Postimpressionismi
Postimpressionismi eli jälki-impressionismi on maalaustaiteen suuntaus, joka ajoitetaan suurin piirtein vuosiin 1886–1905.[1] Sille on ominaista tunnetilojen kuvaaminen ja symbolismi sekä impressionistien luonnollisen valon ja värin kuvauksesta luopuminen.
Historia ja tyylipiirteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jälki-impressionismin tausta on impressionismissa. Suuntauksen synty ajoitetaan vuoteen 1886, jolloin oli järjestetty viimeinen impressionistien yhteinen ryhmänäyttely Pariisissa.[2] Nimitystä ”jälki-impressionismi” (engl. post-impressionism) alkoi ensimmäisenä käyttää englantilainen taidekriitikko ja taidemaalari Roger Fry vuonna 1910, kun hän oli järjestämässä Manet’n ja jälki-impressionistien näyttelyä Lontoossa.[3] Tuolloin tärkeimmät jälki-impressionistiksi kutsutut taiteilijat olivat jo kuolleet.[1]
Jälki-impressionstit työskentelivät usein toisistaan erillään eivätkä itse katsoneet kuuluneensa mihinkään yhteiseen liikkeeseen.[3] Suuntaukseen yhdistetään ennen kaikkea Paul Cézanne, Paul Gauguin, Vincent van Gogh ja Georges Seurat.[2][1] Heidän tyyleillään on yhteisiä piirteitä, mutta he kehittivät kukin oman tyylinsä. Jälki-impressionistit kuvasivat omia tunnepitoisia ja psykologisia reaktioitaan maailmaa kohtaan rohkein värein ja kuvin, jotka olivat ekspressiivisiä ja usein symbolisia.[1] Vaikka jälki-impressionistien tausta oli impressionismissa, heille ei enää riittänyt se, että taide kuvasi etupäässä näkyviä ilmiöitä, vaan he pyrkivät kuvaamaan merkityksiä pintaa syvemmältä.[4]
Georges Seurat analysoi optisia- ja väriteorioita ja maalasi pointillistisesti pienillä täplillä. Seurat’n tyyli nimettiin uusimpressionismiksi eli neoimpressionismiksi. Seurat’n piiriin kuuluivat myös muun muassa Paul Signac, Maximilien Luce ja Henri-Edmond Cross.[3]
Paul Gauguin korvasi impressionistien väriopin ja kuvituksen tasaisilla väripinnoilla ja selkeästi rajatuilla muodoilla. Hän kuvasi eksoottisia kohteita ja käytti yksityistä ja uskonnollista symboliikkaa.[3]
Vincent van Gogh etsi taiteessaan henkilökohtaista ilmaisua. Arlesissa maalatessaan hänen nopea, paksuja ja kirkkaita värejä käyttänyt tyylinsä ennakoi ekspressionismia.[3]
Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Useat suomalaiset taiteilijat, kuten Albert Edelfelt tai Pekka Halonen, kokeilivat jälki-impressionismia tai "ranskalaista palettia", kuten puhtaiden värien käyttöä kutsuttiin. Ainoa Suomessa vaikuttanut taidemaalari, jonka taidemaalarin ura perustui jälki-impressionismiin, on belgialais-englantilainen A. W. Finch.
Tunnettuja postimpressionisteja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Esimerkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Paul Cézanne, Vuoria Ranskan Provencissa, 1878-1880. -
Paul Gauguin, Arearea, 1891. -
Vincent van Gogh, Tähtikirkas yö, 1889. -
Henri Rousseau, Itsenäisyyspäivän juhla, 1892. -
Henri de Toulouse-Lautrec, Divan Japonais, 1892-93, juliste. -
Harold Gilman, Rouva Mounter aamiaispöydässä, 1916. -
Charles Théophile Angrand, Mies ja nainen kadulla, 1887. -
Paul Sérusier, Talismaani, 1888
_-_A_Centennial_of_Independence_-_Google_Art_Project.jpg)
_Le_Divan_japonais_1893_lithographie_-_Toulouse-Lautrec_MTH.A3.jpg)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Post-Impressionism The Museum of Modern Art. Viitattu 18.3.2020.
- ↑ a b Post-impressionism Tate. Viitattu 18.3.2020.
- ↑ a b c d e James Voorhies: Post-Impressionism 2004. The Metropolitan Museum of Art. Viitattu 18.3.2020.
- ↑ Postimpressionism National Gallery of Art. Viitattu 18.3.2020.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Postimpressionismi Wikimedia Commonsissa
