Rush (yhtye)

Rush
Rush Milanossa syyskuussa 2004. Alex Lifeson, Geddy Lee ja Neil Peart.
Tiedot
Toiminnassa	1968–2018
Tyylilaji	progressiivinen rock hard rock heavy metal
Kotipaikka	Toronto, Ontario, Kanada
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Geddy Lee, basso, laulu, koskettimet Alex Lifeson, kitara Neil Peart, rummut
Entiset jäsenet	John Rutsey, rummut (1968-1974) Jeff Jones, basso (1968)
Levy-yhtiö	Mercury Records Atlantic Records
Aiheesta muualla
www.rush.com
Infobox OKNimi-testi OK

Rush oli vuonna 1968 perustettu kanadalainen rockyhtye, joka usein yhdistetään progressiiviseen rockiin. Syynä tähän ovat muun muassa yhtyeen 1970-luvulla julkaisemien albumien käsittelemät teemat ja pitkät, usein tarinalliset kappaleet. 1980-luvulle tultaessa nämä nimenomaiset progressiivisen rockin tunnusmerkit kuitenkin katosivat hiljalleen Rushin albumeilta. Rushin musiikkia ja progressiivista rockia yhdistäviksi tekijöiksi ovat tämän jälkeen jääneet sävellysten monimutkaisuus ja soiton virtuoosimaisuus.

3. lokakuuta 2012 Rush valittiin Rock and Roll Hall of Fameen. Jäsenet ovat tunnettuja soittotaidostaan ja ovatkin hyvin arvostettuja nimenomaan muusikoiden keskuudessa. Monien eri yhtyeiden jäsenet Suomessa ja ulkomailla mainitsevat Rushin esikuvikseen. Kotimaassaan Kanadassa yhtyeen jäsenet ovat kansallissankareiden asemassa, mistä osoituksena 1994 heille myönnettiin korkein mahdollinen kunniamerkki Order of Canada.

Rushin albumeja on myyty lähes 50 miljoonaa kappaletta. Rush on täten eniten albumeja myynyt kanadalainen yhtye. Yhdysvaltain markkinoilla Rush on saavuttanut kolmanneksi eniten peräkkäisiä kultalevyjä. Enemmän kultalevyjä ovat myyneet vain The Beatles ja The Rolling Stones. Yhtyeen menestyksekkäimpiä levyjä ovat olleet multiplatinaa myyneet Moving Pictures (1981) ja 2112 (1976). Rush on ollut myös vuosikymmeniä Yhdysvaltain suurimpia konserttiakteja. Vuonna 2010 Rush oli USA:n 5. tuottoisin artisti/yhtye lipputuloissa per konsertti mitattuna.

Historia

Ensimmäiset vuodet 1968–1976

Yhtyeen ensimmäisessä kokoonpanossa soittivat Alex Lifeson (kitara), Jeff Jones (basso ja laulu) ja John Rutsey (rummut). Muutaman viikon päästä yhtyeen perustamisesta Jones lähti yhtyeestä ja hänet korvasi Geddy Lee, Alex Lifesonin pitkäaikainen koulukaveri. Yhtyettä manageroi Torontosta kotoisin oleva Ray Danniels, joka oli käynyt katsomassa useita yhtyeen esiintymisiä.

Hiottuaan soittotaitojaan baareissa ja kouluissa pidetyillä esiintymisillä Rush julkaisi ensimmäisen singlensä "Not Fade Away" vuonna 1973. Kappale oli cover-versio Buddy Hollyn kappaleesta, mutta singlen b-puolella oli Leen ja Rutseyn säveltämä ja sanoittama "You Can't Fight It". Single menestyi vaatimattomasti. Levy-yhtiön välinpitämättömyyden vuoksi yhtye perusti oman, itsenäisen levy-yhtiönsä, Moon Recordsin. Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 1974. Albumi ei ollut menestys ennen kuin ohiolainen radioasema WMMS valitsi soittolistalleen albumin kappaleen "Working Man". Kappale sai suosiota hard rock -piirien keskuudessa ja sitä luultiin jopa uudeksi Led Zeppelinin kappaleeksi. Levy-yhtiö Mercury Records tarjoutui julkaisemaan albumin Yhdysvalloissa.

Albumin Yhdysvaltojen julkaisun jälkeen rumpali Rutsey jätti yhtyeen. Lifeson ja Lee päättivät järjestää koesoittotilaisuuden, jonka perusteella he valitsivat uudeksi rumpalikseen Neil Peartin. Tästä lähtien yhtyeen kokoonpano on pysynyt täysin muuttumattomana. Peartistä tuli samalla myös yhtyeen uusi sanoittaja, koska alkuperäislyyrikko Leellä ei ollut kiinnostusta sanoitusten kirjoittamiseen. Lee ja Lifeson päättivät keskittyä musiikillisten näkökantojen luomiseen.

