Carpenters

Carpenters
Karen ja Richard Carpenter vuonna 1972
Tiedot
Toiminnassa	1969–1983
Tyylilaji	popmusiikki, viihdemusiikki
Kotipaikka	Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Karen Carpenter Richard Carpenter
Levy-yhtiö	A&M, UMG
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Carpenters oli yhdysvaltalainen lauluduo, jonka ura kesti 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Sen muodostivat sisarukset Karen Carpenter (1950–1983) ja Richard Carpenter (s. 1946). Richard soitti duossa kosketinsoittimia ja sovitti useimmat duon levyistä, ja Karen lauloi useimmat kappaleet ja soitti joissain kappaleissa rumpuja.

Yhtyeen tavaramerkki oli Karenin alttoääni, Richardin hienostuneet sovitukset, joissa hän käytti usein jousi- ja puhallinsoittimia, sekä heidän yhdessä tuottamansa lauluharmoniat. Carpentersin tunnetuimpia hittejä ovat muun muassa ”Top of the World”, ”Please Mr. Postman” ja ”Yesterday Once More”. Carpenters oli hyvin suosittu etenkin 1970-luvun alussa: heillä oli kolme listaykkössingleä, ja heidän albumejaan on myyty yli sata miljoonaa kappaletta.

Duon ura päättyi vuonna 1983, kun Karen kuoli anoreksia nervosaan. Sisarensa kuoleman jälkeen Richard on julkaissut kaksi sooloalbumia ja joitain Carpenters-kokoelmalevyjä.

Carpenterin sisarusten varhainen elämä

Richard (s. 15. lokakuuta 1946) ja Karen (s. 2. maaliskuuta 1950) olivat Agnes ja Harold Carpenterin ainoat omat lapset. New Havenissä Connecticutissa asuneeseen perheeseen kuului myös adoptoitu Agnesin siskontytär Joanie. Agnes-äiti oli voimakastahtoinen, kovaa kuria pitävä nainen ja isä Harold säyseä ja hyväntahtoinen mies.

Musiikista tuli hiljaisen ja varautuneen Richardin elämän tärkein sisältö jo nuorella iällä, ja hän kuunteli isänsä levyjä lakkaamatta. Richardin maku oli monipuolinen: hän kuunteli kaikkea Pjotr Tšaikovskista Spike Jonesiin, mutta ennen kaikkea 1950-luvun alun suosituimpia pop- ja jazz-artisteja, kuten Frankie Lainea ja Red Nicholsia. Richard osoitti jo lapsena kiinnostusta erityisesti laulujen sovituksia kohtaan. Kahdeksanvuotiaana Richard alkoi ottaa pianotunteja, jotka hän kuitenkin keskeytti vuotta myöhemmin, osittain siksi, että hänen opettajansa ei sallinut hänen improvisoida. Muutamaa vuotta myöhemmin Richard jatkoi pianonsoiton opiskelua sallivamman opettajan johdolla, ja soittamisesta tuli pian hänelle kaiken ajan nielevä intohimo. Hän aloitti pianonsoiton opinnot myös Yale Music School -koulussa.

Viisitoistavuotiaana Richard perusti lukiokavereidensa kanssa yhtyeen ja alkoi soitella paikallisissa klubeissa vanhempien muusikoiden kanssa. Hänen ensimmäinen levytyksensä oli The Barries -nimisen yhtyeen riveissä 16-vuotiaana.

Musiikkiura

Muutto Kaliforniaan ja uran alkuvaiheet

Vuonna 1963 Carpenterin perhe muutti Downeyyn Kaliforniaan, missä oli miellyttävämpi ilmasto kuin Connecticutissa ja missä Richard voisi menestyä alkavalla muusikonurallaan. Downeyssa Richard sai vuodeksi paikan metodistikirkon urkujensoittajana.

Karen oli pitkään seurannut veljensä musiikkiharrastusta vierestä, mutta ei itse osoittanut vielä kiinnostusta soittamiseen vaan harrasti mieluummin urheilua. Kaliforniassa hän alkoi soittaa kellopeliä koulun marssiorkesterissa, ja hänelle ostettiin sen jälkeen rummut. Hän kehittyi taitavaksi rumpaliksi.

