Apoteoosi

Apoteoosi (muinaiskreikk. ἀποθέωσις, apotheosis, ’korottaa jumalaksi’) tarkoittaa ihmisen korottamista jumalaksi antiikin aikana. Varsinkin sillä tarkoitetaan Rooman keisarin korottamista jumalaksi.

Roomalaisen keisarin apoteoosi

Roomalainen keisari korotettiin kuolemansa jälkeen jumalaksi. Keisarin korottaminen jumalaksi oli virallinen, senaatin tekemä sakraalioikeudellinen toimenpide, josta latinan kielessä käytettiin termiä consecratio (consecratio yleensä tarkoitti sakraalin piiriin vihkimistä). Keisarista tuli jumala, divus, valtion jumalien joukkoon, ja hän sai oman kulttinsa, keisarikultin, roomalaisen valtionuskonnon piirissä. Keisarin jumalaksi julistaminen ja hänen taivaaseennousunsa kuvaukset, kuten muutkin keisarikultin rituaalit, heijastelevat keisarin asemaa ja sen muutoksia roomalaisessa yhteiskunnassa. Poliittisten olosuhteiden vaihdellessa muuttui myös keisarikultti eli tapa määritellä keisarin asemaa.

Kahden ensimmäisen divuksen, Caesarin ja Augustuksen, hautajaiset ja konsekraatiot olivat malleina myöhempien keisareiden jumalaksi julistamisen seremonioille. Keisarin jumalaksi julistaminen ja taivaaseennousu kehittyivät ensimmäisellä vuosisadalla jaa. ja vakiintuivat keisarikultin osaksi 100-luvulla. Ensimmäisellä vuosisadalla julistettiin jumaliksi vain viisi keisaria, mutta toisella vuosisadalla jumalallistettiin jo melkein kaikki keisarit. Keisarista tuli jumala vasta kuoltuaan, sillä Roomassa ei palvottu vielä elossa olevaa keisaria jumalana, vaan hänen geniustaan.

Roomalaisen keisarin jumalaksi julistamisen seremonia jakaantui hautajaisiin, jumalaksi korottamisen päätökseen ja taivaaseennousuun. Keisarilliset hautajaiset oli siirtymäriitti, jossa kuollut keisari siirtyi valtion jumalaksi ja hänen seuraajansa peri vallan. Keisarillisten hautajaisten esikuvana oli senaattorin julkisten hautajaisten perinne. Hautajaisseremonioilla valmisteltiin keisarin jumalaksi korottamista. Seremonian huippukohdassa sytytettiin rovio, josta päästettiin irti kotka lentämään taivaalle osoituksena keisarin sielun noususta jumalien luo.

Uusi keisari teki senaatille aloitteen edeltäjänsä jumalaksi julistamisesta, mutta lopullisen päätöksen teki aina senaatti, joka ylimpänä uskonnollisena viranomaisena hyväksyi uudet jumalat Rooman valtionuskonnon piiriin. Yleensä uusi keisari ja senaatti konsekroivat keisarivainajan yhdessä yhteisymmärryksessä, mutta senaatti hyvinkin saattoi jättää keisarin konsekroimatta. Konsekraatio oli kuolemanjälkeinen tilinteko, jossa senaatti ikään kuin sai sanoa viimeisen sanan edesmenneen keisarin politiikasta ja jossa selviteltiin keisarin ja senaatin kanssakäymistä. Julistamalla vanhan keisarin jumalaksi ja esiintymällä tämän poikana, divi filius, uusi keisari oikeutti oman valtaantulonsa. Edesmenneen hallitsijan hautajaiset olivat tärkeä osa vallanvaihtoa, jossa uusi keisari peri edeltäjänsä vallan.

Keisari liittyi jumalien joukkoon nousemalla tähden muodossa tähtitaivaalle. Hallitsijan kuollessa tai hautajaisten yhteydessä taivaalle ilmestyi uusi tähti tai komeetta osoituksena keisarin taivaaseennoususta. Kotka, aarnikotka, feeniks-lintu, siivekäs ratsu, joku jumalista tai nelivaljakon vetämät vaunut kuljettivat keisarin sielun taivaaseen.

Keisarien jumalaksi korottamisesta tai keisarillisista hautajaisista on niukasti tietoa vuoden 235 jälkeen. 200-luvun keisarit perustelivat valtaansa edeltäjänsä jumalallisuudella ja yhä enemmän omalla jumalallisuudellaan. Tämä keisariuden muutos yhä teokraattisempaan muotoon huipentui Diocletianuksen aikana (286–305), jolloin korostettiin keisarin jumalallisuutta jo hänen elinaikanaan, eikä vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Konstantinus I Suuri (306–337) edustaa siirtymävaihetta roomalaisesta pakanallisesta apoteoosis­ta kristilliseen kuolemattomuuteen. Monien pakanallisten rituaalien tavoin myös konsekraatio säilyi jäänteenä pakanuudesta, ja Konstantinuksen hautajaiset olivatkin sekoitus pakanallista ja kristillistä seremoniaa. Hautajaisten ensimmäinen vaihe voidaan tulkita pakanalliseksi, sillä siinä armeija suoritti seremonian keisarivainajan kunniaksi, kun taas Apostolikirkossa pidettiin kristillisen riitin mukainen jumalanpalvelus. Konstantinuksen kunniaksi vuosien 337–341 välillä lyödyissä konsekraatiorahoissa myös sekoittuvat roomalainen apoteoosisymboliikka, kristillinen ajattelu ja hellenistiset käsitykset astraalista kuolemattomuudesta. Rahoissa esiintyvät jumalan käsi, nelivaljakon vetämät aurinkovaunut ja peitetty pää ovat tulkittavissa sekä pakanallisiksi että kristillisiksi symboleiksi.

Kristillisen käsityksen mukaan roomalainen keisari ei ollut jumala, mutta hän oli edelleen muiden ihmisten yläpuolella, sillä Kristuksen sijaisena ja kuvana maan päällä hän oli erikoisasemassa muiden kristittyjen joukossa. Vaikka keisari ihmisenä kuoli, oli keisarius ikuinen ja jumalallinen.

Katso myös

• Sol Invictus

Aiheesta muualla

• Maijastina Kahlos: Roomalaisen keisarin apoteoosi. Glossae 3 (1998) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Maijastina Kahlos: Roomalaisen keisarin apoteoosi. 1998. (Arkistoitu – Internet Archive)