Populismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Populismi pyrkii vetoamaan tavalliseen kansaan. Giuseppe Pellizzan maalaus Il Quarto Stato (Neljäs valtiomahti), 1901.

Populismi (latinan sanasta populus, ’kansa’) on politiikan tyyli tai löyhä poliittinen ideologia, jonka mukaan politiikan pitäisi olla "kansan tahdon" ilmausta. Populistit korostavat yhteiskunnan jakoa tavalliseen kansaan ja eliittiin. Populistit tavoittelevat kansansuosiota usein kansankiihotuksellisin keinoin.[1]

Populismilla on monia ilmenemismuotoja. Se voi olla arvoiltaan ja talouspainotuksiltaan oikeistolaista tai vasemmistolaista. Populismi on nähty yhtäältä demokratian tarpeellisena korjausliikkeenä ja toisaalta uhkana demokratialle.

Populistiset liikkeet ovat monissa maissa kasvattaneet suosiotaan 2000-luvulla. Niiden vahvistumiseen on esitetty useita syitä, kuten poliitikkojen vieraantuminen kansasta sekä useat suuret yhteiskunnalliset ja taloudelliset muutokset, jotka monet kansalaiset kokevat uhkaaviksi.

Määritelmiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Occupy Wall Street -liike on esimerkki populistisesta sosiaalisesta liikkeestä. Sen retoriikassa vastakkain olivat "99 prosenttia" (kansa) ja "yksi prosentti" (eliitti).

Populismi määritellään nykyisin löyhäksi poliittiseksi ideologiaksi, joka ei tarjoa kokonaista maailmankuvaa, vaan keskittyy kuvaamaan kansan ja eliitin välistä suhdetta. Erään suositun populismin "minimimääritelmän" laati tutkija Cas Mudden vuonna 2012: “Populismi on ohutsisältöinen ideologia, joka väittää, että yhteiskunta on perimmiltään jakautunut kahteen homogeeniseen ja antagonistiseen ryhmään, puhtoiseen kansaan ja korruptoituneeseen eliittiin, ja jonka mukaan politiikan pitäisi olla kansan yleistahdon ilmausta.”[2]

Populismi voidaan määritellä myös poliittisen viestinnän tyyliksi, jossa ollaan lähellä kansaa ja asennoidutaan vallanpitäjiä vastaan.[3]

Peter Wilesin määritelmän mukaan populismia on jokainen uskonkappale tai liike, joka perustuu seuraavalle pääpremissille: "Hyve asuu yksinkertaisissa, tavallisissa ihmisissä, joita kansasta on valtaosa, ja heidän kollektiivisissa traditioissaan."[4]

Cambridge Dictionaryn mukaan populismi on poliittisia ajatuksia ja toimintaa, joiden tarkoitus on saada tavallisen kansan tuki antamalla kansalle se, mitä se haluaa.[5]

Oxford Advanced Learner’s -tietosanakirjan mukaan populismi on politiikan laji, joka väittää edustavansa tavallisten ihmisten mielipiteitä ja toiveita.[6]

Tyypillisiä piirteitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismi ei ole varsinainen aatejärjestelmä, vaan sille on tyypillistä aatteiden tai käsitejärjestelmien vähättely ja kansanomaisuuden korostaminen.[7] Populismi esiintyy mielellään uutena voimana kaikkia vanhoja, rappeutuneita puolueita vastaan, mutta arvoiltaan se on yleensä konservatiivista ja johtajakeskeistä.[7] Monissa populistisissa liikkeissä on vahva ja erottuva johtohahmo, jonka ympärille liike muodostuu.[8]

Populismi on luonteeltaan protestiliike, johon kuuluu vastakkainasettelua. Populismissa suhtaudutaan yleensä hyvin arvostelevasti eliittiin ja korostetaan tavallisen ihmisen näkemysten arvoa. Monet populistit vastustavat poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia eliittejä, herroja, maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, suvaitsevaisuutta, byrokratiaa, teknokratiaa, isoa rahaa, suuryrityksiä ja EU:ta. Populistit suosivat esimerkiksi syntyperäisiä kansalaisia, talouden vahvaa kansallista valvontaa, suoraa demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa. Populismi yhdistelee poliittiseen ohjelmaansa aineksia sekä vasemmistosta että oikeistosta. Vaikka populistit vastustavat suuryritysten ja talouselämän valtaa, he suhtautuvat usein myös vihamielisesti perinteiseen työväenliikkeeseen ja vasemmistopuolueisiin.[9][10]

WSOY:n Sivistyssanakirjan mukaan populismi tavoittelee laajaa kannatusta tarttuvilla iskulauseilla, vaatimalla asioita, joita enemmistö haluaisi, kehumalla ”todellista kansaa” ja pilkkaamalla räikeästi poliittisia vastustajiaan.[11] WSOY:n Facta-tietosanakirjan mukaan populismin toimintamalli perustuu suosion tavoitteluun helposti omaksuttavien ja ei-tieteellisten, usein tunneperäisten ja asioita yksinkertaistavien tunnusten avulla.[7]

Suomalainen populistipoliitikko Timo Soini pitää populismia aatteena, joka korostaa demokratiaa ja ihmisarvoa. Soinin mukaan populismia halveksitaan, koska se on poliittisesti epäkorrektia ja se haastaa valtaa pitävät.[12]

Populismin ideologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismi määritellään usein löyhäksi poliittiseksi ideologiaksi. Sitä ei kuitenkaan pidetä ideologiana samassa mielessä kuin ideologiateoriat näkevät ideologiat. Populismilla ei ole yhteistä oppijärjestelmää, katekismusta tai almanakkaa, jonka varaan poliittista toimintaa voi rakentaa. On vaikea löytää yhtä ideologista taustaa, johon kaikki maailman populismit voisi palauttaa. Tunnetuista ideologioista oikeistopopulismi on liitetty erityisesti konservatismiin ja nationalismiin. Donald McRae (1969) on nähnyt populismissa myös esimerkiksi primitivismiä (epä-älyllisyyttä ja luonnollisuuden tavoittelua) sekä romanttista ja konservatiivista utopianismia (haikailua aitoon menneeseen aikaan ja elämäntapaan). Menneisyyden nostalgisointi liittyy useimmiten oikeistopopulismiin, mutta huomattavasti vähemmän vasemmistopopulismiin.[13]

