Itämerenmaakunnat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Itämerenmaakunnat on yhteisnimitys, jota käytetään kolmesta Baltian alueella Venäjän vallan aikana olleesta maakunnasta eli kuvernementista. Ne ovat Liivinmaan kuvernementti, Kuurinmaan kuvernementti ja Viron eli Vironmaan kuvernementti. Tämä vaihe alkoi suuresta Pohjan sodasta, kun Ruotsi joutui solmittuaan 1721 Uudenkaupungin rauhan luopumaan alueistaan Baltiassa. Tällöin Venäjä sai Viron ja Liivinmaan. Kuurinmaa kuului tällöin vielä Puolalle, mutta sekin joutui Venäjälle 1700-luvun lopulla Puolan jakojen yhteydessä.

Hallintojärjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisarikunta sovelsi Vironmaahan ja Liivinmaahan välillistä hallintoa, joka toimi aatelin ja kaupunkien itsehallinnon kautta. Yhdyssiteenä Itämerenmaakuntien ja Pietarin välillä oli kuvernööri tai kenraalikuvernööri.[1] Kuurinmaa liitettiin Venäjään vuonna 1795. Se sai samanlaisen paikallisen autonomian kuin Vironmaa ja Liivinmaa.[2]

Kenraalikuvernööri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kuvernööri oli ruhtinas Aleksandr Menšikov, joka nimitettiin vuonna 1710 Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementtien kenraalikuvernööriksi. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1719 saakka, minkä jälkeen Pietari Suuri nimitti kummallekin kuvernementille oman kenraalikuvernöörinsä. Jatkossa nimike saattoi olla myös kuvernööri, mutta tehtävät ja valtaoikeudet olivat silti samat. Vuonna 1775 siirryttiin takaisin kuvernementtien yhteiseen kenraalikuvernööriin.[1] Katariina II:n aikana kenraalikuvernöörin tilalle tuli käskynhaltija, mutta hänen seuraajansa Paavali I lopetti käskynhaltijakunnat.[3]

Aleksanteri II kehotti Riiassa keväällä 1867 pitämässään puheessa Itämerenmaakuntien säätyjä sulautumaan kiinteäksi osaksi "Venäjän perhettä" ja toimimaan yhteistyössä Venäjän viranomaisten kanssa reformien toteuttamiseksi. Puhetta, joka oli ollut šokki baltiansaksalaisille, voi pitää venäläistämispolitiikan alkuna Itämerenmaakunnissa. Vuonna 1866 Itämerenmaakuntien kenraalikuvernööriksi oli nimitetty slavofiileihin kuulunut Pjotr Albedinski. Kymmenen vuotta myöhemmin kolmen kuvernementin yhteinen kenraalikuvernöörin virka lakkautettiin, ja kuvernementit siirrettiin keisarikunnan sisäministeriön alaisuuteen.[4]

Vuonna 1882 keisari Aleksanteri III lähetti venäläisen senaattori Nikolai Manaseinin Liivinmaalle ja Kuurinmaalle toimittamaan alueiden hallinnon laajapohjaisen tarkastuksen. Manaseinin suositusten pohjalta keisarillinen hallinto nimitti Vironmaan, Liivinmaan ja Kuurinmaan uusiksi kuvernööreiksi venäläisiä, kun aikaisemmin kuvernöörit olivat perinteisesti olleet baltiansaksalaisia, ja teki venäjästä virallisen kielen.[5]

