Pompejin viimeinen päivä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee maalausta. Nimen ”Pompejin viimeiset päivät” merkityksiä löytyy täsmennyssivulta.
Karl Brjullov: Pompejin viimeinen päivä (1830–1833).

Pompejin viimeinen päivä on venäläisen taidemaalarin Karl Brjullovin vuosina 1830–1833 maalaama suuri historiamaalaus, joka esittää roomalaisen Pompejin kaupungin tuhoutumista Vesuvius-tulivuoren purkauksessa vuonna 79. Teos herätti valmistuessaan paljon huomiota.[1] Se on Brjullovin tunnetuin työ.

Antiikin historiasta kiinnostunut Brjullov oli matkustanut 1820-luvulla Italiaan venäläisen Taiteilijain kannustamisyhdistyksen varoilla ja asettunut työskentelemään Roomaan. Pompejin kaupungista hänet sai kiinnostumaan hänen veljensä Aleksandr Brjullov, joka oli jo aiemmin viettänyt siellä paljon aikaa maalaten kuvia raunioista. Pompejin viimeisen päivän innoittajana toimi mahdollisesti Giovanni Pacinin säveltämä samanniminen ooppera. Brjullov valmisteli maalausta neljän vuoden ajan, vaikka maalasikin lopullisen version yhdessä kuukaudessa.[1]

Pompejin viimeinen päivä edustaa romantiikan kaudelle tyypillistä dramatisointia, mutta Brjullov pyrki myös rekonstruoimaan todelliset tapahtumat silminnäkijäkuvauksen ja arkeologisten löytöjen pohjalta. Hän käytti lähteenään Plinius nuoremman kuvausta ihmisten käyttäytymisestä Vesuviuksen purkautumisen aikana. Osa maalauksen hahmoista, esimerkiksi oikean reunan nuoripari, on kuvattu samanlaisiin asentoihin kuin Pompejin tuhkan alta löydetyt ihmisten jäännökset. Brjullov hyödynsi jopa tietojaan fysiikasta kuvatessaan eri suuntiin sortuvia rakennuksia ja patsaita.[1]

Plinius nuorempi on itse maalauksessa vanhaa naista eli omaa äitiään pystyyn auttava nuori mies. Maalauksessa on myös mukana kaksi iäkästä miestä, joista toinen kantaa kristinuskon ja toinen roomalaisten pakanallisen uskon symboleita. Brjullov antoi joillekin maalauksen hahmoista aikalaistensa tunnistettavat kasvot. Taiteilijan työvälineitä päänsä päällä kannatteleva mies esittää häntä itseään.[1]

Teosta hallitsee kolme valopistettä. Värien käytössä näkyy selvästi italialaisen renessanssitaiteen vaikutus. Maalauksen korkeus on 456,5 ja leveys 651 senttimetriä. Se kuuluu nykyään Pietarin Venäläisen museon kokoelmiin.[1]

  1. a b c d e Iliana Mejias-Ojajärvi: Venäjän maalaustaide: Ikoneista avantgarden kynnykselle, s. 50, 52–55. WSOY, Helsinki 2006.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]