Valtakunnankonkordaatti

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 11. elokuuta 2023 kello 19.31 käyttäjän Keinoihminen (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Valtakunnankonkordaatti (saks. Reichskonkordat) on Pyhän istuimen ja kansallissosialistisen Saksan 20. heinäkuuta 1933 solmima konkordaatti eli valtiosopimus, joka säätelee roomalaiskatolisen kirkon ja Saksan valtakunnan välisiä suhteita sekä kirkon asemaa valtiossa. Sopimus on vieläkin voimassa, ja se säätelee katolisen kirkon asemaa Saksan liittotasavallassa sekä välillisesti myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien asemaa.

Sopimuksen syntyhistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolisen kirkon asema oli muuttunut merkittävästi ensimmäisen maailmansodan myötä. Useat eurooppalaiset monarkiat olivat sodan seurauksena hajonneet, ja Pariisin esikaupunkirauhoissa oli luotu joukko uusia itsenäisiä valtioita, joissa katolisella kirkolla ei ollut valmiiksi vakiintunutta asemaa. Saksan keisarikunnan tilalle syntyi liberaalis-demokraattinen Weimarin tasavalta, jonka perustuslaki takasi hyvin laajat poliittiset ja yksilönvapaudet. Katoliseen kirkkoon kriittisesti suhtautunut työväenliike sai vahvan aseman useissa maissa. Tässä tilanteessa katolinen kirkko katsoi parhaaksi vakiinnuttaa asemansa solmimalla valtioiden kanssa kahdenvälisiä sopimuksia, joihin vuonna 1917 hyväksytty kanoninen kirkkolaki antoi mahdollisuuden. Paavi Pius XI onnistui solmimaan konkordaatin esimerkiksi Latvian kanssa 1922, Portugalin kanssa 1928 ja Itävallan kanssa 1933. Erityisen merkittäviä olivat Italian kanssa 1929 solmitut Lateraanisopimukset, jotka selkiinnyttivät katolisen kirkon ja Italian valtion suhteet. Katolilaisuudesta tuli Italian virallinen valtionuskonto, ja Vatikaanivaltio sai suvereenin aseman.

Katolinen kirkko yritti 1920-luvulla solmia useaan otteeseen valtiosopimuksen myös Weimarin tasavallan kanssa. Paavin apostolinen nuntius Saksassa Eugenio Pacelli – myöhempi paavi Pius XII - onnistui solmimaan sopimukset kolmen saksalaisen osavaltion kanssa. Baijerin kanssa sopimus solmittiin 1924, Preussin kanssa 1929 ja Badenin kanssa 1932. Sen sijaan Weimarin tasavallan kanssa ei sopimusta saatu solmituksi koko valtion olemassaolon aikana. Poliittisesti epävakaassa valtiossa oli harvoin niin pitkäikäisiä ja poliittisesti vakaita hallituksia, että niiden kanssa olisi voinut käydä pitkäjännitteisiä neuvotteluja. Sitä paitsi liberaalin valtion hallitukset kieltäytyivät myöntymästä kirkon vaatimuksiin tunnustuksellisista kouluista ja uskonnonopetuksesta yleisissä kouluissa.

Adolf Hitlerin noustua valtaan 30. tammikuuta 1933 tilanne muuttui. Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen kirkollinen linja oli ollut hyvin nuiva, ja katolinen puoli pelkäsi uuden valtakunnanhallituksen ryhtyvän supistamaan kirkon oikeuksia yhteiskunnassa. Tämän takia oli tärkeää saavuttaa sopimuspohja, joka takaisi kirkon aseman vakauden uuden hallinnon aikanakin. Uusi hallitus ryhtyikin jo keväällä 1933 pakkotoimiin katolisia järjestöjä vastaan, mikä lisäsi katolisten pelkoa. Toisaalta myös kansallissosialistit tarvitsivat sopimusta. Heidän sisäpoliittinen asemansa oli kaikkea muuta kuin varma, ja katolinen Zentrum oli puolueen vannoutunut vastustaja. Sopimus, joka vetäisi kirkon tuen katoliselta puolueelta, olisi hyvin tervetullut. Lisäksi sopimus arvostetun Vatikaanin kanssa toisi hallitukselle sen kipeästi tarvitsemaa kansainvälistä tunnustusta.

