Ambrose Burnside

Ambrose Burnside

Ambrose Everett Burnside (23. toukokuuta 1824 – 13. syyskuuta 1881) oli amerikkalainen rautatiejohtaja, keksijä, tehtailija ja poliitikko Rhode Islandista. Hän palveli sekä kuvernöörinä että senaattorina. Unionin kenraalina Yhdysvaltain sisällissodassa hän johti menestyksekkäitä sotaretkiä Pohjois-Carolinassa ja Itä-Tennesseessä, mutta hävisi katastrofaalisissa Fredericksburgin ja kraatterin taisteluissa. Hänen tunnusomainen hiustyylinsä kasvattaa pulisongit eli "sideburnsit", on otettu Yhdysvalloissa yleiskieleen.

Lapsuus ja nuoruus

Burnside syntyi Libertyssä Indianassa, neljäntenä yhdeksästä lapsesta Edghill ja Pamela (tai Pamilia) Brown Burnsidelle, skottilaisperäiselle perheelle. Hänen isänsä, Etelä-Carolinan kansalainen, oli orjanomistaja, joka vapautti orjansa ja muutti Indianaan. Ambrose meni Liberty Seminaryn kouluun nuorena poikana, mutta hänen koulutuksensa keskeytyi kun hänen äitinsä kuoli 1841 ja hän pääsi töihin paikalliselle räätälille ja tuli tämän yhtiökumppaniksi. Hänen kiinnostuksensa sotilasasioihin ja hänen isänsä poliittiset kontaktit mahdollistivat hänen pääsynsä Yhdysvaltain sotilasakatemiaan West Pointiin 1843. Hän valmistui 1847, sijoittuen 18. luokkansa 38 oppilaasta, ja pääsi väliaikaiseksi 2. luutnantiksi 2. USA:n tykistöön. Hän matkusti Veracruziin Meksikon–Yhdysvaltain sotaan mutta saapui vihollisuuksien päätyttyä ja palveli varuskunnassa Méxicossa.

Sotilasuran alku

Ennen sisällissotaa luutnantti Burnside palveli kaksi vuotta lännen rajaseuduilla kapteeni Braxton Braggin alaisena 3. USA:n tykistössä, kevyessä tykistöpatterissa, joka oli siirretty ratsuväkeen suojaamaan läntisiä postireittejä Nevadan läpi Kaliforniaan. 1849 hän haavoittui nuolesta niskaansa kahakassa apasseja vastaan Las Vegasissa New Mexicossa. Vuonna 1852 hän sai komentoonsa Fort Adamsin Rhode Islandin Newportissa, ja siellä hän nai 27. huhtikuuta providencelaisen Mary Richmond Bishopin. Avioliitto kesti Burnsiden kuolemaan, mutta oli lapseton.

1853 Burnside erosi Yhdysvaltain armeijasta, säilyttäen kuitenkin asemansa osavaltion miliisissä. Hän käytti aikansa ja energiansa suunnitellen kuuluisaa nimeään kantavaa kivääriä, Burnsiden karbiinia. Sotaministeri presidentti James Buchananin alaisena John B. Floyd sopi Burnsiden aseyhtiön kanssa suuren kiväärimäärän toimittamisesta armeijan varusteiksi ja rahoitti hänelle tehtaan niiden valmistamiseen. Toinen aseyhtiö lahjoi Floydin kuitenkin rikkomaan 100 000 dollarin sopimuksensa Burnsiden kanssa. Burnside oli ehdokkaana kongressiin demokraattien paikalla Rhode Islandissa 1858 ja hävisi. Vaalikampanjan menot sekä hänen asetehtaansa tuhonnut tulipalo aiheuttivat hänelle taloudellisen raunioitumisen, ja hän joutui myymään patenttinsa toisille. Hän meni etsimään töitä lännestä ja tuli aarteenetsijänä Illinoisin keskusrautateille, missä työskenteli, ja ystävystyi erään tulevan alaisensa ja upseerinsa George B. McClellanin kanssa.