Rush julkaisi toisen albuminsa Fly By Night vuonna 1975. Yhtye alkoi rakentaa musiikillisesti monimutkaisempia ja moniosaisempia kappaleita, kuten "By-Tor and the Snow Dog". Yhtye julkaisi vielä samana vuonna kolmannen albuminsa Caress of Steel, jolla yhtye alkoi tehdä entistä monimutkaisempia ja pidempiä sävellyksiä. Albumi sai kriitikoilta ja yleisöltä heikon vastaanoton. Tämä johti levy-yhtiön painostamaan Rushia julkaisemaan radioystävällisemmän albumin. Yhtye ei huomioinut levy-yhtiönsä toiveita, vaan sävelsi seuraavalle albumilleen 2112 yli 20 minuuttia kestävän seitsemään osaan jaetun albumin nimikkokappaleen. Askel entistä kauemmas radioystävällisyydestä osoittautui yllättäen Rushin ensimmäiseksi suurmenestykseksi. 2112 oli ensimmäinen albumi, joka myi yhtyeen kotimaassa Kanadassa platinalevyyn oikeuttavan määrän.

Progressiivisen rockin kausi 1977–1981

2112-albumin julkaisun jälkeen Rush vetäytyi Isoon-Britanniaan levyttämään A Farewell to Kings -albumia vuonna 1977 ja Hemispheres-albumia Walesiin vuonna 1978. Näillä kahdella albumilla yhtye laajensi progressiivisten elementtien käyttöä musiikissaan. Entistä suuremman roolin saaneet kosketinsoittimet, useita minuutteja kestävät konseptien ympärille rakennetut kappaleet ja tekniset, monimutkaiset sävellykset muodostuivat Rushin tavaramerkiksi 1970-luvun lopulla. Alex Lifeson alkoi käyttää klassisia ja 12-kielisiä kitaroita, Geddy Lee käytti soitossaan bassojalkioita ja Neil Peart lisäsi rumpusettiinsä esimerkiksi lehmänkelloja, gongeja ja triangeleja. Neil Peartin sanoitukset ottivat aiempaa enemmän vaikutteita tieteiskirjallisuudesta.

Permanent Waves -albumin myötä Rushin musiikki koki muutoksia. Kappaleet olivat entistä lyhyempiä, niissä oli aiempaa enemmän syntetisaattoreita ja kappaleet saivat vaikutteita esimerkiksi reggaesta. Peartin sanoitukset saivat aikaisempaa enemmän vaikutteita humanistisista, sosiaalisista ja tunteellisista elementeistä. Albumin kappaleet "The Spirit of Radio" ja "Freewill" auttoivat nostamaan Permanent Wavesin Yhdysvaltojen viiden myydyimmän albumin joukkoon. Molempia kappaleita soitetaan edelleen runsaasti kanadalaisilla radiokanavilla ja erityisesti "The Spirit of Radio" on soitettu monesti yhtyeen konserteissa.

Rushin saavutti suosionsa huipun albumilla Moving Pictures, jonka muun muassa Allmusic.com luokittelee "yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi hard rock -albumiksi". Albumi jatkoi musiikillisesti pohjimmiltaan samalla linjalla kuin Permanent Waves, mutta kappaleissa oli enemmän helposti omaksuttavia, radioystävällisiä pop-elementtejä ja jälleen lisää syntetisaattoreita. Albumin aloituskappale "Tom Sawyer" luetaan yhtyeen tunnetuimpiin. Muita tunnettuja albumin kappaleita ovat muun muassa "Limelight", "Red Barchetta" ja instrumentaali "YYZ". YYZ on Toronto Pearson International Airportin IATA-morsekooditunnus, ja kappale alkaa kyseisellä koodilla "-.-- / -.-- / --..". Moving Picturesin kappale "The Camera Eye" on yhtyeen viimeisin yli 10 minuutin kestoinen kappale. Moving Pictures nousi Billboardin kolmanneksi myydyimmäksi albumiksi ja se on myynyt tähän mennessä nelinkertaista platinaa.

Syntetisaattoriaikakausi 1982–1989

Yhtyeen musiikkityyli muuttui jälleen Signals-albumin myötä. Syntetisaattoreita oli aiemmin käytetty Rushin musiikissa lähinnä taustalla, mutta Signalsin myötä niiden rooli korostui merkittävästi. Esimerkiksi "Subdivisions"-kappaleessa päämelodiat rakentuvat syntetisaattoreiden ympärille kitaran väistyessä aiempaa syrjemmäs soittamaan yksinkertaisia sointuja ja sooloja. Kappaleessa "Losing It" käytetään syntetisaattoreiden lisäksi myös sähköviulua. Kappaleet kuten "Digital Man" ja "The Weapon" toivat esille yhä enemmän yhtyeen saamia vaikutteita reggaesta, skasta ja funkista. Grace Under Pressure jatkoi musiikillisesti Signalsin aloittamalla syntetisaattoripohjaisella linjalla. Merkittävin muutos tapahtui Peartin perkussioissa, kun hän alkoi käyttää tavallisten rumpujen ohella sähkörumpuja. Seuraavat albumit Power Windows ja Hold Your Fire ovat Rushin syntetisaattoripainotteisimmat albumit.