Populismi tyylinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin tutkijoiden mukaan populismi ei ole ideologia ensinkään vaan pelkästään poliittinen esiintymistapa eli retoriikka tai tyyli, jolla asiat esitetään. Tässä merkityksessä populismi-sanaa käytetään joskus haukkumasanana viittaamaan poliittisten kilpailijoiden tyhjään retoriikkaan tai katteettomien lupausten antamiseen. Jotkut poliitikot käyttävät populistista tyyliä tietoisesti herättämään huomiota ja provosoimaan mediajulkisuuden toivossa. Tällöin kielteinenkään mediajulkisuus ei ole haitallista, sillä populistien kannattajat vain yhdistävät valtamedian liberaaliin eliittiin. Populistiseen tyyliin kuuluu joskus myös huumori, jonka käyttäjistä tunnetaan Timo Soini ja brittiläinen EU-kriitikko Nigel Farage.[14]

Ilmentymismuodot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismin ilmentymismuodot poikkeavat toisistaan huomattavasti.[15]

Politiikan tutkija Emilia Palosen mukaan populismin kolme muotoa, jotka luonnehtivat sen asemaa poliittisessa järjestelmässä, ovat kilpaileva populismi, laitapopulismi ja valtavirran populismi. Kilpailevassa populismissa kaksi populistista liikettä asettuu saman yhteiskunnan sisällä toisiaan vastaan. Valtavirran populismissa populistinen liike sulautuu osaksi poliittisen järjestelmän valtavirtaa. Laitapopulismissa populistinen puolue on marginaalinen protestiliike, joka haastaa ääriajatuksillaan vallassa olevia puolueita. Moni valtavirran populistinen puolue on aluksi edustanut laitapopulismia mutta hioutunut ajan myötä salonkikelpoiseksi.[16]

Populismin ilmentymismuodoiksi on mainittu myös "tyhjien lupausten populismi", "antielitistinen populismi", "poissulkeva populismi" sekä "täyspopulismi", jossa kaikki populismin piirteet yhdistyvät.[2]

Tutkijat ovat pitkään olleet eri mieltä siitä, pitäisikö populismi määritellä laveasti, jolloin määrittelyyn riittää joukko pieniä yhteisiä ydinpiirteitä, vai suppeasti, jolloin ilmiön pitää täyttää tarkat kriteerit ollakseen populismia.[2] Populismin alle onkin 2000-luvulla niputettu hyvinkin erilaisia poliittisia liikkeitä, kuten Venezuelan Chávezin bolivarilainen sosialismi ja Puolan Kaczyńskin veljesten antikommunismi. Populisteiksi määritellään nykyisin lähes kaikki uudet poliittiset liikkeet ja niiden johtajat, kuten Yhdysvaltain Donald Trump ja Bernie Sanders, Italian Silvio Berlusconi, Iranin Mahmud Ahmadinežad, Bolivian Evo Morales ja Ranskan Marine Le Pen sekä Kreikan Syriza, Espanjan Podemos, Puolan Laki ja oikeus sekä Ranskan Kansallinen liittouma.[2]

Historialliset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viestinnän professori Juha Herkman erottaa modernien kansallisvaltioiden politiikkaan liittyvän populismin muotojen historiasta neljä vaihetta:[17]

  • Agraaripopulismi liittyy erityisesti 1800-luvun lopun suurten maatalousyhteiskuntien kriiseihin. Se saa alkunsa maatalousvaltaisen yhteiskunnan rakennemuutoksesta, ja sille olennaista on maaseudun nostalginen ihannointi ja asettaminen merkitsemään kansakunnan utopistista onnelaa.
  • Autoritaarinen populismi esiintyi 1900-luvun alkupuoliskolla Euroopassa, kun kansallismieliset voimat nousivat koko yhteiskuntaa hallitseviksi toimijoiksi. Sille ominaista on turvallisuudentunteen ja varmuuden tuottaminen epävarmoina aikoina. Tässä olennaisia ovat vahvat ja vakuuttavat johtajahahmot.
  • Poliitikkojen populismi nousi angloamerikkalaisessa ympäristössä 1800-luvulla. Siinä pääviholliset löydetään poliittisen järjestelmän sisältä, muista poliitikoista, jotka ovat unohtaneet kansan syvät rivit ja ajavat vallanpitäjien asiaa.
  • Uuspopulismi, johon kuuluu eliittien ja maahanmuuton vastustaminen, alkoi vahvistua 1970-luvun jälkeen etenkin Euroopassa.

Oikeistopopulismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Oikeistopopulismi
Unkarin pääministeri Viktor Orbán on nativistinen oikeistopopulisti.
Yhdysvaltalaista senaattoria Bernie Sandersia on pidetty vasemmistopopulistina.

Aatemaailmaltaan populismi voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista.[2]

Oikeistopopulismia on nativistinen populismi, joka on eurooppalaisen ja pohjoismaisen populismin pääsuuntaus. Sitä edustavien populistipuolueiden tärkein ohjelmallinen tavoite on yleensä vallan palauttaminen eliiteiltä tavalliselle kansalle. Nativistiset populistit haluavat hillitä maahanmuuttoa ja näkevät globalisaatiokehityksen menneen liian pitkälle. Tällaista populismia Euroopassa edustavat esimerkiksi Suomen perussuomalaiset, Ruotsin ruotsidemokraatit, Ison-Britannian itsenäisyyspuolue UKIP, Ranskan Kansallinen liittouma ja Puolan Laki ja oikeus.[18] Tiukan nativistisesti, etnisesti homogeenisen yhteiskunnan puolesta ovat puhuneet oikeistopopulisteista etenkin Laki ja oikeus sekä Unkarin Viktor Orbán. Toisaalta esimerkiksi Sveitsin kansanpuolue, Alankomaiden Geert Wilders, Itävallan vapauspuolue sekä Ison-Britannian Nigel Farage ja UKIP ovat vastustaneet vain tietynlaista maahanmuuttoa, mutta puhuneet suopeasti tietynlaisesta työperäisestä maahanmuutosta ja maidensa historiallisista etnisistä vähemmistöistä.[19]

Vasemmistopopulismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Vasemmistopopulismi