Vuonna 1964 Carpenterin sisarukset perustivat basson- ja tuubansoittaja Wes Jacobsin kanssa Richard Carpenter Trio -nimisen yhtyeen, joka soitti hiukan vanhanaikaista pop-musiikkia. Yhtye harjoitteli Carpenterien kotona. Se soitti aluksi häissä ja tanssiaisissa ja vuonna 1966 jo hetken ajan vakituisesti pihviravintolassa. Karen lauloi triossa rumpujen soittamisen lisäksi, ja kunnianhimoinen Richard ohjasi lahjakasta siskoaan tarmokkaasti muusikonuralle.

Vuonna 1966 Karen teki sopimuksen Joe Osbornin Magic Lamp -levymerkille ja levytti singlenä kaksi Richardin kirjoittamaa laulua. Pienen yhtiön single ei käynyt kaupaksi, ja sitä painettiin vain 500 kappaletta.

The Richard Carpenter Trio voitti kesäkuussa 1966 amatöörien kykykilpailun ”The Battle of the Bands”, ja trio sai paljon julkisuutta paikallisessa mediassa. Voiton jälkeen RCA Records tarjosi heille levytyssopimusta, jonka Richard allekirjoitti. Trio äänitti 11 kappaletta, mutta levy-yhtiö ei nähnyt sen jazzahtavassa musiikissa kaupallista potentiaalia, joten sopimus purettiin pientä korvausta vastaan.

Kalifornian osavaltionyliopistossa Richard tapasi John Bettisin, josta tuli pitkäksi aikaa Carpenterien laulujen sanoittaja. Karen seurasi Richardia samaan yliopistoon myöhemmin. Richard menestyi opinnoissaan keskinkertaisesti, mutta huonosti menestyvä ja vain musiikista kiinnostunut Karen erotettiin koulusta lyhyeksi aikaa vuonna 1968. Vuonna 1967 trion manageriksi palkattiin Ed Sulzer. Richard laajensi yhtyettä uusilla jäsenillä, ja sen nimeksi vaihdettiin Spectrum. Miellyttävän kuuloista mutta epäkaupallista musiikkia soittanut tylsännäköinen yhtye ei kuitenkaan onnistunut saamaan levytyssopimusta sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta. Yhtyeen Beatles- ja Beach Boys -tyyliset harmoniat yhdistettynä Richardin hienostuneisiin sovituksiin nähtiin myös liian vaikeasti luokiteltavana mihinkään musiikin tyylilajiin.

Richard ja Bettis soittivat olkihattuihin ja liiveihin pukeutuneina Disneylandissä vuoden 1967 kesällä kohtuullista viikkopalkkaa vastaan. Pitkästyneinä liikaa musiikillisia vapauksia ottaneet miehet erotettiin viiden kuukauden jälkeen.

Carpenterit ottivat lopulta neuvoista vaarin ja alkoivat hiukan kiinnittää huomiota ulkonäköönsä. Teini-ikäiseksi asti pullea Karen laihdutti, ja Richard luopui sangallisista silmälaseistaan ja alkoi käyttää piilolinssejä. Yhtye sai kaksi tarjousta levy-yhtiöiltä, mutta ne eivät johtaneet sopimukseen, ja Spectrum hajosi riitaisana. Carpenterit jatkoivat äänittämistä duona ja kehittivät soundiaan. Richard antoi duolle nimeksi Carpenters, ilman the-artikkelia. Carpenters-duo pääsi vuonna 1968 suosittuun television yliopistokykyohjelmaan Your All American College Show, jossa he esiintyivät muutaman kerran puolentoista vuoden aikana.

Levytysuran alku 1969

A&M Records -yhtiön tuottaja ja tunnettu trumpetisti Herb Alpert kuuli vuonna 1969 Carpenterien demonauhan. Karenin läheisyyttä tihkuva ääni, parin harmoniat ja Richardin sovitukset tekivät häneen vaikutuksen, ja levytyssopimus allekirjoitettiin huhtikuussa 1969. Carpenterit saivat 10 000 dollarin etumaksun ja seitsemän prosentin rojaltit levynmyynnistä. Turvallisen levytyssopimuksen myötä sirarukset jättivät yliopiston musiikkiopintonsa kesken kevään viimeisten tenttien jälkeen. Parilla oli yhä voimassa oleva mainoskiertuesopimus Fordin kanssa, mutta Ford suostui purkamaan sopimuksen.