1989–2020

Rushin toiseksi viimeinen studioalbumi Snakes & Arrows julkaistiin 1. toukokuuta 2007. Albumin tuotti aikaisemmin muun muassa Foo Fightersin kanssa työskennellyt Nick Raskulinecz. Albumin julkaisun jälkeisellä kiertueella Rush saapui myös ensimmäistä kertaa Suomeen. Konsertti järjestettiin Hartwall Areenalla 29. lokakuuta 2007.

Alkukesästä 2010 yhtye julkaisi kaksi uutta singleä, "Caravan", sekä "BU2B". Julkaisun jälkeen yhtye lähti Pohjois- ja Etelä-Amerikan kattavalle Time Machine -kiertueelle, jolla yhtye soitti mm. nämä kaksi uutta kappaletta sekä ensimmäistä kertaa klassikkoalbuminsa Moving Pictures kokonaisuudessaan. Time Machine -kiertue siirtyi Eurooppaan keväällä 2011, ja myös tällä kiertueella Rush nähtiin Suomessa Helsingin Hartwall Areenalla 4. toukokuuta järjestetyssä konsertissa.

Vuonna 2010 yhtyeestä tehtiin elokuva Rush: Beyond The Lighted Stage. Elokuva esitettiin 12.5. ja 8.6.2013 YLE Teemalla.

Rushin uran 20. ja samalla viimeiseksi jäänyt studioalbumi Clockwork Angels julkaistiin 12.6.2012. Albumi nousi Suomen virallisella albumilistalla sijalle 4. Levyn tuotti yhdessä Rushin kanssa jo Snakes & Arrows -albumilla aloittanut Nick Raskulinecz. Yhtye nimettiin ehdokkaaksi Rock and Roll Hall of Fameen 3. marraskuuta 2012.

Maaliskuussa 2016 kitaristi Alex Lifeson ilmoitti Neil Peartin vetäytyvän kiertueilta niveltulehduksen oireiden pahenemisen vuoksi. Samalla hän totesi yhtyeen kiertueiden todennäköisesti päättyvän. Pian lähti leviämään perätön huhu, että entinen White Stripes- rumpali Meg White tulisi kiertuerumpaliksi ja Peart jatkaisi studiotyössä. Tammikuussa 2018 Lifeson totesi kanadalaisessa Globe and Mail -lehdessä yhtyeen uran olevan ohi. Neil Peart kuoli tammikuussa 2020 aivosyöpään, jota hän sairasti noin kolme vuotta.

Rush Suomessa

• 29. lokakuuta 2007 (Hartwall Areena, Helsinki)
• 4. toukokuuta 2011 (Hartwall Areena, Helsinki)
• 10. kesäkuuta 2013 (Hartwall Areena, Helsinki)

Jäsenet

Tunnetuin kokoonpano

• Geddy Lee (Gary Lee Weinrib) – basso, laulu, koskettimet, mellotron (syyskuu 1968 – tammikuu 2018)
• Alex Lifeson (Alex Zivojinovic) – kitara, taustalaulu (elokuu 1968 – tammikuu 2018)
• Neil Peart – rummut, lyömäsoittimet (1974 – tammikuu 2018)

Aiemmat jäsenet

• John Rutsey – rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu (elokuu 1968 – heinäkuu 1974)
• Jeff Jones – basso, laulu (elokuu 1968 – syyskuu 1968)

Diskografia

Pääartikkeli: Rushin diskografia

Studioalbumit

• Rush (1974)
• Fly by Night (1975)
• Caress of Steel (1975)
• 2112 (1976)
• A Farewell to Kings (1977)
• Hemispheres (1978)
• Permanent Waves (1980)
• Moving Pictures (1981)
• Signals (1982)
• Grace Under Pressure (1984)
• Power Windows (1985)
• Hold Your Fire (1987)
• Presto (1989)
• Roll the Bones (1991)
• Counterparts (1993)
• Test for Echo (1996)
• Vapor Trails (2002)
• Feedback (2004)
• Snakes & Arrows (2007)
• Clockwork Angels (2012)

Kirjallisuutta

• Neil Peart: Traveling Music: Playing Back the Soundtrack to My Life and Times, ISBN 1-55022-664-9
• Neil Peart: The Masked Rider, ISBN 1-55022-667-3
• Neil Peart: Ghost Rider, ISBN 1-55022-548-0
• Bill Banasiewicz: Rush Visions, ISBN 0-7119-1162-2
• Robert Telleria: Merely Players, ISBN 1-55082-271-3
• Jon Collins: Rush: Chemistry, ISBN 1-900924-85-4
• Carol Selby Price, Robert M. Price: Mystic Rhythms: The Philosophical Vision of Rush, ISBN 1-58715-102-2
• Leonard Roberto: Simple Kind Mirror: The Lyrical Vision of Rush, ISBN 0-595-21362-6
• Martin Popoff: Contents Under Pressure: 30 Years of Rush at Home and Away, ISBN 1-55022-678-9
• Carrie Nuttall: Rhythm and Light, ISBN 1-57940-093-0

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rush (yhtye) Wikimedia Commonsissa

• Rushin viralliset kotisivut (englanniksi)

Rush