Maapäivät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin piirtein puolet Itämerenmaakuntien maa-alasta oli baltiansaksalaisten maanomistajien omaisuutta.[6] Maaseudulla maata omistaneet saksalaiset aateliset käyttivät valtaansa maapäivien kautta. Maapäivien päätösvallassa olivat 1700-luvulla lähes kaikki Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementtien asiat, poikkeuksina kaupunkien ja Venäjän valtakunnan asiat. Valtaoikeuksiin kuului uusien velvoitteiden, verojen ja muiden maksujen hyväksyminen, maapäiväjärjestyksen muuttaminen, uusien jäsenten ottaminen ritarikuntaan sekä esitysten tekeminen hallitsijalle. Kolmen ritarikunnan vuoksi myös maapäiviä oli kolme: Vironmaalla, Liivinmaalla ja Saarenmaalla. Kaikilla aatelismatrikkeliin kuuluneilla suvuilla oli edustusoikeus maapäivillä.[7][1]

Maapäivien puheenjohtajan arvonimi oli Vironmaalla ritarikunnan päämies, Liivinmaalla maamarsalkka ja Saarenmaalla aluksi ritarikunnan päämies, myöhemmin maamarsalkka. Ritarikunnan tärkein elin oli maaneuvoskollegio, joka johti ritarikuntaa maapäivien kokoontumisten välisenä aikana. Maaneuvokset olivat kuvernementtien todellisia vallankäyttäjiä. Virka oli elinikäinen ja korkein baltiansaksalaisen aatelin hierarkiassa.[8]

Saksalaisen aatelin hallitsema maapäivälaitos säilytti asemansa paikallishallinnon ylimpänä tasona Itämerenmaakunnissa Venäjän vallan loppuun saakka. Tosin sen oli hyväksyttävä aatelittomien suurmaanomistajien osallistuminen maapäiville. Muutoksella ei ollut juuri merkitystä, koska heitä oli häviävän vähän.[9]

Kaupunkien asema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaan ja Vironmaan kuvernementtien kaupungit, joista suurimpia olivat Tallinna, Riika, Liepāja, Tartto ja Pärnu, säilyttivät aluksi itsehallinnollisen asemansa myös Venäjän alaisuudessa. Ne pysyivät kuvernementeista erillisinä yksiköinä, joita hallittiin keskiajalta periytyneiden lakien nojalla. Kaupunkien johdossa oli edelleen rikas saksalainen kauppiaskunta, joka valitsi keskuudestaan tarvittavat hallintoelimet.[7][10]

Pormestarin johtaman raadin eli maistraatin käsissä oli lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Kaupunkiporvareiden johtavan kerroksen muodostivat raadin jäsenet eli raatiherrat, jotka raati valitsi suuren killan jäsenistä. Raadin jäsenyys oli elinikäinen. Raatiherrojen jälkeen arvojärjestyksessä tulivat suurkiltaan kuuluneet kauppiaat ja pikkukiltoihin kuuluneet käsityöläismestarit.[8]

Kaupunkien vanha saksalaisperäinen raati- ja kiltajärjestelmään perustuva hallinto lakkautettiin 1860-luvulla alkaneen valtakunnallisen yhtenäistämispolitiikan eli venäläistämisen seurauksena. Tilalle määrättiin vuonna 1877 Venäjän kaupunginlaki.[11] Sen jälkeen kaikki veroa maksavat, täysi-ikäiset ja miespuoliset asukkaat kansallisuuteen, ammattiryhmään tai säätyyn katsomatta valitsivat vaaleilla kaupunginvaltuuston ja -hallituksen. Äänioikeutetut jaettiin kolmeen ryhmään maksetun veromäärän mukaan, ja kukin ryhmä valitsi kolmanneksen edustajista. Muutos merkitsi suurporvariston yksinvallan murtumista. Vuonna 1892 toteutettiin vielä lisäuudistus, jolla poistettiin veronmaksuryhmittäin tapahtunut äänestys.[9]