Hempeitä rakkauslauluja laulava, puhtoinen Carpentersin sisaruspari herätti Alpertin suosiosta huolimatta A&M:n henkilökunnassa aluksi pelkoja yhtiön katu-uskottavuuden menetyksestä, ja nolotus säilyi yhtiön työntekijöissä pitkälle seuraavalle vuosikymmenellekin. Karenin epätavallinen kaksoisrooli laulajana ja rumpalina oli myös alkanut epäilyttää niin Richardia kuin levy-yhtiötäkin, mutta esiintyjänä kokematon Karen ei itse vielä halunnut luopua rummuistaan.

Carpenterien ensimmäinen albumi Offering ilmestyi lokakuussa 1969. Levy sai kriitikoilta hiukan varautuneen vastaanoton, mutta singleksi nostettu Beatles-cover ”Ticket to Ride” menestyi kohtalaisesti ja nousi Billboard-listan sijalle 54.

Läpimurto 1969–1970

Burt Bacharach, joka oli Carpenterien suosikki Beatlesin ja Beach Boysin ohella, ehdotti, että Carpenterit esittäisivät hänen musiikkiaan Bacharachin hyväntekeväisyyskonsertissa vuoden 1970 helmikuussa. Samalla Herb Alpert ehdotti Richardille, että Carpenterit levyttäisivät Bacharachin seitsemän vuotta aiemmin Dionne Warwickin levylle tekemän kappaleen ”They Long to Be Close to You”. Carpenterit muokkasivat laulusta omantyylisensä, ja ”Close to You” nousi Billboardin singlelistan ykköseksi heinäkuussa 1970. Menestyksen myötä Carpenterit vaihtoivat managerikseen kokeneen Sherwin Bashin; Ed Sulzer jatkoi Carpentereille tarjottujen laulujen esitarkastajan työssä vuosina 1972–1979.

Carpenterien työtoverit kuvailivat sisaruksia uralleen täysin omistautuneina perfektionisteina: Karen oli puhelias ja kilpailuhenkinen, ja Richard oli hiljaisempi, hermostunut ja intensiivinen. Carpenterit eivät täysin sopeutuneet A&M:ään, mutta hyvää musiikkia rakastavan Herb Alpertin usko duon lahjoihin oli järkkymätön. Yhtiöön palkattiin lauluntekijöiksi Paul Williams ja Roger Nichols, joiden kirjoittamasta laulusta ”We’ve Only Just Begun” tuli Carpenterien toinen ykköshitti vain kolme kuukautta ensimmäisen jälkeen.

Suosion huipulla 1970-luvun alussa

Carpenterit 1970-luvun alussa kuoronjohtaja Frank Poolerin (kesk.) kanssa.

Vuonna 1970 ilmestynyt Carpenterien toinen albumi Close to You oli suurmenestys. Se myi viisi miljoonaa kappaletta ja toi duolle kuusi Grammy-ehdokkutta, joista he voittivat parhaan uuden artistin ja parhaan nykymusiikin lauluyhtyeen palkinnot. Duon menestyshittien sarja jatkui, ja kolmas albumi Carpenters (1971) sai Grammy-ehdokkuuden vuoden parhaaksi albumiksi.

Richard onnistui vuonna 1971 taivuttelemaan Karenin laulamaan osan lauluista seisten yhtyeen edessä ja istumaan rumpujen takana vain rytmikkäimpien laulujen aikana. Richard piti myös huolen siitä, että kiertueilla soittanut yhtye esitti kappaleet tarkalleen levyversion mukaisina. Carpenterit vaativat yhtyeensä muusikoilta täydellisyyttä, ja heidän kitaristinsa Tony Peluso on sanonut, etteivät sisarukset itse kertaakaan laulaneet tai soittaneet nuotin vierestä.

Carpenterien kappaleiden tuottajaksi oli alusta asti merkitty A&M:n tuottaja Jack Daugherty. Hänellä ei kuitenkaan koskaan ollut taiteellista vaikutusta Carpenterien musiikkiin, joka oli kokonaan Richardin hallinnassa. Omanarvontuntoinen Richard halusi viimein Daughertyn nimen pois Carpenterin tuotannosta, joten Daugherty erotettiin A&M:stä vuonna 1972. Hän haastoi yhtiön 1980-luvulla oikeuteen nimensä vetämisestä lokaan, mutta yhtiö voitti jutun.

Richard otti vuonna 1972 sävellykseensä ”Goodbye to Love” kitaristi Tony Peluson rock-sooloja, mikä vieraannutti joitain yhtyeen faneja, mutta laajensi samalla yhtyeen musiikillista skaalaa. Yhtyeen levyt ja singlet, kuten A Song for You -albumin (1972) ”Top of the World” ja Now & Then -albumin (1973) ”Yesterday Once More”, nousivat nopeasti listojen kärkeen. Carpenterien hittikokoelmalevy nousi vuonna 1973 listoille kahdeksi vuodeksi.