Sisällissota

Sisällissodan alussa hän oli prikaatinkenraalina Rhode Islandin miliisissä. Hän kokosi rykmentin nimeltään 1. Rhode Islandin vapaaehtoinen jalkaväki ja ylennettiin everstiksi 2. toukokuuta 1861. Kuukaudessa hän sai komentoonsa prikaatin koillis-Virginiassa ja taisteli ilman kunniamainintaa Bull Runin ensimmäisessä taistelussa. Hän sai komentoonsa haavoittuneen prikaatinkenraali David Hunterin divisioonan. Burnside ylennettiin kenraalimajuriksi 6. elokuuta ja hänen siirrettiin Potomacin armeijaan harjoittamaan vakinaisen armeijan prikaatia. Hän komensi rannikkodivisioonaa, joka käsitti kolme Annapolisissa Marylandissa yhdistettyä prikaatia. Hän sai unionin ensimmäiset voitot itäisellä taistelunäyttämöllä Roanoke Islandissa ja New Bernissä. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 18. maaliskuuta 1862. Heinäkuussa hänen joukkonsa siirrettiin Newport Newsiin Virginiaan ja niistä tuli osa IX armeijakuntaa. George B. McClellanin Virginian niemimaan sotaretken epäonnistuttua hänelle tarjottiin Potomacin armeijan komentajan virkaa, mutta hän kieltäytyi, osin lojaalisuudesta vanhalle ystävälleen McClellaninlle, osin sotilaallisen kokemuksen puutteesta. Sen sijaan hänen joukkonsa siirrettiin osaksi John Popen Virginian-armeijaa Pohjois-Virginian armeijan osaksi.

Antietamin taistelussa hän komensi XI armeijakuntaa Popen alaisena. Burnside ei kuitenkaan saavuttanut taistelussa menestystä, sillä hänen joukkonsa hyökkäsivät yhtä ainoaa etelävaltiolaisten miehittämää siltaa vastaan. Nykyisin paikka on nimeltään Burnsiden silta. Hänen taitamaton menettelynsä aiheutti Antietamin taistelun päättymisen ratkaisemattomana, sillä hänen hyökkäyshaluttomuutensa aiheutti sen että A. P. Hillin divisioona ehti paikalle Harpers Ferrystä ja torjui unionin armeijan läpimurron. Taistelun jälkeen McClellan siirrettiin pois komennosta, ja Burnsidesta tuli Potomacin armeijan ylipäällikkö 7. marraskuuta 1862. Hän otti komennon vastahakoisesti vastaan, ja Abraham Lincoln painosti häntä etenemään aggressiivisesti ja 14. marraskuuta käynnistämään hyökkäyksen konfederaation pääkaupungin Richmondin valtaamiseksi. Eteneminen päättyi unionin nöyryyttävään tappioon Fredericksburgin taistelussa 13. joulukuuta. Tammikuussa 1863 Burnside käynnisti uuden kampanjan kenraali Leetä vastaan, mutta sateet ja muta estivät hyökkäyksen. Seurauksena useita upseereita joutui sotaoikeuteen ja Lincoln erotti Burnsiden 26. tammikuuta kirjeellä ja määräsi tilalle Joseph Hookerin.

Lincoln ei halunnut menettää Burnsideä armeijastaan, ja antoi tälle komentoonsa Ohion sotilashallinnon ja tämän vanhan IX armeijakunnan. Hän taisteli joukkoineen konfederaation sissejä kuten John Hunt Morgania vastaan ja osallistui Knoxville-sotaretkeen ja eteni armeijansa kanssa Tennesseehen. Hän voitti kenraali James Longstreetin joukot Campbell Stationin taistelussa, ja eteni Knoxvilleen, jossa oli vähän aikaa piiritettynä kunnes etelävaltiot kärsi tappion Fort Sandersin taistelussa kaupungin ulkopuolella. Hän sai komennon viedä IX armeijakunta itään, ja Annapolisissa Marylandissa hän kasvatti sen 21.000 miehen vahvuiseksi. Hän taisteli joukkoineen Overland-sotaretkellä. Hän osallistui Wildernessin ja Spotsylvanian taisteluihin, mutta ei saavuttanut mainetta, sillä hän määräsi joukkonsa hyökkäykseen osina ja vastahakoisesti. Cold Harborin jälkeen hänet komennettiin vahvistamaan Petersburgin kaupungin piiritystä.