Vasemmistolaista populismia on egalitarinen populismi. Siinä on globalisaatiokriittisyyttä ja eliittien vastaisuutta, mutta niiden lisäksi myös markkinakritiikkiä ja tuloerojen vastustamista. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys siihen ei kuulu. Egalitaristista populismia on esiintynyt Välimeren maissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Siitä esimerkkejä ovat Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos, ja siihen liittyvät Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -liike ja demokraattipoliitikko Bernie Sanders, osin myös Donald Trump.[20]

Nousun taustatekijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallismielinen populismi on noussut Euroopan unionin alueella, koska odotukset Euroopan unionia kohtaan ovat olleet korkeat ja kansalaiset ovat toivoneet Euroopan union ratkaisevan esiintyvät ongelmat. Luottamus rajat ylittäviin ratkaisuihin on matala. Joissain maissa kaivataan vahvaa johtajaa, joissain maissa kulttuurisesti homogeenistä yhteiskuntaa ja joissain maissa kansallista yhtenäisyyttä.[21]

Populististen puolueiden kannattajiksi on 2000-luvulla siirtynyt äänestäjiä, jotka eivät tunne esiin noussutta arvoliberaalia ja kosmopoliittista arvomaailmaa omakseen, vaan kannattavat perinteisiä arvoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa moni tuntee kulttuurinsa olevan uhattuna ja ilmoittaa siksi äänestävänsä Donald Trumpin kaltaisia ehdokkaita. Monikulttuurisuuden ja etenkin islamin vastustus on myös Euroopassa oikeistopopulististen liikkeiden kannatuksen ydintä.[2]

Englantilaiset politiikan tutkijat Roger Eatwell ja Matthew Goodwin (2018) näkevät kansallismielisen populismin nousun takana neljä vakiintunutta yhteiskunnallista muutosta, jotka ovat aiheuttaneet huolta miljoonissa länsimaalaisissa äänestäjissä. Ensinnäkin jotkut äänestäjät katsovat liberaalin demokratian muuttuneen elitistiseksi ja poliitikkojen etääntyneen kansasta, ja kansalaiset kokevat itse olevansa nyt vailla sananvaltaa. Tämä on johtanut luottamuksen vähenemiseen paitsi valtavirran puolueita, myös instituutioita kuten Euroopan unionia ja Yhdysvaltain kongressia kohtaan. Toisekseen monet pelkäävät massamaahanmuuton tuhoavan heidän oman kansansa historiallisen identiteetin ja elämäntavan. Näihin pelkoihin liittyy käsitys, että kulttuuriliberaalit poliitikot, kansainväliset järjestöt ja globaali finanssiala rapauttavat kansakuntaa edistämällä massamaahanmuuttoa samalla kun vastapuoli pyritään hiljentämään "poliittisesti korrekteilla" agendoilla. Kolmanneksi jotkut kokevat uusliberalistisen globaalin talousjärjestelmän aiheuttaman elintasoerojen kasvun heikentäneen heidän omaa suhteellista asemaansa ja tulevaisuudennäkymiään. Neljäs muutos on poliittisten puolueiden ja äänestäjien välisen yhdyssiteen löyhtyminen, mikä on tehnyt poliittisesta kartasta länsimaissa paljon aiempaa vaihtelevamman, sirpaloituneemman ja ennustamattomamman.[22]

Monen populismin tutkijan mukaan medialla on suuri merkitys populismin nousussa ja populististen liikkeiden suosiossa. Median merkitys politiikassa ja yhteiskunnassa yleisestikin on lisääntynyt, ja kun mediat kilpailevat uutisskuupeista, mainostajista ja yleisöjen kiinnostuksesta, populistisella tyylillä viestiville poliitikoille annetaan paljon näkyvyyttä.[23] Toisaalta uutismedia on etenkin liberaalidemokratioissa yleensä kriittinen populistisia näkemyksiä kohtaan. Sen johdosta populistit usein katsovat uutismedian kuuluvan vallanpitäjien kanssa samaan eliittiin.[24] Sosiaalisen median foorumeja ovat hyödyntäneet etenkin oikeistopopulistit, jotka saavat kansallismielisiä ja maahanmuuttovastaisia näkemyksiään niillä helpommin läpi kuin uutismediassa.[25]

Kannattajakunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populistipuolueiden kannatuspohja on melko laaja, vaikka kannattajien keskeisinä sosiaalisina ryhminä nousevatkin esiin miehet, vähän koulutetut, alempi keskiluokka ja työväki. Kannattajia yhdistää epävarmuus taloudellisesta tulevaisuudesta. On havaittu, että oikeistopopulistien kannatus perustuu useammin yleiseen arvioon valtion tilasta kuin yksilön sosioekonomiseen asemaan.[2]

Suhde demokratiaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismin suhde demokratiaan on nähty eri tavoin. Määritelmästään riippuen populismi on nähty yhtäältä demokratian tarpeellisena korjausliikkeenä ja toisaalta uhkana demokratialle.[2]

Populismin vaikutus demokratiaan riippuu monesta asiasta, kuten valtion vaali- ja puoluejärjestelmän rakenteesta, populistisen puolueen asemasta puoluejärjestelmässä, kyseisen puolueen kannatuksesta, sen hallitusvastuusta tai oppositioasemasta sekä valtion demokratian tilasta ylipäätään.[2]

Populismitutkija Paul Taggart on kutsunut populismia ”demokratian terveystarkastukseksi”, sillä populismin kasvu voidaan nähdä oireena demokratian heikosta tilasta.[2] Populismin nousuun on sanottu vaikuttaneen se, että valtavirtapuolueita on nykyisin vaikea enää erottaa toisistaan, eikä äänestäjillä ole todellisia vaihtoehtoja. Niin sanotun hegemonisen liberalismin kritiikin mukaan demokratiaan olennaisesti kuuluva erimielisyys on väistynyt rationalistisen liberaalin ajattelun ylivallan tieltä, valtavirtapuolueet ovat kylmän sodan päättymisen jälkeen olleet keskenään samaa mieltä monista isoista poliittisista kysymyksistä, ja vasemmistopuolueet ovat liikkuneet lähemmäksi keskustaa. Populistiset puolueet ovatkin onnistuneet vetoamaan niihin kansalaisiin, jotka kokevat tulleensa perinteisten puolueiden ja vallanpitäjien unohtamaksi.[2]