Carpenterien singleistä alettiin tehdä myös videoita, mikä oli 1970-luvun alussa vielä melko uutta. Videonteossa aiheutti ongelmia Karenin istuminen miehekkäästi hajareisin rumpupatterinsa takana, sisarusduon näkyminen kiusallisesti lähekkäin samassa kuvassa heidän laulaessaan rakkauslauluja sekä Agnes-äidin valitukset siitä, että Richardia näytettiin liian vähän. Duo kärsi harmikseen edelleen myös katu-uskottavuuden puutteesta, ja media käytti heistä erilaisia pilkkanimiä, kuten ”äidin omenapiirakka”, ”putipuhtaat” ja ”valkoisista valkoisimmat”. Heidän imago-ongelmaansa ei auttanut se, että republikaanipresidentti Richard Nixon ylisti heitä esimerkillisinä nuorina amerikkalaisina; Carpenterit olivat tosin itsekin republikaaneja.

Vuonna 1974 Karen alkoi pukeutua konsertteihinsa tyylikkäämmin ja alkoi samalla laihduttaa tavalla, jota on jälkeenpäin pidetty alkuna hänen sairastumiselleen anoreksia nervosaan.

Kiertueet 1970–1975

Suosionsa huipulla ollut Carpenters kiersi Yhdysvaltoja ja maailmaa hyvin ahkerasti vuosien 1970–1975 välillä. He soittivat tuolloin useimpina vuosina 150–200 konserttia, mitä Richard on jälkeenpäin katunut. Hänen mielestään Carpentersin suosio oli jo niin vakaata, että heidän ei olisi tarvinnut kiertää jatkuvasti. Kiertue-elämä vei Richardilta myös aikaa säveltämiseltä ja rasitti Karenia. Yhtyeen konsertit eivät olleet varsinaisesti fyysisesti rasittavia, sillä Carpenterien lavaesiintyminen oli hillittyä, eivätkä Carpenterit käyttäneet päihteitä, mutta Karen kuvaili jälkeenpäin kokeneensa joskus tyhjyyden tunnetta konserttien jälkeen.

Sisarusten välit säilyivät kiertueilla pohjimmiltaan hyvinä, vaikka heillä olikin usein kiihkeitä musikaalisia erimielisyyksiä. Ristiriitoja aiheutti myös Karenin ylihuolehtiva, jopa äitimäinen asenne Richardiin ja kriittisyys tämän tyttöystäviä kohtaan, mikä kariuttikin joitain Richardin romansseja. Randy Bash, Richardin tyttöystävä vuosina 1974–1975, kutsui koko ikänsä yhdessä olleiden Carpenterien sisarussuhdetta jopa epänormaalin läheiseksi. Elämäkertoja Ray Colemanin mukaan Karen kärsi myös vakavien miessuhteiden solmimisen mahdottomuudesta konserttikiertueilla ja tunsi itsensä usein yksinäiseksi; monien John Bettisin hänelle kirjoittamien melankolisten sanoitusten onkin tulkittu kertovan Karenin omista tunteista. Karenilla oli kuitenkin joitain puolivakavia suhteita yhtyeen kiertuehenkilökuntaan kuuluneiden miesten kanssa.

Menestyksen tasaantuminen 1970-luvun lopulla ja televisioura

Vuoden 1975 albumi Horizon jatkoi duon menestysalbumien sarjaa, ja Richardin itsekin laskelmoiduksi myöntämä single ”Only Yesterday” nousi top-5:een. Albumia seurasi rankka kiertue, jota varjosti alati väsyneen Karenin laihuus, joka oli alkanut järkyttää niin Richardia kuin yleisöäkin. Kiertue aiheutti myös julkisen skandaalin, kun Carpenterit erottivat lämmittelijänään toimineen Neil Sedakan kesken kiertuetta, koska tämä oli ottanut liian näkyvän roolin konserteissa. Tapahtumien seurauksena Richard erotti myös duon managerin Sherwin Bashin, ja lopulta Karenin heikentynyt kunto pakotti Richardin keskeyttämään kiertueen.

