Wikipedia

Längelmäki

Suomen entinen kunta, nykyisin osa Jämsää ja Orivettä

Längelmäki (vuosien 1500–1510 aikaan nimi oli Längelmä[3][4]) on entinen Suomen kunta, jonka alue nykyään jakautuu Pirkanmaan maakuntaan kuuluvan Oriveden kaupungin ja Keski-Suomen maakuntaan kuuluvan Jämsän kaupungin kesken. Ennen kunnan lakkautusta Längelmäki oli osa Pirkanmaan maakuntaa, ja kunnassa oli hieman alle 1 700 asukasta, mikä teki siitä väkiluvultaan yhden Pirkanmaan pienimmistä kunnista. Längelmäen naapurikunnat olivat Juupajoki, Jämsä, Kuhmalahti, Kuhmoinen, Kuorevesi ja Orivesi.

Längelmäki
Entinen kunta – nykyiset kunnat:
Jämsä ja Orivesi

vaakuna

sijainti

Sijainti 61°43′45″N, 024°48′00″E
Lääni Länsi-Suomen lääni
Maakunta Pirkanmaan maakunta
Seutukunta Ylä-Pirkanmaan seutukunta
Kuntanumero 443
Hallinnollinen keskus Länkipohja
Perustettu
Kuntaliitokset Osa Kuhmoisista (1925)
Liitetty 2007
– kuntiin Jämsä
Orivesi
Pinta-ala 496,88 km²  [1]
(2006)
– maa 423,55 km²
– sisävesi 73,33 km²
Väkiluku 1 644  [2]
(31.12.2006)
– väestötiheys 4,1 as./km²

Längelmäen vaakunan suunnitteli Ahti Hammar ja se vahvistettiin vuonna 1952.[5]

Längelmäen entisessä keskustaajamassa Länkipohjassa toimii vuonna 1966 perustettu kuorma-autojen perävaunuja ja kuormakoreja valmistava Jyki-Group Oy, joka on alueen huomattavin teollinen työnantaja. Pienimuotoisempaa teollisuutta on paikkakunnalla edustanut kovasimien hionta. Längelmäen perinteinen pääelinkeino on ollut maa- ja metsätalous. Eräslahden kylässä toimii Suomen Lähetysseuran Päiväkummun kurssikeskus.[6]

Liikenne

muokkaa

Längelmäen halki kulkevat Tampereen ja Jyväskylän välinen rautatie ja valtatie 9. Länkipohja sijaitsee suunnilleen Oriveden ja Jämsän puolivälissä ja sieltä on valtatietä pitkin matkaa Tampereelle 65 kilometriä, Jyväskylään 85 kilometriä sekä Jämsään ja Orivedelle kumpaankin runsaat 25 kilometriä. Rautatiellä ei enää nykyisin ole merkitystä Längelmäen sisäisten liikenneolojen kannalta. Lähimmät rautatien henkilöliikennepaikat sijaitsevat Orivedellä ja Jämsässä. Lähin lentokenttä on Tampere-Pirkkalan lentoasema.[6]

Längelmäen halki kulkeneesta Oriveden ja Jämsän välisestä maantiestä, joka oli osa Vanhaa Laukaantietä, tuli vuonna 1938 Tampereen ja Jyväskylän välisen valtatie 9:n osa. Längelmäki pääsi linja-autoliikenteen piiriin tamperelaisen Väinö Paunun avattua Tampereen ja Jyväskylän välisen linjan vuonna 1929.[7]

Junaliikenne Längelmäellä alkoi vuonna 1948, jolloin Oriveden ja Jämsänkosken välinen rataosa saatiin valmiiksi Orivedeltä Länkipohjaan saakka. Rautatien ansiosta, ja toisaalta kirkonkylän hankalan sijainnin vuoksi, Länkipohjasta tuli kunnan keskustaajama. Rataosalla sijaitsivat Längelmäen alueella Länkipohjan asema sekä Torkkelin, Talviaisten ja Hallin (alkujaan Eväjärven) seisakkeet. Rautatien merkitys kuitenkin väheni, kun valtatie 9 rakennettiin uudelleen vuosina 1958–1962 ja linja-autoliikenne vilkastui.[8] Henkilöliikenne Oriveden ja Jämsänkosken välillä lopetettiin vuonna 1969. Vaikka rautatiestä muodostui Jämsän ja Jyväskylän välisen rataosan valmistuttua 1970-luvun lopulla oikoreitti Tampereelta Keski-Suomeen, henkilöliikennettä Längelmäen alueella sijainneilla liikennepaikoilla ei aloitettu uudelleen, vaan päin vastoin ne lakkautettiin 1980-luvun aikana. Torkkelissa, Talviaisissa ja Länkipohjassa on myöhemmin otettu käyttöön junien kohtaamispaikat.[9]

