Ullanlinnan kylpylä
Ullanlinnan kylpy- ja kaivolaitos (virallisesti Ulriikaporin kylpylä- ja kaivohuoneyhtiö, ruots. Ulrikasborgs bad- och brunnsinrättnings bolag) oli Helsingin Ullanlinnassa 1800-luvulla toiminut hienostokylpylä ja puisto. Itse kylpylärakennus on tuhoutunut, mutta sen toimintaan liittynyt ravintola Kaivohuone on edelleen olemassa. Kaivopuiston kaupunginosa on saanut nimensä kylpylän ja sen ”kaivolaitoksen” mukaan.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kylpylä sai alkunsa, kun eräät helsinkiläiset liikemies Henrik Borgströmin johdolla päättivät vuokrata kaupungilta karun niemen eteläisestä Helsingistä 50 vuodeksi 1. syyskuuta 1834. Kylpylät ja vesihoito yleensäkin olivat kasvattaneet suosiotaan euroopanlaajuisesti 1800-luvun alussa, minkä johdosta myös Suomeen haluttiin merkittävä kylpylä: Suomen aiemmat kylpylät Raumalla, Uudessakaarlepyyssä ja Loviisassa eivät olleet saavuttaneet suurta suosiota.[1] Tausta-ajatuksena kylpyläliiketoiminnalle Borgströmillä oli keisari Nikolai I:n Venäjän aatelistolle asettama ulkomaanmatkustuskielto, joka estäisi kylpylämatkailun Keski-Eurooppaan. Borgströmin ohella kylpyläyhtiön perustajajäseniä olivat muun muassa virkamies Lars Sackleen ja arkkitehti Jean Wik.[2]
Kylpyläyhtiö aloitti toimintansa osakeannilla, jossa yksi osake maksoi 100 ruplaa. Osakkaiden merkinnästä yhtiö sai yhteensä 27 700 ruplaa. Merkittävää oli, että itse keisari oli merkinnyt 30 osaketta. Borgströmin toiveiden mukaisesti hanke oli siis Venäjän aateliston huomioima ja tukema. Menestyksekkään osakeannin jälkeen yritettiin järjestää vielä uusi osakeanti Pietarissa, joka kuitenkin lopulta epäonnistui.[2]
Niemi vaati alun perin runsaasti maanmuokkausta kylpylän rakentamiseksi. Alueelle istutettiin runsaasti kukkaistutuksia sekä Saksasta hankittuja jalopuita.[3] Kylpylästä Kaivohuoneelle vedettiin 270 sylen (noin 500 metrin) pituinen käytävä, jonka reunoille istutettiin lehmuksia. Alueelle rakennettiin runsaasti salaojia ja muun muassa kaksi lampea. Puiston rakennuttaminen kesti lopulta yhdeksän vuotta ja maksoi 27 256 ruplaa. Itse kylpylärakennuksen suunnitteli C. L. Engel, ja se valmistui 1836.[2]
Vuonna 1836 alueelle päätettiin rakentaa vielä mineraalivesien jakelemiseksi erillinen ”kaivolaitos”, jonka perustamisesta vastasivat P. A. von Bonsdorff, Fredrik Tengström ja Victor Hartwall.[2] Myös kaivohuoneen suunnittelusta vastasi Engel.[4] Veden jakelusta vastasivat aluksi von Bonsdorff ja Hartwall, jotka olivat vuonna 1831 perustaneet Helsinkiin mineraalivesitehtaan. Von Bonsdorffin kuoltua vuonna 1839 jäi jakelu yksin Hartwallin vastuulle. Näin sai alkunsa Hartwallin kivennäisvesitehdas. Hartwallin juomayritys muistaa vuotta 1836 perustamisvuotenaan yhä edelleen, sillä tuolloin senaatti antoi yritykselle virallisen luvan valmistaa terveysvesiä.[2]
Kylpy- ja kaivolaitoksen virallisia avajaisia vietettiin 5. kesäkuuta 1838.[4][5] Kylpylästä muodostuikin nopeasti suosittu matkailukohde Helsingin ja koko Venäjän keisarikunnan yläluokille, ja se toimi myös keskeisenä tekijänä höyrylaivaliikenteen avaamiselle Helsinkiin niin Turusta, Tallinnasta, Tukholmasta kuin Pietaristakin.[6] Helsinki oli kaupunkina monille venäläisille myös rauhallinen ja edullinen, mikä osaltaan kasvatti suosiota. Uusi kylpylä koettiin myös hyvin laadukkaaksi jopa keskieurooppalaisilla mittareilla.