Sisarukset olivat asuneet Downeyssa yhdessä vanhempiensa kanssa vuoteen 1976 saakka, kunnes Karen muutti omaan, tilavaan taloonsa. Richard ryhtyi keräilemään autoja. Heidän levynmyyntinsä alkoi kuitenkin laskea: Horizon (1975) oli vain kultalevy kaikkien platinalevyjen jälkeen, ja A Kind of Hush (1976) oli taiteellinen pettymys Richardille. Carpenterit eivät enää onnistuneet tekemään hittisinglejä, mutta heidän levyillään oli uskollinen ostajakunta, joka piti levyjen myyntiluvut edelleen kohtalaisina pitkälle 1990-luvulle saakka.

Duo palkkasi vuonna 1976 uudeksi managerikseen Jerry Weintraubin, jonka listoilla olivat olleet muiden muassa Frank Sinatra, Elvis Presley ja Bob Dylan. Weintraub ryhtyi uudistamaan kaksikon imagoa ja sai heidät lisäämään televisioesiintymisiään alituisen konsertoinnin sijaan. Televisioesiintymisistä alkoi Carpenterien uran uusi vaihe: kaksikon ensimmäinen televisioshow esitettiin 8. joulukuuta 1976. Siitä tuli yksi viikon katsotuimmista ohjelmista, ja se poiki uusia tarjouksia.

Richard oli 1970-luvun puolivälissä tullut siihen tulokseen, että duon lavaesiintymiset olivat jo monen vuoden ajan olleet liian tylsiä. Carpenterit elävöittivätkin konserttiesiintymisiään Weintraubin aloitteesta ja lisäsivät niihin komediallisia osuuksia. Konsertit olivat yleisömenestyksiä, mutta media piti duon muutosta jopa ylimitoitettuna.

Seuraava albumi Passage (1977) ei sisältänyt yhtään Carpenter–Bettis-kaksikon omaa laulua ja oli aikaisempia levyjä monipuolisempi. Richard luovutti tuottajan roolin brittiläiselle Peter Knightille. Levy ei kuitenkaan myynyt edes kultaa, vaikka Richard olikin siihen musiikillisesti tyytyväinen.

Carpenterit levyttivät joululevyn Christmas Portrait vuonna 1978. Richardin mukaan heillä oli aikomuksena tehdä myöhemmin useampiakin joululevyjä, sillä Karenin lämmin ääni sopi hyvin joululevyn tunnelmaan. Levystä tulikin suurmenestys ja pysyvä jouluklassikko.

Sisarusten terveysongelmat

Richard tuli vuonna 1976 riippuvaiseksi metakvaloni-unilääkkeestä. Hän oli aloittanut lääkkeen säännöllisen käytön nukahtamisen apuna raskaan Euroopan-kiertueen jälkeen vuonna 1972, mutta neljä vuotta myöhemmin hän alkoi käyttää lääkettä stimulanttina myös päivisin. Koko Richardin elämää pian hallitsevan liikakäytön myötä Richardin paino putosi, hän alkoi kärsiä erilaisista terveysongelmista ja hänen soittokykynsä heikkeni vuosi vuodelta. Syksyllä 1978 Richard saavutti aallonpohjan ja joutui lopettamaan konsertoinnin. Tauon oli tarkoitus olla väliaikainen, mutta syyskuinen Las Vegasin konsertti jäi Carpenterien viimeiseksi yhteiseksi konsertiksi.

Richard lähti Kaliforniasta vieroitushoitoon Kansasiin vuonna 1979. Hoito tepsi ja hän onnistui pääsemään kuiville. Samalla, kun Richardin lääkeriippuvuus oli pakottanut hänet soittotauolle, myös Karenin etenevä anoreksia huolestutti hänen lähipiiriään. Karen ei syönyt juuri mitään läheistensä vaatimuksista huolimatta ja laihtui laihtumistaan.

Karenin soolourasuunnitelma

Vuonna 1979 Karen päätti tehdä soololevyn elvyttääkseen Carpenterien hiipuvaa suosiota Richardin tauon aikana. Lääkeriippuvuudestaan vuoden 1979 aikana toipunut Richard antoi suunnitelmalle siunauksensa, vaikka ei pitänytkään ajatuksesta. Karen lensi toukokuussa 1979 New Yorkiin levyttämään soololevyään. Levy tehtiin julkaisuvalmiiksi, mutta niin levy-yhtiö kuin Richardkaan eivät olleet siihen tyytyväisiä, ja levy jätettiin julkaisematta. Richard julkaisi joitain levyn kappaleita myöhemmin kokoelmalevyillä. Levy julkaistiin lopulta kokonaisena nimellä Karen Carpenter vuonna 1996.