Heinäkuussa Petersburgin taistelussa Burnside kehitti suunnitelman, jossa hänen joukkoihinsa kuuluneet pennsylvanialaiset hiilikaivostyöläiset louhivat tunneleita etelävaltioiden joukkojen alle, ja räjäyttivät näiden linjat taivaan tuuliin. Linnoitus räjäytettiin 30. heinäkuuta, mikä tunnetaan myös kraatterin taisteluna. Vain hetkeä ennen taistelua Burnside sai käskyn George Meadelta olla käyttämättä mustia joukkoja, joita oli harjoitettu taistelua varten. Burnside joutui nyt heittämään peliin kokemattomia joukkoja, joita komensi prikaatinkenraali James H. Ledlie, joka petti miestensä luottamuksen, ja oli linjojen takana juovuksissa, kun hänen miehensä hyökkäsivät. Ledlien miehet jäivät kraatteriin vangeiksi, eivät päässeet etenemään siitä ylös ja saivat vastaansa konfederaation joukkojen murhaavaa tulta. Tappiot kasvoivat suuriksi.

Petersburgin kraatteri vuonna 1865

Sodan jälkeiset vaiheet

Burnside vapautettiin komennosta 14. elokuuta ja lähetettiin Ulysses S. Grantin toimesta lomalle. Häntä ei ikinä kutsuttu takaisin palvelukseen. Tutkimuskomitea piti Kraatterin-fiaskoon syyllisenä Burnsideä ja hänen alaisiaan. Joulukuussa Grant ja Lincoln pitivät hänen kanssaan neuvonpidon hänen tulevaisuudestaan, ja halusivat hänen pysyvän armeijassa. Burnside kuitenkin viimein erosi armeijasta toukokuussa 1865.

Sodan jälkeen hän työskenteli rautateillä ja teollisuuden johdossa. Hän toimi myös vähän aikaa Rhode Islandin kuvernöörinä ja tasavallan armeijan veteraanijärjestön johtajana. Euroopan-matkallaan 1870 hän yritti sovitella Ranskan ja Saksan välejä Preussin-Ranskan sodan aikana. 1874 ja 1880 hänet valittiin senaattoriksi. Hän kuoli angina pectorikseen Bristolissa, Rhode Islandissa 1881 ja on haudattu Swan Pointin hautausmaahan Providenceen.

Lähteet

• Bailey, Ronald H., and the Editors of Time-Life Books, The Bloodiest Day: The Battle of Antietam, Time-Life Books, 1984, ISBN 0-8094-4740-1.
• Catton, Bruce, Mr. Lincoln's Army, Doubleday and Company, 1951, ISBN 0-385-04310-4.
• Eicher, John H., and Eicher, David J., Civil War High Commands, Stanford University Press, 2001, ISBN 0-8047-3641-3.
• Esposito, Vincent J., West Point Atlas of American Wars (Arkistoitu – Internet Archive), Frederick A. Praeger, 1959.
• Goolrick, William K., and the Editors of Time-Life Books, Rebels Resurgent: Fredericksburg to Chancellorsville, Time-Life Books, 1985, ISBN 0-8094-4748-7.
• Grimsley, Mark, And Keep Moving On: The Virginia Campaign, May-June 1864, University of Nebraska Press, 2002, ISBN 0-8032-2162-2.
• Mierka, Gregg A., Rhode Island's Own, MOLLUS biography.
• Rhea, Gordon C., The Battles for Spotsylvania Court House and the Road to Yellow Tavern May 7–12, 1864, Louisiana State University Press, 1997, ISBN 0-8071-2136-3.
• Sauers, Richard A., "Ambrose Everett Burnside", Encyclopedia of the American Civil War: A Political, Social, and Military History, Heidler, David S., and Heidler, Jeanne T., eds., W. W. Norton & Company, 2000, ISBN 0-393-04758-X.
• Sears, Stephen W., Landscape Turned Red: The Battle of Antietam, Houghton Mifflin, 1983, ISBN 0-89919-172-X.
• Warner, Ezra J., Generals in Blue: Lives of the Union Commanders, Louisiana State University Press, 1964, ISBN 0-8071-0822-7.
• Wert, Jeffry D., The Sword of Lincoln: The Army of the Potomac, Simon & Schuster, 2005, ISBN 0-7432-2506-6.
• Wilson, James Grant, John Fiske and Stanley L. Klos, eds., Appleton's Cyclopedia of American Biography, D. Appleton & Co., 1887–1889 and 1999.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ambrose Burnside Wikimedia Commonsissa