Éireannin hyväksyttäväksi.

Sopimus hyväksyttiin Dáil Éireannissa 7. tammikuuta 1922 niukalla enemmistöllä äänin 64–57. De Valera erosi kahden päivän kuluttua hallituksen johdosta. Päivää myöhemmin Dáil Éireannissa pidetyssä presidentinvaalissa hän yritti palata tehtäväänsä, mutta hävisi kahdella äänellä Griffithille. De Valera ryhtyi nyt johtamaan sopimuksen vastustajien muodostamaa oppositiota. Sopimuksen nojalla Irlantiin asetettiin 14. tammikuuta 1922 Michael Collinsin johtama väliaikainen hallitus, jonka oli määrä käyttää valtaa siihen saakka, kunnes sopimus astuisi voimaan. Irlannilla oli pian kolme kilpailevaa hallitusta: Griffithin johtama tasavallan hallitus, Collinsin johtama väliaikainen hallitus sekä de Valeran ympärille syntynyt opposition varjohallitus. Samaan aikaan myös IRA jakautui kahtia, ja sen jäsenistä enemmistö liittyi sopimuksen vastustajiin. De Valera ja Collins saivat sovittua 16. kesäkuuta pidettävistä parlamenttivaaleista, jotka päättyivät sopimuksen kannattajien voittoon. Sisällissota puhkesi kaksi viikkoa myöhemmin, kun väliaikaisen hallituksen joukot yrittivät vallata sopimuksenvastustajien miehittämän Dublinin oikeustalon. Sodassa kuoli noin 1 000 irlantilaista. Heidän joukossaan oli Michael Collins, joka sai surmansa väijytyksessä 22. elokuuta 1922. Sota päättyi lopullisesti, kun viimeiset sopimusta vastustaneet sissijoukot antautuivat 27. huhtikuuta 1923.

Myöhempi kehitys

Pohjois-Irlanti käytti hyväkseen mahdollisuuden jättäytyä vapaavaltion ulkopuolelle. Sopimuksessa mainittu rajakomissio työskenteli salaa vuosina 1924–1925. Sen ehdottamia muutoksia Pohjois-Irlannin rajaan eivät kuitenkaan hyväksyneet sen enempää Lontoon, Dublinin kuin Belfastinkaan hallitus, joten niitä ei toteutettu. Nämä kolme hallitusta solmivat 3. joulukuuta 1925 sopimuksen, joka kumosi rajakomission valtuudet ja vahvisti sen hetkisen rajan voimassaolon.

Sisällissodan seurauksena suhtautuminen vuoden 1921 sopimukseen muodosti pitkään Irlannin politiikan hallitsevan kahtiajaon. De Valeran johtama Sinn Féin ja sittemmin myös hänen perustamansa uusi puolue Fianna Fáil kieltäytyivät osallistumasta työskentelyyn Dáil Éireannissa, koska niiden edustajat eivät suostuneet vannomaan uskollisuudenvalaa kuninkaalle. Kun W. T. Cosgraven hallitus vuonna 1927 sääti lain, joka määräsi parlamenttivaalien ehdokkaat sitoutumaan uskollisuudenvalan vannomiseen, de Valeran puolue taipui ja suostui siitä alkaen osallistumaan normaaliin parlamenttityöhön. Kun de Valera kohosi pääministeriksi vuonna 1932, hän pyrki poistamaan sopimuksesta eniten vastustamansa elementit. Vihattu uskollisuudenvala lakkautettiin vuonna 1933. Vuonna 1936 de Valeran hallitus valmisteli uuden perustuslain, joka hyväksyttiin kansanäänestyksessä ja astui voimaan 29. joulukuuta 1937. Siitä oli poistettu kaikki maininnat kuninkaasta ja kenraalikuvernööristä, ja Irlannista tuli presidentin johtama tasavalta, joka oli Britannian kruunun alainen ainoastaan diplomaattisuhteissaan kolmansiin valtioihin. Vuonna 1938 brittilaivastolle luovutetut satamat määrättiin palautettaviksi Irlannin hallintaan. Tämä päätös mahdollisti myöhemmin Irlannin puolueettomuuspolitiikan toisessa maailmansodassa.

Aiheesta muualla

• Verkkonäyttely sopimuksesta (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) Irlannin kansallisarkisto