Luonto

muokkaa

Längelmäki sijaitsee aivan Kokemäenjoen ja Kymijoen vesistöjen välisellä vedenjakajalla. Suurin järvi on Längelmävesi, johon useimmat pienemmät järvet laskevat. Sen sijaan itäisimmät järvet – muun muassa Kuhmoisista Längelmäen puolelle ulottuva Isojärvi – laskevat Päijänteeseen. Varsinkin entisen kunnan alueen keskiosassa Längelmäveden tienoilla maisemaa luonnehtivat lukuisat niemet, salmet, lahdet ja saaret. Rikkonainen vesistö vaikeutti kuitenkin kunnan liikenneoloja. Esimerkiksi Längelmäen kirkonkylän ja Talviaisten kylän välimatka linnuntienä on vain kolmisen kilometriä, mutta maanteitse liki 20 kilometriä. Längelmäen eteläosassa kasvillisuus on monin paikoin rehevää ja runsaslajista ja metsät ovat osittain lehtomaisia. Pohjoisempana maaston korkeuserot suurenevat ja maisemassa on jo Keski-Suomen tuntua. Korkeimmat kallioiden ja mäkien huiput ulottuvat yli 200 metrin korkeuteen merenpinnasta. Längelmäen korkein maastonkohta on kuitenkin 205 metrin korkeuteen yltävä Sinivuori etelässä entisen Kuhmalahden (nykyisen Kangasalan) kunnan rajalla. Längelmäen alueella ovat Suomen pohjoisimmat vaahteran ja vuorijalavan luontaiset esiintymät.[6]

Historia

muokkaa

Eri puolilta Längelmäkeä on saatu talteen hajalöytöinä muutamia kivikaudelta peräisin olevia esineitä. Esihistoriallisen ajan viimeisten vuosisatojen ajan seutu lienee kuitenkin ollut lähes asumaton. Alueen pysyvän asuttamisen on päätelty tapahtuneen Satakunnasta ja Hämeestä käsin molempien maakuntien eränkävijöiden kilpaillessa Längelmäen erämaista. Omana käräjäkuntanaan Längelmäki mainittiin jo vuonna 1565. Sen itäraja muodosti voimakkaan murrerajan: Längelmäen murre kuuluu suomen kielen länsimurteisiin, Kuhmoisten ja Jämsän murteet taas itämurteisiin.[6]

Längelmäki muodostettiin Oriveden kappeliseurakunnaksi vuonna 1593, ja siitä tuli itsenäinen seurakunta vuonna 1640. Kuorevesi erosi Längelmäestä vuonna 1873.[10] Längelmäen ensimmäinen kirkko sijaitsi Solalan kylässä, jossa on vieläkin Kivikirkonmäki. Toinen kirkko rakennettiin Kylänojalle Länkipohjan länsipuolelle, jonne pystytettiin vanhan kirkon muistokivi vuonna 1959. Nykyinen kirkko valmistui sijaintipaikasta käytyjen sitkeiden kiistojen jälkeen vuonna 1772.[6]

Längelmäveden vesialueella tapahtuneet luonnonmullistukset – Kostianvirran syntyminen Pälkäneellä vuonna 1604 ja rakenteilla olleen Kaivannon kanavan sulun rikkoutuminen Kangasalla vuonna 1830 – tuntuivat Längelmäellä saakka, kun Längelmäveden pinta laski varsinkin jälkimmäisellä kerralla useita metrejä. Tämän ansiosta längelmäkeläiset maanviljelijät saivat järven rannoilta runsaasti lisää viljelysmaita.[11]

Kansalaissodan aikana vuonna 1918 käydyssä Länkipohjan taistelussa kaatuivat Lapuan suojeluskunnan päällikkö Matti Laurila ja hänen poikansa, komppanianpäällikkö Ilmari Laurila. Heille pystytettiin muistopatsas vuonna 1921, ja Länkipohjan taistelun muistomerkki on vuodelta 1938.