[7] Puiston suosion ollessa huipussaan erilaisia huvituksia oli Helsingissä runsaasti. Erilaisia esiintyjiä vieraili Helsingissä kaikkialta maailmasta, ja tanssiaisia ja konsertteja järjestettiin viikoittain. Kaivopuistoon rakennettiin muun muassa 45 kyynärää pitkä keilarata vuonna 1839, ja Kaisaniemen ravintolan päärakennus sai syntynsä kylpylän asiakasvirtojen myötä samana vuonna. Merkittävin Helsingissä esiintynyt laulaja lienee ruotsalainen Jenny Lind, joka piti kaksi konserttia Seurahuoneella heinäkuussa 1843. Jopa J. L. Runebergin tiedetään matkustaneen Porvoosta kuuntelemaan konserttia.[8]
Helsingin kansainvälinen kesäelämä ei kuitenkaan kestänyt lopulta kovin kauaa. Jo vuonna 1852 matkustajamäärät olivat laskeneet merkittävästi koleraepidemian vuoksi, ja viimeistään Krimin sodan syttyminen loppuvuodesta 1853 lopetti matkustajavirrat kokonaan.[9] Krimin sodan päätyttyä kesäksi 1856 aiemmin aatelistoa vaivanneet ulkomaanmatkustuskiellot oli poistettu Nikolai I:n kuoltua, ja kesä oli Helsingissä poikkeuksellisen kylmä. Siten venäläinen aatelisto ei enää palannut Helsinkiin kylpemään Keski-Euroopan sijasta.[10]
Viimeistään 1860-luvulla kylpyläelämä kuihtui lopullisesti. Kansainvälisiä seurapiirejä ei enää nähty, ja helsinkiläisiäkin oli kaupungissa varsin vähän: Krimin sodan aikana kesät oltiin jouduttu viettämään maaseudulla, ja se oli jäänyt monelle kaupunkilaiselle tavaksi. Puiston vuokrasopimus kaupungin kanssa päättyi vuonna 1883, samana vuonna kuin Henrik Borgström kuoli.[7] Puiston ajauduttua kaupungin haltuun kaupunki myi jonkin verran tontteja puiston reunoilta hienostolle ja 1890-luvulla uudisti puistosta kaikille avoimen virkistysalueen yhdessä Tähtitornin vuoren kanssa.[4]
Viimeisen kerran kylpylärakennuksessa kylvettiin 1800-luvun lopussa, 1900-luvulla talossa asui vuokralaisia.[5] Ullanlinnan rakennus toimi pitkään kesäisin kylpylänä ja muulloin lukukausien aikana opiskelijoiden asuntolana. Lennart Hohenthal suunnitteli siellä attentaattia Bobrikovia vastaan ja ensimmäisen maailmansodan aikana ylioppilasaktivistit pohtivat siellä Saksaan lähtöä ja järjestelivät vakoilupuuhiaan keskusvaltain hyväksi. [11] Kylpylärakennus tuhoutui kokonaan jatkosodan pommituksissa 1944. Kaivohuone on edelleen olemassa puiston pohjoisosassa ja on nykyisin ravintolakäytössä.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Tommila, Päiviö: Helsinki kylpyläkaupunkina 1830–50-luvuilla. Helsinki-seura, 2. painos 1982. ISBN 951-9418-04-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Tommila, 1982, s. 9–13
- ↑ a b c d e Tommila, 1982, s. 19–26
- ↑ Kaivopuisto Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
- ↑ a b c Kaivopuisto Vihreät Sylit. 27.3.2016. Viitattu 12.2.2020.
- ↑ a b c Tommila, 1982, s.28
- ↑ 1850: Kylpyläelämää Helsingin ympäristöhistoria. Helsingin yliopisto. Viitattu 12.2.2020.
- ↑ a b Tommila, 1982, s. 140–141
- ↑ Tommila, 1982, s. 58, 60–64
- ↑ Tommila, 1982, s. 31
- ↑ Tommila, 1982, s. 136–137
- ↑ Helsinki muuttaa kokonaan muotoaan. Revitäänkö kaikki vanhat rakennukset, vai olisiko muutamia säilytettävä?, Ilta-Sanomat, 03.08.1939, nro 176, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 31.07.2024
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Eskola, Taneli et al.: Kaivopuisto, s. 13–34. Helsinki-seura, 2008. ISBN 978-951-9418-16-2
- Kaivopuiston ison puistotien puukujanteen uusiminen, s. 8–11. Helsingin kaupungin rakennusvirasto, 2007. Teoksen verkkoversio (.pdf).
- Pörssitiedon esitys Ulrikasborg-yhtiöstä