Populismin voidaan katsoa tuovan politiikan takaisin politiikkaan ja siten lisäävän demokraattisen järjestelmän vastuullisuutta ja elvyttävän demokraattiseen politiikkaan kuuluvan vastakkainasettelun. Populismi antaa äänen politiikasta syrjäytyneille ryhmille, säilyttää protestin demokraattisen järjestelmän sisällä demokratiaa uhkaamatta, ja saattaa tukea moninaisuutta. Populismi myös nostaa poliittiselle agendalle perinteisten puolueiden hyljeksimiä mutta kansalaisille tärkeitä teemoja, kuten maahanmuuttokritiikki ja EU-kritiikki.[2] Moni eurooppalainen oikeistopopulistinen puolue on ehdottanut kansanäänestysten lisäämistä vallanpitäjien ja hallittujen yhteyden lujittamiseksi. Puolueet haluavat myös siirtää päätäntävaltaa EU:n kaltaisilta kansainvälisiltä järjestöiltä takaisin omaan maahansa.[26]

Demokratian vastaiseksi populismin voidaan katsoa äärimmilleen vietynä olevan silloin, kun siinä suositaan etnistä kansan määritelmää, synnytetään homogeeninen me-ryhmä ja kietoudutaan rasismiin. Vähemmistöjen oikeudet voivat olla uhattuina, kun populistit korostavat tiukasti rajatun kansan oikeuksia. Joidenkin populistien on katsottu valtaan päästyään tulleen törmäyskurssille perustuslaillisen liberalismin kanssa sekä haastaneen vallan jakoa ja vastuullisuutta turvaavia instituutioita.[2]

Tutkija Jan-Werner Müllerin mukaan populismiin liittyy eliitinvastaisuuden lisäksi myös pluralismin vastustus ja väite siitä, että vain populistit itse ovat kansan oikeita edustajia. Müller pitää populismia uhkana moniarvoiselle demokratialle, koska populistit luovat yhtenäisen ja homogeenisen kansan illuusion ja asettavat itsensä sen ainoiksi moraalisesti oikeutetuiksi edustajiksi. Hän näkee populismin poissulkemiseen tähtäävänä identiteettipolitiikan muotona, jossa kansan käsitteestä erotellaan eliitti ja vähemmistöryhmät. Populistit usein puhuvatkin ”hiljaisesta enemmistöstä”, jonka edustajaksi he itsensä näkevät.[2]

Valtaan nousseet populistit, kuten Unkarin Fidesz, Puolan Laki ja oikeus, sekä Yhdysvaltain Donald Trump, ovat herkästi arvostelleet mediaa ja esimerkiksi Unkarissa myös tietynlaisia, ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä. Populistihallitukset korostavat toimissaan usein edustavansa kansaa ja sitten vahvistavat toimeenpanovaltaa oikeusjärjestelmän kustannuksella esimerkiksi muuttamalla perustuslakia.[2]

Vaikka populististen puolueiden kannattajat tuntevatkin epäluottamusta liberaalin demokraattisen järjestelmän nykytilaa kohtaan, Pew Research Center -tutkimuslaitoksen vuonna 2017 tekemän kyselyn mukaan edustuksellisen demokratian kannatus on heidän keskuudessaan yhtä laajaa kuin muidenkin äänestäjien keskuudessa, keskimäärin runsaat 80 prosenttia.[27]

Usein esitetyn käsityksen mukaan populistipuolueiden kannatus laskee kun ne pääsevät hallitukseen.[28] Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-ahon mukaan näin onkin käynyt, kun hallitukseen noussut populistipuolue on pettänyt vaalilupauksensa. Sen sijaan niiden populistipuolueiden kannatus on Halla-ahon mukaan kuitenkin noussut, jotka ovat hallituksessa pitäneet kiinni lupauksistaan. Tällaisia puolueita hänen mukaansa ovat Itävallan vapauspuolue, Italian Pohjoisen liitto, Unkarin Fidesz ja Puolan Laki ja oikeus.[29]

Populismin vastustus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populismin vastustus eli antipopulismi on voimistunut 2010-luvun puolivälin jälkeen samalla kun populistien suosio on kasvanut. Tunnettuja populismin vastustajia ovat muun muassa Tony Blair, Hillary Clinton, Matteo Renzi, Emmanuel Macron ja paavi Franciscus. Populismia vastustetaan niin poliittisessa vasemmistossa kuin oikeistossakin. Politiikantutkija Benjamin Moffittin mukaan populismin vastustusta yhdistää käsitys, jonka mukaan populistien puhe eliitin ja tavallisen kansan kahtiajaosta on epätosi, eikä yhtenäistä "kansaa" ole olemassakaan. Antipopulistit vastustavat myös populistien globalisaatiokritiikkiä. Politiikassa ei pitäisi antaa valtaa kansanäänestyksille ja suoran demokratian muodoille, jotka antipopulistit näkevät raakoina ja erimielisyyttä lietsovina. Heille politiikka ei ole intohimoista taistelua, vaan pikemminkin pulma, joka ratkaistaan. Antipopulistit vetoavat usein järkeen ja syyttävät populisteja äänestäjien tunteiden manipuloimisesta ja pelkojen lietsomisesta. He myös arvostelevat populistipoliitikkoja näiden epäsopivasta poliittisesta esiintymistyylistä.[30]

Yksi ehdotettu keino populismin voittamiseksi on yhdistää demokratiaan teknokratiaa. Tästä on annettu esimerkiksi Singapore, jossa päätöksenteon tukena on teknokraattinen elementti.[31]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltalainen People's Party eli Populist Party oli ensimmäinen merkittävä populistinen puolue. Kuvassa puolueen presidentinvaalijuliste vuodelta 1904.
Pilapiirros vuodelta 1896, jossa populistien tukema William Jennings Bryan nielee Yhdysvaltain demokraattisen puolueen symbolia.