Längelmäeltä kaatui talvi- ja jatkosodissa eniten miehiä suhteessa väkilukuun. Kunnasta lähti sotaan hieman yli 600 miestä, joista joka kolmas kaatui.[12] Längelmäelle asutettiin jatkosodan jälkeen Kivennavan siirtoväkeä.[13]

Längelmäellä toimi aikanaan Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n omistama Haukilahden metsäopisto. Längelmäki oli 1960-luvulle saakka yksi Hämeen ja Pirkanmaan alkutuotantovaltaisimmista kunnista, vaikka peltojen osuus maa-alasta oli alle kymmenen prosenttia. Vuoden 1970 väestönlaskennan mukaan 53 prosenttia Längelmäen asukkaista sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, 19 prosenttia teollisuudesta ja rakennustoiminnasta sekä 28 prosenttia palveluammateista. Pellavan viljely oli Längelmäellä aikoinaan varsin huomattavaa, mistä muistuttavat Längelmäen kunnanvaakunan kolme sinistä kukkaa.[14]

Eräslahden kylässä sijaitsee vuonna 1991 pystytetty venäläisten sotavankien muistomerkki paikalla, johon haudattiin jatkosodan aikana 260 kuollutta sotavankia.[15]

Längelmäen väkiluku laski tasaisesti toisen maailmansodan jälkeen. Vuoden 1959 alussa kunnassa oli 4 193 asukasta[16], vuoden 1971 alussa 3 229 asukasta[17], vuoden 1984 alussa 2 226 asukasta[18] ja vuoden 1997 alussa 1 863 asukasta.[19]

Kulttuuri

muokkaa

Murre

muokkaa

Längelmäen alueella puhutun kielen perustana on perihämäläinen murre, joka kuuluu hämäläismurteisiin. Perihämäläinen murrealue on hämäläismurteiden keskeisin alue. Perihämäläisellä murteella on 19 tyypillistä hämäläistä murrepiirrettä.[20]

Ruokakulttuuri

muokkaa

Längelmäen pitäjäruoiksi nimettiin 1980-luvulla paistintähteistä keitetty höystökeitto sekä tikkutohlo, joka tarkoittaa siansivusta tehtyä tirripaistia, johon kastetaan tikun nenässä ruisleipäpaloja.[21]

Tunnettuja längelmäkeläisiä

muokkaa

Kunnan lakkauttaminen

muokkaa
 
Längelmäen jako vuonna 2007.

Längelmäki lakkautettiin ja sen alue jaettiin naapurikaupunkien Jämsän ja Oriveden kesken vuoden 2007 alussa. Jakaminen tapahtui sen mukaan, miten kuntalaiset olivat asioineet kummassakin kaupungissa. Kuntakeskus Länkipohja ja pääosa kunnan asukkaista liitettiin osaksi Jämsää, kirkko puolestaan siirtyi Oriveden puolelle ja siten Oriveden seurakunnan haltuun. Jämsään liitetyllä alueella asui 64 prosenttia ja Oriveteen liitetyillä alueilla 36 prosenttia kunnan asukkaista. Jämsään liitetyt osat tulivat kuulumaan Keski-Suomen maakuntaan, mutta Oriveteen liitetyt osat kunnasta jäivät osaksi Pirkanmaan maakuntaa.

Kylät

muokkaa

Ensimmäisessä Hämeen tai Ylä-Satakunnan maakirjassa, eli 1500-luvun alussa on mainittu seuraavat Längelmäen kylät: Leväslahti, Attila, Rämässalo, Uuhiniemi, Eräslahti, Talviaistaipale, Karvia eli Kylänoja, Tunkelo, Säkkiänsalo, Ristinoja, Hiukkaa (johon Länkipohja laskettiin kuuluvaksi vuonna 1558), Puharila, sekä Kangasalan hallintopitäjään kuuluneet Vilkkilä, Syväjärvi ja Pääskylä.[22]

Längelmäkeen kuuluneet kylät jaettiin kuntaliitoksessa seuraavalla tavalla:

  • Jämsään liitettiin: Eväjärvi, Hiukkaa, Kalkku, Kaukola, Korpi, Kuusjärvi, Länkipohja, Ouninpohja, Päijälä, Rasi, Syväjärvi ja Vilkkilä
  • Oriveteen liitettiin: Attila, Eräsjärvi, Eräslahti, Kirjasniemi, Koivisto, Koljonkanta, Kylänoja, Leväslahti, Längelmäen kirkonkylä (vuoteen 2007 saakka Hakosalmi), Löytäne, Mulkoila, Piittala, Puharila, Pääskylä, Raidisto, Ristijärvi, Rämesalo, Saviniemi, Solttila, Talviaistaipale, Tiihalanniemi, Tunkelo, Uuhiniemi, Vinkiä ja Västilä

Antti Piimäsen suunnittelema ja rakentama Längelmäen puukirkko on vuodelta 1772. Piimänen oli kotoisin Eräsjärven kylästä.lähde?