Kunnallinen itsehallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1866 säädetyn talonpoikaista itsehallintoa koskeneen lain mukaan talonpoikaisyhteisön täysi-ikäiset isännät saivat valita maalaiskunnan vanhimman (viroksi vallavanem) sekä maalaiskunnan itsehallintoelimen, valtuuston (viroksi vallavolikogu). Vaaleissa äänioikeutettuja olivat kaikki veroa maksavat tilanomistajat ja vuokraviljelijät sekä myös maaton väestö. Kunnallisen itsehallinnon tehtävänä oli muun muassa huolehtia poliisitoimesta, alkeiskouluista sekä sairaan- ja vanhustenhoidosta. Kartanonherralla ei ollut oikeutta mitätöidä maalaiskunnan valtuuston päätöksiä.[12][13]

Kirkkohallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaalla luterilaisen kirkkohallinnon korkein elin oli presidentin johtama ylikonsistori, jonka alaisina toimivat Tarton ja Pärnun alikonsistorit. Presidenttinä oli maaneuvos, ja hengellisenä johtajana kenraalisuperintendentti. Vironmaan ja Saarenmaan kirkkoprovinsseja johtivat konsistorit. Myös Vironmaan ja Saarenmaan konsistorien presidentteinä olivat maaneuvokset. Lisäksi Tallinnassa ja Narvassa oli vielä oma kaupunkikonsistori. Papiksi voitiin nimittää vain jumaluusoppia yliopistossa opiskellut mies.[14]

Vuonna 1832 perustettiin Venäjän evankelisluterilainen kirkko, jolle Nikolai I vahvisti kirkkolain. Baltian luterilainen kirkko menetti autonomiansa. Se siirrettiin osaksi Pietariin perustetun ylikonsistorin alaista Venäjän luterilaista kirkkoa. Baltian luterilaiset kirkot säilyttivät kuitenkin omat hallintonsa.[15]

Vuonna 1892 maalaiskuntia kiellettiin antamasta tukeaan luterilaiselle kirkolle, eikä uusia luterilaisia seurakuntia saanut enää perustaa.[16]

Maaorjuuden lakkauttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaa, jonka alue kuului Ruotsiin, on Virossa nimitetty "hyväksi Ruotsin ajaksi". Silloin maa vaurastui ja väkiluku kasvoi. Mutta Venäjään liittämisen jälkeen Itämerenmaakuntien maaorjuudessa olleen talonpoikaisväestön asema heikkeni entisestään saksankielisen aatelin saatua lisää oikeuksia [17]. Venäjän keisarikunnassa Itämerenmaakunnat muodostivat kokonaisuuden, joka keisarin hovissa miellettiin muusta valtakunnasta poikkeavaksi alueeksi. Niinpä maaorjuuskin voitiin siellä lakkauttaa aikaisemmin kuin muualla valtakunnassa.[18] Maaorjuuden vähittäinen poistaminen alkoi vihdoin 1802 Talonpoikaislailla, Iggaüks. Vuosina 1816–1819 Itämerenmaakuntien talonpojat vapautuivat teoriassa kokonaan maaorjan asemastaan. Vironmaan kuvernementissa asiaa koskeva laki hyväksyttiin vuonna 1816, Kuurinmaalla seuraavana vuonna ja Liivinmaalla 1819.[19]

Talonpojat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tilanteeseen, jossa henkilökohtaisen vapauden lisääntyminen merkitsi samalla taloudellisen riippuvuuden lisääntymistä. He eivät saaneet omistaa viljelemäänsä maata, vaan joutuivat vuokraamaan sen. Koska rahatalous oli vielä kehittymätöntä, vuokra maksettiin käytännössä työllä kartanon mailla. Talonpoikien elinolojen paranemiseen uusi järjestelmä ei tarjonnut mainittavia mahdollisuuksia. Sen vuoksi vuosisadan puoliväliin asti jatkunutta vaihetta Itämerenmaakunnissa on kutsuttu työorjuuden kaudeksi.[20] Syntyi muuttoliike maalta kaupunkeihin.[21] Virolaiset ja latvialaiset talonpojat myös kapinoivat usein, esimerkiksi Jaunbebrissä vuonna 1841 ja Veselavkassa vuonna 1842.[22]