1980-luku ja Carpentersin viimeiset vuodet

Karen meni naimisiin Tom Burrisin kanssa vuonna 1980. He muuttivat erilleen vuoden kuluttua. Virallisen avioeron oli tarkoitus tulla voimaan Karenin kuolinpäivänä helmikuussa 1983.

Vuonna 1981 Carpenterit julkaisivat viimeiseksi jääneen yhteisen albuminsa Made in America. Siltä otettu single ”Touch Me When We’re Dancing” nousi top-20:een, mutta albumi ei saanut paljonkaan soittoaikaa radiossa, vaikka myikin kohtalaisen hyvin.

Karenin kuolema

Karen hakeutui lopulta hoitoon läheistensä kehotuksesta ja vietti vuoden 1982 New Yorkissa tavaten anoreksiaan erikoistunutta psykoterapeuttia. Hän sai vuoden lopulla lisää painoa, suurimmaksi osaksi tosin suonensisäisesti leikkauksen jälkeen. Hän keskeytti hoidon vuoden lopulla ja muutti Downeyyn vanhempiensa luo joulukuussa 1982, jolloin hän pystyi jälleen syömään melko normaalisti. Hän sai kuitenkin kohtalokkaan sydänkohtauksen helmikuun 4. päivän aamuna vuonna 1983 ja kuoli 32-vuotiaana. Kuolintodistuksen mukaan kuoleman aiheuttanut sydänkohtaus oli seurausta anoreksiasta. Kuoleman aiheuttajaksi on esitetty myös ipecac-oksennuslääkkeen käyttö, joka olisi heikentänyt sydänlihasta. Richard ei usko siskonsa käyttäneen kyseistä lääkettä, mutta Karenin psykoterapeutti uskoo Karenin alkaneen käyttää sitä hoidon päätyttyä.

Richard julkaisi vuoden 1983 lopulla Carpenters-kokoelmalevyn Voice of the Heart, jolla oli myös vuonna 1982 äänitettyjä, ennen julkaisemattomia lauluja. Seuraavina vuosina Richard jatkoi Carpenters-äänitysten julkaisemista uusilla kokoelmalevyillä, usein uudelleen miksattuina.

Musiikki ja arvostus

Vaikka Carpenterit eivät olleetkaan median suosiossa, Karen ja Richardkin saivat tunnustusta monilta kollegoiltaan. Paul McCartneyn mukaan Karen Carpenterilla oli ”maailman paras naisääni: melodinen, sointuva ja yksilöllinen”.

Herb Alpert rakasti Karenin ääntä mutta korosti erityisesti Richardin roolia duon menestyksessä: ”Richard oli Carpenterien menestyksen avain. Hän tiesi kuinka kietoa Karenin ääni oikeaan tapettiin – lauluihin jotka toimivat hänelle. Eikä hän tyytynyt yhtään vähempään kuin mitä piti parhaana.” Myös Karen korosti usein haastatteluissaan, kuinka hän arvosti veljensä lahjakkuutta ja kuinka turhautunut hän oli Richardiin kohdistuneeseen aliarvostukseen.

Karenin ääniala oli peräti neljä oktaavia, mutta lauluissaan hän käytti etupäässä alarekisteriään – kuten hän itse sanoi laulutavastaan: ”Rahat ovat kellarissa”.

Diskografia

• Offering (1969)
• Close to You (1970)
• Carpenters (1971)
• A Song for You (1972)
• Now & Then (1973)
• Horizon (1975)
• A Kind of Hush (1976)
• Passage (1977)
• Christmas Portrait (1978)
• Made in America (1981)

Karenin kuoleman jälkeen julkaistut albumit

• Voice of the Heart (1983)
• An Old-Fashioned Christmas (1984)
• Lovelines (1989)
• Their Greatest Hits (1990)
• As Time Goes By (2001)

Sooloalbumit

Richard Carpenter

• Time (1987)
• Pianist, Arranger, Composer, Conductor (1997)

Karen Carpenter

• Karen Carpenter (1996, nauhoitettu 1979)

Lähteet

• Coleman, Ray: The Carpenters: The Untold Story. HarperCollins Publishers, 1994. ISBN 0-06-018345-4

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Carpenters Wikimedia Commonsissa

• Viralliset kotisivut (englanniksi)