Venäläinen narodniki-liike oli 1870-luvulla esiintynyt, yhdeksi varhaisimmaksi modernin populismin muodoksi nimitetty agraaripopulistinen liike, jonka tavoitteena oli talonpoikien oikeuksien ja elinolosuhteiden parantaminen.[32] Narodnikeista agraaripopulistinen liikehdintä levisi moniin Itä-Euroopan talonpoikaisyhteiskuntiin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Myös Suomen Maaseudun Puolueen suosio 1960- ja 1970-luvuilla perustui murrokseen, jossa Suomi teollistui toisen maailmansodan jälkeen nopeasti.[33]

Ensimmäisenä merkittävänä populistisena puolueena pidetään usein yhdysvaltalaista agraaripopulistista kansanpuoluetta (People's Party tai Populist Party), joka saavutti suosiota 1890-luvulla. Muita yhdysvaltalaisia populistisia liikkeitä tai poliitikkoja 1900-luvulla olivat 1930-luvun Share Our Wealth -liike, senaattori Joseph McCarthyn kommunismin vastainen kampanja 1950-luvulla, Alabaman kuvernööri ja presidenttiehdokas George Wallace 1960-luvulla sekä presidenttiehdokkaat Pat Buchanan ja miljardööri Ross Perot 1990-luvulla.[34]

Ranskassa toimi 1880-luvulla poliittista eliittiä vastustanut boulangistinen liike.[35] Euroopassa populistiset näkemykset saivat 1800–1900-luvuilla eniten tilaa niissä maissa, joissa teollistuminen tai valtiollinen yhtenäisyys ei ollut edennyt yhtä pitkälle kuin kehittyneimmissä maissa. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa populistisilla suuntauksilla oli suuri merkitys kansallisvaltion muodostumisen nopeuttajana. Saksassa maanviljelijäväestöstä luotiin ihannoitu kuva ja se nostettiin muiden yhteiskuntaluokkien esikuvaksi. Populismin merkitys kuitenkin väheni ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vaikka myöhemmät diktatuurit omaksuivatkin joitakin populistisia keinoja. Toisen maailmansodan jälkeinen voimakas talouskasvu ja toisaalta kasvavat yhteiskunnalliset erot synnyttivät uusia populistisia liikkeitä. Nämä liikkeet tarjoutuivat ajamaan sellaisten ryhmien etuja, jotka kokivat jääneensä kiihtyvän talouskasvun jalkoihin. Ahdinkoon joutuneita ryhmiä olivat esimerkiksi maanviljelijät ja pienyrittäjät.[15] Ranskassa syntyi 1950-luvulla eliitinvastainen poujadistinen liike.[36]

Argentiinan presidentti Juan Perónin peronismia on pidetty populistisena liikkeenä.

Populismi sai jalansijaa myös Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Useissa maissa syntyi siirtomaavallan jälkeen kansallismielisyyttä korostavia puolueita, joilla oli usein karismaattinen johtaja. Näiden maiden uusi hallitseva luokka loi populistisia piirteitä omanneita aatejärjestelmiä, joilla oikeutettiin totalitaarinen hallinto.[15] Latinalaisessa Amerikassa populismi on usein henkilöitynyt vahvaan karismaattiseen johtajaan, kuten Juan Peróniin. Vasemmistopopulismi on Latinalaisessa Amerikassa usein nostanut päätään vastareaktiona sotilashallinnoille. Hegemonisiksi nousseet, aikaisemmin populistiset hallinnot ovat usein saaneet vastaansa uuden populistisen opposition.[37]

Länsimaissa 1900-luvun jälkipuoliskolla on noussut populismin muoto, jota on alettu nimittää uuspopulismiksi. Se on joskus samastettu ennen muuta radikaaliin oikeistopopulismiin, joka painottaa äärikansallismielisyyttä, nativismia ja muukalaisvastaisuutta poliittisen itsemäärittelyn moottoreina. Uuspopulismin nousu liittyy länsimaissa puoluepolitiikan kriisiin, jossa suuri määrä ihmisiä on kokenut jäävänsä politiikassa paitsioon.[38]

Tanskassa huomiota herättäneeksi populistipoliitikoksi nousi 1970-luvulla Mogens Glistrup, joka nosti syytöstensä kohteeksi Tanskan ankaran verotuksen. Joulukuun 1973 kansankäräjävaaleissa Glistrupin johtama Tanskan edistyspuolue saavutti suuren vaalivoiton.[39] Norjassa vastaavanlainen verokapinallisten ryhmittymä muodostui Anders Langen ympärille.[40]

Entisen Neuvostoliiton alueella nousi julkisuuteen populistipoliitikkoja maan hajoamisen jälkeen. Vuosina 1993–1994 Venäjällä herätti huomiota liberaalidemokraattisen puolueen johtaja Vladimir Žirinovski, joka julisti pyrkivänsä Venäjän presidentiksi ja lupasi palauttaa voimaan Venäjän valtakunnan historialliset rajat. Venäjän duuman vaaleissa joulukuussa 1993 Žirinovskin puolue sai 25 prosentin kannatuksen.[41] Tammikuussa 1994 Valko-Venäjän parlamentti erotti valtion varojen kavaltamisesta syytetyn presidentin Stanislav Šuškevitšin, ja saman vuoden keväällä uudeksi presidentiksi valittiin Aleksandr Lukašenko, joka lupasi populistisessa vaalikampanjassaan kitkeä maassa rehottaneen korruption, pysäyttää inflaation ja kiristää rikkaiden verotusta. Sittemmin Lukašenko on johtanut maansa kansainväliseen eristykseen tukahduttamalla opposition.[42]

Oikeistopopulistiset puolueet ovat 2010-luvulla nousseet vahvasti monessa Euroopan maassa.[43] Britanniassa Brexit-äänestykseen liittynyt poliittinen kamppailu on nähty populistisena.[44] Myös vasemmistopopulismi on kasvattanut kannatustaan, mutta Euroopan uudet vasemmistopopulistiset puolueet kuten Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos eivät ole yhtä sosialistisia kuin menneiden vuosikymmenten vasemmistopuolueet kuten Kreikan sosialistinen pääpuolue PASOK 1970- ja 1980-luvuilla.[45]

Aasiassa populismia ei pitkään aikaan esiintynyt. Japaniin populismi ei ole levinnyt osittain siitä syystä, että maassa ei ole paljonkaan maahanmuuttajia.[46] Thaimaan populistinen pääministeri Thaksin Shinawatra, jolla oli kannatusta varsinkin maan köyhän väestön keskuudessa, syrjäytettiin sotilasvallankaappauksessa vuonna 2006.[47] 2010-luvulla Aasiassa on noussut joitain populisteiksi kutsuttuja johtajia, kuten Filippiinien Rodrigo Duterte ja Intian Narendra Modi.[48]