Ensimmäisenä lisäuudistusten tielle lähti Liivinmaan maapäivät, joka maamarsalkka Hamilkar von Fölkersahmin johdolla hyväksyi uuden agraarilain vuonna 1849. Vironmaan maapäivät seurasi esimerkkiä vuonna 1856. Kuurinmaan maapäivillä, joka oli Itämerenmaakuntien konservatiivisin, hyväksyttiin vastaava agraarilaki vasta 1863. Uusien agraarilakien olennaisin sisältö oli, että talonpoikien maanomistus tuli jälleen mahdolliseksi.[23][24]

Keisari vahvisti vuonna 1863 passiasetuksen, jonka mukaan kaikilla lakimääräiset velvollisuutensa täyttäneillä ja veronsa maksaneilla talonpojilla oli oikeus saada passi. Sen turvin he saattoivat siirtyä minne tahansa Itämerenmaakunnissa ja tiettyihin osiin keisarikuntaa. Vuonna 1868 voimaan tulleella lailla työnvuokraus eli päivätyöt määrättiin lopetettavaksi ja korvattavaksi rahavuokralla.[25]

Etnisten virolaisten määrä kasvoi 1800-luvun puolivälin noin 700 000:sta 1910-luvun noin 1,2 miljoonaan. Latvialaisten määrä kasvoi samalla jaksolla noin miljoonasta 1,7 miljoonaan. Suuri väestönkasvu aiheutti sosiaalisia ongelmia. Kaikille ei riittänyt omaa viljelymaata tai riittävää toimeentuloa kotimaassa. Siirtolaisuus kohdistui Venäjälle, lähialueille ja Siperiaan.[26] Venäjän ministerineuvoston puheenjohtaja Pjotr Stolypinin maatalousuudistus vauhditti maanhankintaa, sillä maanhankintaan lainoja myöntävän talonpoikaispankin toiminta laajennettiin keväällä 1906 Baltiaan ja hajanaisia maatilkkuja kannustettiin yhdistämään yhdeksi talonpoikaistilaksi. Seuraavana vuonna talonpojille alettiin myydä valtion maita.[27][28]

Koululaitos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämerenmaakunnissa koulujen määrä alkoi lisääntyä Aleksanteri I:n hallitsijakaudella. Seurakunnat ja aateli olivat velvollisia ylläpitämään alkeiskouluverkkoa ja järjestämään talonpojille opetusta. Kouluverkoston kehittäminen sai vauhtia 1860-luvulla, jolloin päävastuu koulujen ylläpidosta annettiin kaupungeille ja maalaiskunnille. 1800-luvun loppuun mennessä Baltiaan oli perustettu kattava kouluverkosto. Alkeisopetus oli kaksivuotinen, ja opetuskieli 1800-luvun alkuvuosista lähtien oppilaiden äidinkieli. Seuraava taso oli kihlakunnankoulu, jossa keskityttiin yleissivistäviin aineisiin ja kielten opetukseen. Alkeiskouluja oli 1800-luvun jälkipuoliskolla lähes jokaisessa suurehkossa kylässä, mutta kihlakunnankouluja oli vain muutamia kymmeniä, ja niissä kävi vain muutama prosentti kaikista nuorista.[29]

Vuonna 1887 venäjän kieli määrättiin opetuskieleksi kolmannesta kouluvuodesta alkaen. Viisi vuotta myöhemmin venäjästä tuli myös kahden ensimmäisen kouluvuoden opetuskieli. Vuonna 1893 Tarton saksankielisestä yliopistosta tuli venäjänkielinen Jurjevin yliopisto. Venäläistämiseen liittyi kaikkien oppilaitosten siirtäminen keisarikunnan opetusministeriön alaisuuteen. Koululaitoksen kolmas aste, oppikoulut tai piirikoulut ja lukiot eli kymnaasit, oli vuoteen 1905 saakka saksan- tai venäjänkielinen, minkä jälkeen sallittiin perustaa muutamia viron- tai latviankielisiä oppikouluja. Yliopistossa opetus oli saksan- tai venäjänkielistä Venäjän vallan päättymiseen saakka. Opettajien kouluttamiseksi Vironmaalle ja Liivinmaalle perustettiin opettajaseminaareja.[29][5][30]

Teollistuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rautatieasema Valgassa vuonna 1890.