Neuvottelut alkoivat toden teolla pääsiäisenä 1933. Pyhän istuimen pääneuvottelija oli apostolinen nuntius Eugenio Pacelli, Saksan pääneuvottelija valtakunnan varakansleri Franz von Papen. Sopimus allekirjoitettiin Vatikaanissa 2. heinäkuuta 1933.

Sopimuksen muoto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konkordaatti koostuu kolmesta osasta.

  • Neuvotellut sopimuskohdat on koottu 34 artiklaksi.
  • Lisäpöytäkirja sisältää sopimuksen toimeenpanoon liittyviä määräyksiä, jotka on koottu 13 artiklaksi.
  • Lisäsopimus käsittelee pappiskandidaattien asemaa, mikäli Saksassa otetaan käyttöön yleinen asevelvollisuus sekä pappien ja sääntökuntalaisten asemaa, mikäli syttyy sota tai joudutaan toimeenpanemaan yleinen liikekannallepano.

Sopimus lisäpöytäkirjoineen julkistettiin, sen sijaan liitesopimus jätettiin salaiseksi, koska yleinen asevelvollisuus oli Versailles’n rauhansopimuksen vastainen.

Sopimukseen oli tarkoitus neuvotella vielä neljäs osa, jossa olisi lueteltu artiklassa 31 mainitut katoliset järjestöt, mutta sitä sopimusta ei enää solmittu.

Sopimuksen sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen pääkohdat ovat:

  • Vapaus harjoittaa ja julkisesti tunnustaa katolista uskoa (art. 1)
  • Baijerin, Preussin ja Badenin kanssa solmittujen konkordaattien jatkuminen (art. 2)
  • Saksa akkreditoi lähettilään Pyhään istuimeen, Pyhä istuin taas apostolisen nuntiuksen Berliiniin (art. 3)
  • Pyhä istuin saa vapaasti pitää yhteyksiä Saksan katolilaisiin (art. 4)
  • Katoliset papit rinnastetaan lainsäädännössä valtion virkamiehiin (art. 5)
  • Papit ja sääntökuntalaiset on vapautettu velvollisuudesta hoitaa julkisia virkoja ja luottamustoimia (art. 6)
  • Valtio tunnustaa kirkon oikeuden määritellä, kenellä on oikeus opettaa teologisissa tiedekunnissa ja toimia koulun uskonnonopettajina (art. 7)
  • Papiston palkat on suojattu ulosotolta (art. 8)
  • Rippisalaisuus ja oikeus vaieta sielunhoidollisista keskusteluista tunnustetaan lainsäädännössä (art. 9)
  • Papiston vaatetusta saavat käyttää vain vihityt papit, sitä koskee sama suoja kuin sotilasunivormuja (art. 10)
  • Kirkollisen hallintorakenteen pysyvyys taataan, vain kirkolla on oikeus muuttaa sitä (art. 11)
  • Kirkolla on oikeus päättää kirkollisia virkoja koskevista asioista (art. 12)
  • Seurakunnat ja kirkolliset yhteisöt ovat julkishallinnollisia yhteisöjä (art. 13)
  • Kirkolla on oikeus kantaa kirkollisveroa (art. 13)
  • Kirkolla on oikeus nimittää kirkolliset viranhaltijat vapaasti, mutta piispan virkanimityksessä valtioilla on veto-oikeus (art. 14)
  • Kirkolla on oikeus ylläpitää omia sääntökuntiaan (art. 15)
  • Piispaksi nimitettävän on ennen virkaan asettamista vannottava uskollisuudenvala valtiolle (art. 16)
  • Kirkon kiinteä ja irtain omaisuus sekä jumalanpalvelusrakennukset nauttivat valtion suojaa (art. 17)
  • Valtion kirkolle maksamia korvauksia voidaan muuttaa vain kirkon suostumuksella (art. 18)
  • Teologisten tiedekuntien olemassaolo valtiollisissa yliopistoissa taataan (art. 19)
  • Kirkolla on oikeus määrätä yksin papiston koulutuksesta (art. 20)
  • Tunnustuksellinen uskonnonopetus säilytetään varsinaisena opetusaineena (art. 21)
  • Uskonnonopettajiksi voidaan valita vain henkilöitä, joilla on kirkon suostumus (art. 22)
  • Tunnustukselliset katoliset yksityiskoulut voivat jatkaa toimintaansa, ja uusien perustaminen on mahdollista (art. 23)
  • Opettajien katolisissa kansakouluissa on kuuluttava katoliseen kirkkoon ja oltava kirkon hyväksymiä, katolisella kirkolla on oikeus määrätä uskonnonopetuksesta katolisissa opettajaseminaareissa (art. 24)
  • Katolisilla sääntökunnilla on oikeus perustaa omia yksityiskouluja (art. 25)
  • Kirkollinen vihkiminen voidaan suorittaa ilman edeltävää siviilivihkimistä kuolemanvaaran uhatessa tai "eettisissä hätätilanteissa" (art. 26)
  • Armeijassa taataan riippumaton sielunhoito, valtio maksaa sotilaspastorien palkat, ja sielunhoitotyötä armeijassa johtaa katolinen sotilaspiispa (art. 27)
  • Sielunhoito on järjestettävä vankiloissa, sairaaloissa ja muissa julkisissa laitoksissa (art. 28)
  • Katolilaisia, jotka kuuluvat ei-saksalaiseen vähemmistöön, tulee kohdella kuten saksalaista vähemmistöä kohdellaan kyseisen kansallisen vähemmistön kotimaassa (art. 29)
  • Kirkko lupaa, että sunnuntaisin ja velvoittavina juhlapyhinä jumalanpalveluksissa rukoillaan Saksan kansan ja valtion menestyksen puolesta (art. 30)
  • Katolisilla yhdistyksillä on oikeus toimia vain osana valtiollisia järjestöjä. Vain puhtaasti uskonnolliset, kulttuuriset tai hyväntekeväisyysjärjestöt ovat poikkeus tähän sääntöön. Uskonnonharjoitusta ei saa estää valtiollisissa järjestöissä. (art. 31)
  • Papit ja sääntökuntalaiset eivät saa olla poliittisten puolueiden jäseniä eivätkä tukea poliittisten puolueiden toimintaa. Katolisen puolueen toiminta ei ole sallittua. (art. 32)
  • Valtio luo samansisältöiset määräykset myös ei-katolisia uskonnollisia yhteisöjä varten (art. 32)