Latinalaisessa Amerikassa vasemmistopopulistit ovat hallinneet 2010-luvulla Argentiinassa, Boliviassa ja Venezuelassa.[49] Yhdysvalloissa oikeistopopulismin kasvu on perustunut nopeaan kulttuuriseen muutokseen ja maahanmuuttoon, joiden herättämää pelkoa republikaanipresidentti Donald Trump on kampanjoissaan hyödyntänyt.[50] Vuoden 2016 presidentinvaalissa Trump sai voittonsa kannalta ratkaisevat äänet niin kutsutun ruostevyöhykkeen taantuneista teollisuusosavaltioista, joita vaivasi rakennemuutoksen aiheuttama vaikea työttömyys.[51]

Itä-Euroopan nuorissa demokratioissa kuten Unkarissa ja Puolassa, kuten myös Recep Erdoğanin Turkissa, on 2010-luvulla nähty autoritaarisen populismin piirteitä, kun hallitsevat populistipuolueet ovat alkaneet suitsia oikeuslaitosta ja mediaa.[52]

Kun populismin suosio on 2010-luvulla kasvanut, populistien tavoitteet esimerkiksi maahanmuuton rajoittamisen suhteen ovat levinneet koko poliittiselle kentälle ja niitä ovat ryhtyneet ajamaan muutkin puolueet, esimerkiksi Tanskassa myös sosiaalidemokraatit.[53]

Populismi Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset populistipuolueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa syntyi populistisia liikkeitä 1920-luvun lopussa, kun maaseudulla oli kasvanut tyytymättömyyttä maatalouden rakenteen ongelmiin. Monet 1930-luvun alun pula-aikana talousahdinkoon joutuneet maanviljelijät hyökkäsivät Suomen Pankin tiukkaa rahapolitiikkaa vastaan ja katsoivat Maalaisliiton joutuneen Sunilan hallituksessa pankkiherrojen panttivangiksi. Perustettiin Suomen pienviljelijäin puolue ja Kansanpuolue, jotka yhdistyivät vuonna 1936 Pienviljelijäin ja maalaiskansan puolueeksi, myöhemmin nimeltään Pienviljelijäin puolue. Sen kannatuksesta suurin osa tuli Oulun läänistä. Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa Suomen Pienviljelijäin puolue ja Kansanpuolue verottivatkin paikkoja Maalaisliitolta, joka menetti kuusi eduskuntapaikkaa.[54][55]

Omalaatuinen 1920- ja 1930-lukujen sekä sotien jälkeisten vuosien populistipoliitikko oli lakimies Ernesti Hentunen, joka julkaisi Totuuden Torvi -lehteä ja perusti itsevaltaisesti johtamansa Radikaalisen Kansanpuolueen. Hentusta ei kuitenkaan yleisesti otettu kovin vakavasti, eikä hän yrityksistään huolimatta koskaan päässyt eduskuntaan. Lisäksi Radikaalinen Kansanpuolue hajosi sisäisiin kiistoihin.[56]

Suomen Maaseudun Puolue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Veikko Vennamon johtama vennamolainen liike oli suomalaista populismia.
Perussuomalaisten perustaja Timo Soini on tunnustautunut populistiksi.

Kun Pienviljelijäin puolue oli lakkautettu vuonna 1955, osa sen jäsenistä jatkoi toimintaansa Veikko Vennamon helmikuussa 1959 perustamassa Suomen Pientalonpoikien Puolueessa. Se vaihtoi vuonna 1967 nimekseen Suomen Maaseudun Puolue (SMP). Ensimmäisessä puoluekokouksessa hyväksytyssä julkilausumassa SMP asemoi itsensä ainoaksi ”vanhojen puolueiden” hylkäämän suomalaisen maaseudun puolustajaksi, ja vuoden 1970 eduskuntavaaleissa puolue korjasi suurvoiton.[54] Vennamolainen liike nousi Suomessa populismin edustajaksi useiksi vuosikymmeniksi ja oli hallituksessakin vuosina 1987–1990.[57] Veikko Vennamon henkilökohtainen suosio maalla asuvien, varttuneemman äänestäjäkunnan ja varsinkin siirtoväen keskuudessa perustui siihen, että hän oli Maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) päällikkönä johtanut tarmokkaasti sodanjälkeistä asutustoimintaa.[54]

Suomessa populismia ruokki 1960-luvun lopulla historiallinen yhteiskunnallinen rakennemuutos. Pientiloihin perustunut maatalousyhteiskunta kaupungistui, kun varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäseuduilta muutettiin etelän lähiöihin. Yhteiskunnan murroksessa lainsäädäntöä liberalisoitiin ja perinteiset arvot korvattiin uusilla. Samaan aikaan SMP:n nousun aikoihin kustantaja ja Lehtimiehet Oy:n omistaja Urpo Lahtinen muutti Hymy-lehden sensaatiohakuiseksi yleisaikakauslehdeksi, ja Irwin Goodman saavutti suosiota protestilaulajana. Aiheina Hymyn artikkeleissa ja Goodmanin lauluissa olivat ”Helsingin herrojen” väärinkäytökset ja erilaiset yhteiskunnalliset epäkohdat. Protestihenkinen populismi tarjosi purkautumistien rajun yhteiskunnallisen rakennemuutoksen herättämille pettymyksen, tyytymättömyyden ja katkeruuden tunteille; syntyi Veikko Vennamon luoma käsite ”unohdettu kansa”, joka vaati vallanpitäjiä vastuuseen tekemisistään.[58][59]

Vuoden 1983 eduskuntavaaleja edelsivät useat poliittistaustaiset talousrikokset ja muut poliittiset väärinkäytökset. SMP:n retoriikka asetti vastakkain ”unohdetun kansan” ja poliittisen järjestelmän laajemminkin, ja ”rötösherrat kuriin” -iskulausellaan Suomen Maaseudun Puolue saavutti historiansa toisen suuren vaalivoiton.[54] Vuoden 1983 vaalien protestimielialaa lietsoi osaltaan myös Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiehen Aarno Laitisen johdolla laadittu kohukirja Tamminiemen pesänjakajat, jonka mukaan poliitikot nauttivat tavallisille kansalaisille kuulumattomista etuoikeuksista ja viettivät matkustelun, juhlimisen ja runsaan alkoholinkäytön sävyttämää elämää.[60] Pitkäaikaisen keskustalaisen poliittisen vaikuttajan Johannes Virolaisen mukaan Suomessa vallitsi Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden päätyttyä yleisesti levoton poliittinen tilanne, joka tarjosi kasvualustan protestiliikkeille.[61]

Perussuomalaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vennamolaisuuden aatteellisena seuraajana on nähty Perussuomalaiset, joiden entinen puheenjohtaja Timo Soini on tunnustautunut populistiksi.[62] Vuonna 1995 perustetun Perussuomalaiset-puolueen ensimmäisessä puoluekokouksessa hyväksytyn ohjelman mukaan puolueen päämääränä oli ”kristillis-sosiaaliselta pohjalta koota yhteen ne väestöryhmät, joiden etujen ajamisesta ja yhdenvertaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta sekä yhteiskunnallisesta asemasta ei ole riittävästi huolehdittu”. Muutosta Perussuomalaisten linjassa enteili vuosina 2003–2007 kansanedustajana toiminut Tony Halme, jonka suora puhetyyli saavutti vastakaikua radikaalimmissa ja oikeistolaisemmissa piireissä ja houkutteli näitä lähentymään puoluetta.[54]

Perussuomalaisten kannatus alkoi selvästi kasvaa vaalikauden 2007–2011 aikana, ja vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolue saavutti ennätysmäisen vaalivoiton lisäten kansanedustajiensa määrää viidestä peräti 39:ään. Perussuomalaisten kannatusta oli lisännyt puolueen jyrkkä vastustus talouskriisiin ajautuneiden Kreikan ja Portugalin tukemiselle. Heti vaalien jälkeen tehdyissä mielipidekyselyissä 70 prosenttia Perussuomalaisten äänestäjistä kertoi halunneensa osoittaa mieltään ”vanhoille puolueille”. Noin kolme neljännestä puoluetta äänestäneistä oli nuoria, joiden joukossa oli useita edellisvaaleissa nukkuneita. Vaalivoitosta huolimatta puheenjohtaja Timo Soini ilmoitti Perussuomalaisten jäävän oppositioon.[63]

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Perussuomalaisten paikkaluku pysyi jokseenkin ennallaan, ja puolue lähti viiden ministerin voimin mukaan Sipilän hallitukseen.[64] Käännekohdaksi perussuomalaisten historiassa muodostui kesäkuun 2017 puoluekokous Jyväskylässä. Puoluetta sen perustamisesta saakka johtanut Timo Soini jätti paikkansa, ja Jussi Halla-aho ja hänen tukijansa ottivat haltuunsa puolueen johtopaikat. Tämän jälkeen Soini ja hänen kannattajansa erosivat Perussuomalaisista ja muodostivat uuden Sininen tulevaisuus -puolueen.[65] Perussuomalaisia pitkään seuranneen toimittaja Lauri Nurmen mukaan puolueen linja muuttui Jyväskylän puoluekokouksessa yhdellä iskulla maaseutupopulismista moderniksi äärikansallismielisyydeksi.[66]

Jussi Halla-ahon puheenjohtajakaudella maahanmuuton aiheuttamat ongelmat ovat korostuneet Perussuomalaisten ohjelmissa, ja vuoden 2019 eduskuntavaalien kampanjoinnissa maahanmuutto oli puolueen pääteema.[54] Vaalien kuumimmaksi puheenaiheeksi nousi ilmastopolitiikka, ja muiden eduskuntapuolueiden sopimien ilmastatavoitteiden ulkopuolelle jättäytyneet Perussuomalaiset puhuttelivat monia sellaisia äänestäjiä, jotka pelkäsivät ilmastotoimien vaikutuksia omaan elämäänsä.[67]

Maahanmuuttokriittisyyden ohella myös Perussuomalaisten talouspolitiikka on muuttunut entistä kireämmäksi, ja lisäksi etnonationalismi on saanut puolueessa yhä suurempaa jalansijaa. Politiikan tutkija Johanna Vuorelma on arvioinut maahanmuuton, ilmastopolitiikan ja sananvapauden muodostuvan keskeisiksi teemoiksi Perussuomalaisten linjanvedoissa.[54]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Osa artikkelisarjaa
Puoluepolitiikka

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Apunen, Matti & Fukuyama, Francis & Haavisto, Ilkka & Ylisalo, Juha & Zakaria, Fareed: Tyytymättömyyden siemenet: Mistä populismi tulee?. Elinkeinoelämän Valtuuskunta, 2017. ISBN 978-951-628-684-9 Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Eatwell, Roger & Goodwin, Matthew: National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy. Pelican, 2018. ISBN 9780241312001
  • Herkman, Juha: Populismin aika. Vastapaino, 2019. ISBN 978-951-768-712-6

