Systemaattinen teologia

Osa artikkelisarjaa

Teologia

Osa-alueita

• Eksegetiikka
• Kirkkohistoria
• Käytännöllinen teologia
• Systemaattinen teologia
• Uskontotiede

Uskonnoittain

• Juutalainen teologia
• Kristillinen teologia
• Islamilainen teologia
• Buddhalainen ajattelu
• Hindulainen filosofia

Systemaattinen teologia on teologian osa-alue ja yleensä yliopistoiden teologisissa tiedekunnissa harjoitettava oppiaine, jonka tehtävänä on uskonnollisen uskon ilmaisujen, opin ja uskonnollisen ajattelun tutkiminen. Useimmiten systemaattisen teologian kohteena ovat kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen opit, sekä yksittäisten teologisten ajattelijoiden kirjoitukset.

Systemaattinen teologia on menetelmiltään ja lähestymistavaltaan lähellä filosofiaa. Se on lähestymistavaltaan systemaattinen ja pyrkii paitsi kohteidensa ajatusten parempaan ymmärtämiseen, myös näiden arvosteluun. Systemaattisen teologian tutkimuksessa käytetään yleensä systemaattista analyysia. Muita lähestymistapoja systemaattisen teologian tutkimukseen ovat laadullinen sisällön analyysi, sekä diskurssianalyysi.

Oppiaineet

Helsingin yliopisto

Systemaattinen teologia jaetaan Helsingin yliopistossa seuraaviin oppiaineisiin:

• Dogmatiikka, eli uskon oppien ja sisältöjen tutkimus
• Ekumeniikka, kirkkojen ja uskonnollisten liikkeiden yhteistyö ja -ymmärryspyrkimyksiin kohdistuva tutkimus
• Teologinen etiikka ja sosiaalietiikka
• Uskonnonfilosofia

Näistä kahden ensimmäisen tutkimuskohteet ovat yleensä sidoksissa kristinuskoon. Menetelmää on sovellettu myös islamin ja juutalaisuuden opin tutkimiseen. Teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian alla sen sijaan tehdään paljon sellaista tutkimusta, jota voitaisiin tehdä yhtä hyvin filosofian laitoksilla.

Systemaattisen teologian alaan luetaan usein myös missiologia eli lähetystiede. Sillä ei kuitenkaan ole Suomessa oppituolia. Missiologia tutkii kirkkojen lähetystyötä ja sen edellytyksiä. Lisäksi siihen liittyy läheisesti eri uskontojen kohtaamiseen liittyvät kysymykset eli uskontoteologia.

Itä-Suomen yliopiston ortodoksinen systemaattinen teologia

Itä-Suomen yliopiston ortodoksisen teologian koulutusohjemassa systemaattinen teologia on yhdistetty patristiikan oppituoliin, koska patristiset tekstit ovat ortodoksisen kirkon tärkeintä tekstimateriaalia ja siksi systemaattisen teologian keskeisin tutkimuskohde. Oppialaan kuuluu patristiikan lisäksi seuraavia osa-alueita:

• Dogmatiikka ja dogmihistoria
• Ikoniteologia
• Uskonnonfilosofia
• Spiritualiteetin teologia ja mystiikan tutkimus
• Etiikka
• Ekumeniikka
• Missiologia

Historia

Pyrkimys muodostaa kristillisen uskon sisällöstä (ja Raamatun erilaisten kirjojen erilaisista aiheista) yksi yhtenäinen, johdonmukainen ja hyvin järjestetty esitys on melko myöhäistä syntyä. Itäisessä ortodoksisuudessa esimerkin muodostaa Johannes Damaskolaisen 700-luvulla kirjoittama Ortodoksisen uskon tarkka esitys, jossa hän pyrkii järjestämään itäisen teologisen perinteen klassiset tekstit ja todistamaan niiden johdonmukaisuuden. Lännessä Pietari Lombardialaisen 1100-luvulla kirjoittama Sentenssit, johon hän kokosi aihealueittain suuren joukon kirkkoisien mielipiteitä, muodostui keskiajan skolastisen perinteen aihealueittaisen selitysperinteen perustaksi. Parhaana esimerkkinä tällaisesta kirjallisuudesta on Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae. Protestanttinen kristillisen teologian aihealueittainen ja järjestetty esitysperinne syntyi 1500-luvulla Philipp Melanchthonin teoksen Loci Communes ja Jean Calvinin L'Institution de la religion chrétienne (Institutio religionis Christianae).

1800-luvulla kehittyi uudenlainen systemaattinen teologia erityisesti protestanttisissa piireissä: pyrkimys osoittaa, että kristillinen oppi muodosti tiukasti johdonmukaisen järjestelmän, joka perustui joihinkin peruslauseisiin. Tällaiseen teologiaan kuului yleensä voimakas perinteisten uskomusten karsiminen johdonmukaisuuden saavuttamiseksi. Pohjana oli ajatus siitä, että koska kristinuskon teologiaa oli varhaiskristillisinä aikoina tuettu paljolti antiikin filosofialla ja ilmaistu sen termistöllä, tällainen teologia oli menettänyt pohjansa samalla, kun uuden ajan filosofia ja luonnontieteet olivat syrjäyttäneet antiikin filosofian.

Esimerkiksi Friedrich Schleiermacher katsoi 1820-luvulla kirjoittamassaan teoksessa Der christliche Glaube nach den Grundsatzen der evangelischen Kirche, että kristinuskon ydinajatuksena on yleismaailmallinen, koko ihmiskunnassa oleva tunne tai tietoisuus "täydellisestä riippuvuudesta". Kaikki teologiset aiheet tuli tulkita uudelleen tämän tuntemuksen kuvauksina tai ilmauksina. Adolf von Harnack katsoi, että ihmisjärjelle vaikeista kolminaisuusopista ja Kristuksen yhtäaikaisen jumalallisen ja inhimillisen luonnon opista tuli luopua. Hänen mukaansa kristinuskossa oli pohjimmiltaan kyse henkisyydestä, Jumalan ja ihmisten välisestä suhteesta.

Kirjallisuutta

• Luomanen, Petri (toim.): Osa "Systemaattinen teologia" teoksessa Teologia - johdatus tutkimukseen. Edita, Helsinki, 2001. ISBN 951-37-3456-0.

Aiheesta muualla

• Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitos.
• International Journal of Systematic Theology (Arkistoitu – Internet Archive) (ekumeeninen) (englanniksi)
• Resources for Christian Theology (brittiläinen, protestanttinen) (englanniksi)
• Library of Systematic Theology (konservatiivinen kalvinistinen) (englanniksi)