Salaisen lisäosan määräykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikäli Saksa tulee ottamaan käyttöön yleisen asevelvollisuuden, on papin virkaan valmistautuvat filosofian ja teologian opiskelijat vapautettava tästä velvollisuudesta rauhan aikana. Heidät voidaan kuitenkin kutsua palvelukseen, mikäli toimeenpannaan yleinen liikekannallepano. Mikäli toimeenpannaan yleinen liikekannallepano, ovat vakinaisessa kirkollisessa virassa toimivat vapautetut siitä. Muut papit, mikäli heidät todetaan palvelukseen kelpaaviksi, kutsutaan palvelukseen ja määrätään toimimaan sotilaspappeina ja sielunhoitajina katolisen sotilaspiispan alaisuudessa, mikäli heitä ei määrätä lääkintämiehiksi. Sääntökuntalaiset, joita ei ole vihitty papeiksi, on määrättävä lääkintämiehiksi. Sama koskee myös papinvirkaan valmistautuvia opiskelijoita, joita ei ole vielä vihitty kirkolliseen virkaan.

Sopimuksen seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solmittu valtakunnankonkordaatti onnistui lyhyellä tähtäimellä poistamaan jännitteitä katolisen kirkon ja Saksan kansallissosialististen vallanpitäjien väliltä. Se antoi katoliselle kirkolle vakaan aseman ja tietyn riippumattomuuden maallisista vallanpitäjistä. Katoliset järjestöt saivat jatkaa toimintaansa, eikä niitä yhdenmukaistettu (Gleichschaltung) muiden järjestöjen tapaan. Toisaalta niiden toiminta rajattiin tiukasti uskonnolliselle, kulttuuriselle ja hyväntekeväisyyden alueelle. Kirkon jo ennestään heikentynyt poliittinen vaikutusvalta väheni entisestään. Kirkon vedettyä tukensa katolisilta puolueilta, kuten Zentrumilta ja Baijerin kansanpuolueelta, niiden toiminta lakkasi. Konkordaatti ei myöskään suojellut katolisia ammattiyhdistyksiä. Niiden toiminta oli käytännössä lakannut jo keväällä 1933.