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ populismi. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Hannu-Pekka Ikäheimo: Populismin aikakausi – kausivaihtelua vai pysyvämpi muutos? Sitra. 21.03.2017. Viitattu 5.11.2018.
  3. ↑ Jan Jagers & Stefaan Walgrave: Populism as political communication style: An empirical study of political parties' discourse in Belgium European Journal of Political Research. 5.4.2007. Wiley Online Library. Viitattu 14.11.2018.
  4. ↑ Soini, Timo Juhani: Populismi – politiikkaa ja poltinmerkki: SMP:n roolinmuutos, s. 4–5. (Pro gradu -tutkielma) Helsingin yliopisto, 1988. Yleinen valtio-oppi Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 27.1.2015).
  5. ↑ Cambridge Dictionary dictionary.cambridge.org.
  6. ↑ Hornby, A. S. et al.: Oxford Advanced Learner’s Dictionary of Current English. Intia: Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-4316651 (englanniksi)
  7. ↑ a b c Populismi WSOY Facta. Viitattu 29.4.2011.[vanhentunut linkki]
  8. ↑ Herkman 2019, s. 51.
  9. ↑ Herkman 2019, s. 46–47.
  10. ↑ Populism Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 29.4.2011. (englanniksi)
  11. ↑ Populismi (Sivistyssanakirja) WSOY:n Sivistyssanakirja. Viitattu 2.5.2011.[vanhentunut linkki]
  12. ↑ Timo Soini Nybergin vieraana Elävä arkisto. 2008. Yleisradio. Viitattu 25.10.2008.
  13. ↑ Herkman 2019, s. 36–38.
  14. ↑ Herkman 2019, s. 41–44.
  15. ↑ a b c Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 9, Pai–Radh, s. 354–355. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07248-6
  16. ↑ Herkman 2019, s. 69–70.
  17. ↑ Herkman 2019, s. 67–68, 74, 75, 81.
  18. ↑ Haavisto 2017, s. 32–34.
  19. ↑ Eatwell & Goodwin 2018, s. 76–77.
  20. ↑ Haavisto 2017, s. 32–36.
  21. ↑ Dominika Hajdu, Marko Lovec, Christian Kvorning Lassen, Paul Schmidt, András Szalai: Nationalistic populism and its reception in Central Europe 23.10.2018. Österreichische Gesellschaft für Europapolitik. Viitattu 29.9.2020.
  22. ↑ Eatwell & Goodwin 2018, s. xxi–xxiii.
  23. ↑ Herkman 2019, s. 114.
  24. ↑ Herkman 2019, s. 126.
  25. ↑ Herkman 2019, s. 122.
  26. ↑ Eatwell & Goodwin 2018, s. 69.
  27. ↑ Eatwell & Goodwin 2018, s. 117–120.
  28. ↑ Katja Incoronato: Italian uusin puoluegallup hämmensi asiantuntijat – Suomalaistutkija: ”Poliittinen kenttä myllerryksessä – hallitusaika ei pienentänyt populistien kannatusta” Uusi Suomi. 4.11.2018. Viitattu 5.11.2018.
  29. ↑ Italian uusin puoluegallup hämmensi asiantuntijat – Jussi Halla-aho: ”Asiantuntijat” eivät ymmärrä populistipuolueita oman ideologisen positionsa takia Suomen Uutiset. 5.11.2018. Viitattu 5.11.2018.
  30. ↑ Benjamin Moffitt: The trouble with anti-populism: why the champions of civility keep losing The Guardian. 14.2.2020. Viitattu 26.2.2020.
  31. ↑ Parag Khanna: To beat populism, blend democracy and technocracy, S'pore style The Straits Times. 21.1.2017. Viitattu 18.5.2024.
  32. ↑ Herkman 2019, s. 70–71.
  33. ↑ Herkman 2019, s. 72–73.
  34. ↑ Eatwell & Goodwin 2018, s. 50–51.
  35. ↑ Eatwell & Goodwin 2018, s. 51.
  36. ↑ Eatwell & Goodwin 2018, s. 51–52.
  37. ↑ Herkman 2019, s. 76–77.
  38. ↑ Herkman 2019, s. 85–90.
  39. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 30. Helsinki: Otava, 1974.
  40. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 135. Helsinki: Otava, 1973.
  41. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1995, s. 45. Helsinki: Otava, 1994.
  42. ↑ Kimmo Kiljunen: Valtiot ja liput, s. 188. Helsinki: Otava 2002.
  43. ↑ Zakaria, Fareed 2017, s. 16.
  44. ↑ Herkman 2019, s. 83.
  45. ↑ Zakaria, Fareed 2017, s. 14.
  46. ↑ Zakaria, Fareed 2017, s. 15, 23.
  47. ↑ Thaksin esitti vaatimuksia ja lupauksia 23.4.2011. Yle Uutiset.
  48. ↑ Joshua Kurlantzick: Asia’s Rising Populists Could Be More Dangerous to Democracy Than the West’s World Politics Review. 18.12.2017. Viitattu 10.10.2020.
  49. ↑ Zakaria, Fareed 2017, s. 15–16.
  50. ↑ Zakaria, Fareed 2017, s. 21–22.
  51. ↑ Kotkavirta, Johannes: Nyt puhuvat kannattajat: 6 amerikkalaista kertoo, miksi Trump on hyvä presidentti 21.2.2017. Ilta-Sanomat.
  52. ↑ Zakaria, Fareed 2017, s. 79–80.
  53. ↑ Jaana Mattila: Tutkija: Populismi ei ole hyvä tai paha ilmiö – media ei tartu pe­rus­suo­ma­lais­ten provosointiin enää niin helposti Kaleva. 21.5.2018. Viitattu 6.6.2019.
  54. ↑ a b c d e f g Marie Cazes: Populismin evoluutio Suomessa Politiikasta. 21.12.2019. Valtiotieteellinen yhdistys. Viitattu 1.10.2020.
  55. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 94. Helsinki: Otava, 1987.
  56. ↑ Matti Halmeaho: Kun suksi ei luista – Veikko Lavin nuoruusvuodet, s. 281–282. Helsinki: Art House, 2012.
  57. ↑ Helander, Voitto (toim.): Vennamolaisuus populistisena joukkoliikkeenä. Turku, 1971.
  58. ↑ Kosonen, Laura: Hymy-lehti loi suomalaiset juorumarkkinat 24.2.2006. Journal.fi.
  59. ↑ Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo: Iskelmän kultainen kirja, s. 406. Helsinki: Otava, 1986.
  60. ↑ Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 287. Helsinki: Otava, 1987.
  61. ↑ Johannes Virolainen: Politiikan puolustus, s. 195. Helsinki: Otava, 1995.
  62. ↑ Soini kommentoi brittilehden väitettä huonosta pukeutumisestaan kaleva.fi. Viitattu 4.9.2016.
  63. ↑ Unto Hämäläinen: Eduskuntavaalit 17.4.2011. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2012, s. 204–211. Helsinki: Otava, 2011.
  64. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2016, s. 170. Helsinki: Otava, 2015.
  65. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2018, s. 117. Helsinki: Otava, 2017.
  66. ↑ Laaksonen, Teemu: ”Timo Soini voitti, voitti ja voitti – ja hävisi kaiken” – Pieneen pinssiin tiivistyy uskomaton poliittinen ura 1.10.2019. Yle.
  67. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2020, s. 153. Helsinki: Otava, 2019.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin – Kuinka vaikenevasta Suomesta tuli äänekkään populismin pelikenttä. Helsinki: Into, 2013. ISBN 978-952-264-257-8
  • Lahti, Yannick, & Mörttinen, Matti: Populismin anatomia. Into, 2023. ISBN 978-952-351-977-0
  • Müller, Jan-Werner, Mitä on populismi? Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin & näin, 2017. ISBN: 978-952-7189-24-5.
  • Parkkinen, Laura: On se niin väärin: Populismi ja pelastuksen politiikka. Helsinki: Kirjapaja, 2012. ISBN 978-952-247-260-1

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Populismi&oldid=22393991”