Längelmäen etelärajalla sijaitsee vuonna 1956 perustettu Sinivuoren luonnonpuisto.lähde?

Lähteet

muokkaa
  1. ↑ Pinta-alat kunnittain 1.1.2006 Maanmittauslaitos. Viitattu 4.1.2010.[vanhentunut linkki]
  2. ↑ Väkiluku kunnittain ja suuruusjärjestyksessä 31.12.2006 (PDF) Tilastokeskus. Viitattu 15.3.2019.
  3. ↑ K. Virkkala, Ville Luho, Seppo Suvanto: Längelmäveden seudun historia I, s. 108. Forssan kirjapaino, 1949.
  4. ↑ toim. Karilas, Yrjö: ”Suomenmaa: Maamme kuntien entiset nimet”, Pikku jättiläinen, s. 469. (18. painos) Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1958.
  5. ↑ Mitä-Missä-Milloin 1980, s. 165. Otava 1979, Helsinki.
  6. ↑ a b c d e Hannu Tarmio, Pentti Papunen ja Kalevi Korpela (toim.): Suomenmaa − Maantieteellis-yhteiskunnallinen tieto- ja hakuteos, osa 5, s. 123–127. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1973.
  7. ↑ Ossi Säpyskä: Pirkanmaan autoliikenteen vaiheet, s. 178. Tampere: Pirkanmaan Autoalan Veteraanit ry, 1988.
  8. ↑ Tarmio ym. (toim.), 1973, s. 127.
  9. ↑ Jussi Iltanen: Radan varrella: Suomen rautatieliikennepaikat(2. painos), s. 172 ja 177–178. Helsinki: Karttakeskus, 2010.
  10. ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 5. Helsinki: Otava, 1963.
  11. ↑ Tarmio ym. (toim.), s. 127.
  12. ↑ Helsingin Sanomat 5.5.2012, Anu Nousiainen, "Tuhannet naimattomat naiset olivat sotien vaiettu uhri", http://www.hs.fi/kotimaa/Tuhannet+naimattomat+naiset+olivat+sotien+vaiettu+uhri/a1305561332804 (Arkistoitu – Internet Archive)
  13. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1951, s. 127. Helsinki: Otava, 1950.
  14. ↑ Tarmio ym. (toim.), 1973, s. 125–126.
  15. ↑ Venäläisten sotavankien muistomerkki Längelmäellä: Ketään eikä mitään ole unohdettu! Mosaiikki ry.
  16. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1960, s. 128. Helsinki: Otava, 1959.
  17. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1972, s. 141. Helsinki: Otava, 1971.
  18. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 160. Helsinki: Otava, 1984.
  19. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1998, s. 215. Helsinki: Otava, 1997.
  20. ↑ Wiik, Kalevi: Sano se murteella, s. 228. Pilot-kustannus Oy, 2006. ISBN 952-464-447-9
  21. ↑ Kolmonen, Jaakko 1988. Kotomaamme ruoka-aitta: Suomen, Karjalan ja Petsamon pitäjäruoat, s. 71. Helsinki: Patakolmonen Ky.
  22. ↑ K. Virkkala, Ville Luho, Seppo Suvanto: Längelmäveden seudun historia I, s. 109–111. Forssan kirjapaino, 1949.

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Längelmäveden seudun historia II Längelmäen historia II Hämeenlinna, 1954
  • Längelmäen historia III – 1860-luvulta vuoteen 2006 Terhi Nallinmaa-Luoto, 2010, ISBN 978-951-96413-7-9
  • Suomenmaa 5 (toim. Hannu Tarmio, Pentti Papunen ja Kalevi Korpela), WSOY 1973, Porvoo (ss. 123-128)

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Längelmäki&oldid=22641395”