Konkordaatti mahdollista myös kansallissosialistien säilymisen hyvämaineisina katolilaisina. Ennen sopimuksen solmimista aktiivisten puolueen jäsenten kohtelu oli eronnut huomattavasti hiippakunnasta toiseen. Joissakin heidän toimintaansa kohtaan osoitettiin ymmärtämystä, mutta toisissa aktiiviset puolueen jäsenet erotettiin katolisen kirkon sakramenttiyhteydestä, heille ei annettu ehtoollista eikä myöskään katolista hautausta. Konkordaatin solmimisen jälkeen katoliset painostustoimenpiteen kansallissosialisteja kohtaan käytännössä lakkasivat.

Sitä vastoin hallituksen ja puolueen painostustoimenpiteet katolilaisia kohtaan alkoivat uudelleen. Vuosina 1933–1937 paavinistuin lähetti Berliiniin yli kolmekymmentä protestikirjoitusta, joissa se arvosteli valtakunnanhallitusta siitä, ettei se pitänyt voimassa konkordaatin määräyksiä. Katolisia järjestöjä painostettiin, ja niiden toimintaa rajattiin, katolisten sanomalehtien ilmestymistä häirittiin, ja niiden toimittajia painostettiin, katolisia yksityiskouluja suljettiin, ja valtio puuttui katolisen uskonnonopetuksen sisältöön. Vuonna 1937 valtio alkoi lisäksi puuttua luostarien ja sääntökuntien toimintaan, ja joitakin luostareita jopa suljettiin. Erityisen paljon huomiota saivat katolisia pappeja ja sääntökuntalaisia vastaan aloitetut seksuaalirikosoikeudenkäynnit, joissa heitä syytettiin tuolloin ankarasti kriminalisoiduista homoseksuaalisista teoista sekä alaikäisten ja riippuvaisuussuhteessa olevien (ennen muuta katolisten sisäoppilaitosten oppilaiden) seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kansallissosialistisen puolueen lehdistö paisutteli oikeudenkäyntien merkitystä ja selitti, että ne ovat konkreettinen merkki katolisen kirkon ja sen edustajien moraalisesta rappiosta. Ilmeisenä tarkoituksena oli esittää katolisten lasten vanhemmille, että papit ja sääntökuntalaiset olisivat epäluotettavia ja lapsille vaarallisia kasvattajia.

Katolisen kirkon ja kansallissosialistisen hallinnon välinen vastakkainasettelu saavutti eräänlaisen lakipisteensä paavi Pius XI:n ensyklikan Mit brennender Sorge myötä. Siinä paavi tuomitsi selkein sanoin paitsi hyökkäykset katolista uskontoa ja kirkkoa sekä katolisia järjestöjä vastaan, myös kansallissosialistien harjoittaman politiikan ja erityisesti rotuopin. Seurasi uusi vainon aalto kirkon edustajia kohtaan: yli kaksikymmentä katolista kirjapainoa, jotka olivat osallistuneet kiertokirjeen painamiseen, lakkautettiin ja takavarikoitiin valtiolle ilman korvausta, useita johtavia katolilaisia pidätettiin ja toimitettiin "suojeluvankeuteen" keskitysleireille, lisäksi kirkon edustajia kohtaan aloitettiin uusia siveellisyysrikosoikeudenkäyntejä.

Valtakunnankonkordaatti vuoden 1945 jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen oli ensi alkuun epäselvää, olisiko Hitlerin aikana solmittu valtiosopimus vielä voimassa. Vuonna 1949 säädetyssä Saksan liittotasavallan perustuslaissa ei ole viittausta valtakunnankonkordaattiin, eikä sopimuksessa tärkeällä sijalla olevaa tunnustuksellista uskonnonopetusta mainita myöskään. Kun Ala-Saksin osavaltion säätämään uuteen koululakiin sisällytettiin valtakunnankonkordaatin kanssa ristiriidassa olevia määräyksiä, liittohallitus päätti vuonna 1955 kysyä perustuslakituomioistuimen kantaa asiaan.

