Droperidoli

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Droperidoli
Droperidoli
Systemaattinen (IUPAC) nimi
3-[1-[4-(4-fluorifenyyli)-4-oksobutyyl]-3,6-dihydro-2H-pyridin-4-yyli]-1H-bentsimidatsol-2-oni
Tunnisteet
CAS-numero 548-73-2
ATC-koodi N05AD08
PubChem CID 3168
DrugBank DB00450
Kemialliset tiedot
Kaava C22H22N3FO2 
Moolimassa 379,428
SMILES Etsi tietokannasta: eMolecules, PubChem
Farmakokineettiset tiedot
Hyötyosuus ?
Metabolia Hepaattinen
Puoliintumisaika 2,3 h
Ekskreetio ?
Terapeuttiset näkökohdat
Raskauskategoria

?

Reseptiluokitus


Antotapa Intravenoosi, intramuskulaarinen

Droperidoli eli DHBPdehydrobentsperidoli, kauppanimeltään Dridol on neurolepteihin kuuluva lääkeaine. Se on läheisesti sukua haloperidolille. Droperidolin erityiskäyttö painottuu leikkausanestesiaan. Sitä voidaan käyttää yhdessä fentanyylin kanssa yhdistelmälääkkeenä. Yhdistelmävalmisteen tuotenimi on Thalamonal ja sitä käytetään neuroleptianalgesiassa. Sitä voidaan annostella myös lihakseen.[1]

Toinen droperidolin erityisspesifikaatio näyttäisi olevan huumevieroitus, sekä aivovammojen jälkihoito. Jälkimmäiseen saattaa yhdistyä leikkaus-operaatiokin, esim. aivopaineen alentamiseksi, mikä johtunut aivotrauman seuraamuksena. Kumpikin hoitoindikaatio toteutetaan erityishoidossa, mahdollisesti teho-osastolla tilan vaikeusasteesta riippuen.

Lääkeaine kuuluu butyrofenonien ryhmään ja se on hyvin läheistä sukua haloperidolille. Droperidolin kehitti tuolloin belgialainen Janssen-Cilag lääkeyhtymä vuonna 1961. Droperidolin ainoa annostelutapa on suonensisäinen (i.v.) laskimotiputuksena. Droperidoli on suhteellisen nopeasti vaikuttava (vaikutusaika n. ½t.) lääkeaine.[2]

Droperidolin pahoinvointia sekä oksentelua vastustava ominaisuus katsottiin olevan voimakkaampi joihinkin muihin käytettyihin, esimerkiksi klooripromatsiiniin verrattuna. Haloperidolilla tuo vaikutus on 50-kertainen.[2] Yhdessä fentanyylin tai fenoperidiinin kanssa käytettynä haloperidoli taikka droperidoli aiheuttavat leikkauspotilaalle kutakuinkin täydellisen tunnottomuuden tilan. Potilas pysyy täysin tajuissaan, joskin hänen hengitystään on avustettava. Anestesiamenetelmää suositeltiin yleiskunnoltaan heikoiksi katsottaville potilaille, sekä iäkkäille. Ekstrapyrimidaaliset sivuvaikutukset (EPS) ovat voineet olla mahdollisia menetelmän varjopuolina. Samoin on myös pahanlaatuisen neuroleptioireyhtymän mahdollisuus. Nukutukseen on voitu yhdistää myös ilokaasun käyttö.[3]

  • Halldin, Matts: Nukutus ja puudutus, SHKS 1971. Alkuteos: Narkos och Bedövning, 1958. s. 191–193
  • Tuomi, Eero – Olli, Marcus & Alfering, Sirkku: Lääkkeet ja niiden käyttö, SHKS-Wsoy, 1977. ISBN 951-0-06936-1. s. 179, 199
  1. Halldin, M. 1971: s. 192
  2. a b Halldin, M. 1971: s. 191
  3. Halldin, M. 1971: s. 193

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]