26. maaliskuuta 1957 antamassaan päätöksessä Saksan perustuslakituomioistuin totesi ensiksikin, että sen kompetenssiin kansallisen tuomioistuimena ei kuulu kansainvälisoikeudellisten sopimusten tulkinta. Se voi kuitenkin päättää siitä, onko kansainvälioikeudelliset sopimukset solmittu Saksan lakien mukaisesti ja onko niiden soveltaminen Saksan liittotasavallan lakien mukaista. Saksan perustuslakituomioistuimen mukaan vuoden 1933 valtakunnankonkordaatti oli solmittu Saksan valtakunnan tuolloisten lakien mukaisesti. Se oli julkaistu Reichsgesetzblattissa (vastaa Suomen Virallista lehteä) 12. syyskuuta 1933, ja siten se oli osa saksalaista oikeusjärjestelmää. Vaikka Saksan viranomaiset olivat sopimuksen solmimisen jälkeen loukanneet sitä usein ja karkeasti, ei sopimusta kuitenkaan ollut sanottu irti eikä toinen sopijaosapuolikaan katsonut rikkomusten johtaneen sopimuksen irtisanomiseen. Merkitystä ei myöskään ollut sillä, että sopimus oli solmittu valtalain perusteella eikä Weimarin tasavallan perustuslain säädösten mukaisesti, koska valtalaki itsessään oli säädetty perustuslain mukaisesti ja Saksan yleinen lainsäädäntö perustui siihen.

Koska Saksan liittotasavallan perustuslaki sääti kouluasiat nimenomaan osavaltioiden sisäisiksi asioiksi, oli valtakunnankonkordaatin uskonnonopetusta koskevista määräyksistä tullut osa osavaltioiden lakeja. Koska perustuslaki kuitenkin määräsi nimenomaan kouluasiat osavaltioiden oman lainsäädännön alaisiksi, siitä seurasi, etteivät osavaltiot olleet ainakaan liittotasavallan suuntaan velvollisia noudattamaan lainsäädännössään konkordaatin määräyksiä (muutoinhan perustuslain asiaa koskeva pykälä olisi ollut sinänsä ristiriitainen). Tällä perusteella todettiin, että Ala-Saksin osavaltiolla oli ollut oikeus säätää konkordaatin kanssa ristiriidassa oleva koululaki, vaikka konkordaatti sinänsä oli voimassa ja sitova.

Konkordaatin käytännöllisiä vaikutuksia nykyään

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konkordaatin määräykset näkyvät nykyään esimerkiksi seuraavissa tapauksissa:

  • Art. 9: Oikeusistuimen ja viranomaiset eivät saa vaatia papeilta tietoja asioista, jotka nämä ovat saaneet ripissä tai sielunhoidollisessa tilanteessa.
  • Art. 16: Katolinen piispa voidaan vihkiä virkaan vasta, kun sen osavaltion pääministeri, jonka alueella piispanistuin on, on nimityksen hyväksynyt. Ennen piispaksi vihkimistä (tai virkaan asettamista, mikä kyseinen henkilö jo on vihitty piispaksi) virkaan vihittävän on annettava uskollisuudenvala pääministerille.
  • Art. 22: Katoliset uskonnonopettajat voivat tulla määrätyiksi virkoihinsa vasta, kun heillä on kirkollinen opetuslupa eli missio. Mikäli kirkolliset viranomaiset peruuttavat opetusluvan, opettaja menettää virkansa ja virkamiehen asemansa. Sama koskee myös opettajia katolisissa teologisissa tiedekunnissa.
  • Art. 27: Sotilassielunhoidon kustannukset maksetaan liittovaltion budjetista. Myös sairaala- ja vankilasielunhoitajat ovat valtion ja osavaltioiden palkkalistoilla.
  • Art. 31: Sunnuntaisin ja pyhäpäivinä ei pidetä julkisia tilaisuuksia (esimerkiksi jalkapallopelejä) pääjumalanpalvelusten aikana.
  • Liite: Pappisvirkaa varten opiskelevat teologian opiskelijat oli vapautettu asevelvollisuudesta, niin kauan kuin Saksan liittotasavallassa oli käytössä asevelvollisuusarmeija.