Rahatalouden vankistuminen auttoi pääomien keräämisessä teollisuusyritysten perustamiseksi ja loi edellytykset teollisuustuotteiden laajamittaiselle ostamiselle ja myymiselle. Elintason vähittäinen nousu loi riittävän ostajakunnan. Rautatie, joka tuli Baltiaan 1860-luvulla, kiihdytti teollistumista. Samaan aikaan kaupunkien tiukasti säännelty elinkeinonharjoittaminen alkoi vapautua. Eniten syntyi pieniä ja keskisuuria teollisuusyrityksiä, jotka jalostivat paikallisia raaka-aineita. Muutamat niistä kasvoivat suuryrityksiksi. Tärkeimmät alat olivat tekstiili- , elintarvike- , metalli- ja koneteollisuus, Kuurinmaalle keskittyi viinanpolttimoita.[31][32]

Veranvalmistus oli uusi teollisuudenhaara, jossa hyödynnettiin höyryvoimaa. Raaka-ainetta saatiin kotimaasta, ja valmis verka myytiin Venäjän armeijalle. Verkatehtaita oli Hiidenmaalla, Pärnun lähellä ja Tartossa. Verkateollisuuden rinnalla muut tehtaat olivat pieniä.[33]

Vuonna 1898 Tallinnaan perustettu sähkömoottoritehdas Volta aloitti Vironmaalla sähköteknisen teollisuuden. Samana vuonna Tallinnan Lasnamäelle valmistui Dvigatelin junanvaunutehdas. Pärnussa toimi Euroopan suurimpiin kuulunut Waldhofin selluloosatehdas.[34] Riiasta tuli maailmankaupan kannalta tärkeä satamakaupunki. Sen asukasluku kasvoi vuosien 1900 ja 1914 välillä 250 000:sta 500 000:en.[35] Kaupungistuminen ja vaurastuminen muuttivat sosiaalista rakennetta Vironmaan ja Liivinmaan kaupungeissa siten, että baltiansaksalaisten teollisuusmiesten ja pankkiirien rinnalle nousi virolaisia ja latvialaisia kauppiaita, liikemiehiä ja virkamiehiä.[36]

Sotapalvelus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1797 lähtien talonpoikien oli luovutettava sotilaita Venäjän armeijaan. Sotapalvelusaika oli 25 vuotta, mikä merkitsi lähes elinkautisrangaistusta. Vuonna 1874 Aleksanteri II lakkautti sen. Tilalle tuli kaikille yhteiskuntaluokille pakollinen asepalvelus, jonka kesto oli pelkän ala-alkeiskoulun käyneille neljä vuotta ja ylempää opetusta saaneille kaksi vuotta. Virolaisia ja latvialaisia miehiä palveli keisarikunnan armeijaa monissa sodissa.[37]

Ensimmäisessä maailmansodassa kymmeniä tuhansia virolaisia ja latvialaisia rekrytoitiin Venäjän armeijaan.[38] Latvialaisiin kiväärirykmentteihin värväytyi 42 000 latvialaista nuorta miestä sen jälkeen, kun Venäjän sotilasjohto oli sallinut kansallisten yksiköiden perustamisen vuonna 1915.[39] Virolaiset palvelivat Venäjän armeijan venäläisissä yksiköissä.[40]

Kansallinen herääminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämerenmaakuntien asukkaiden kansallinen herääminen tapahtui 1820-luvulta alkaen.[41] Tarton yliopistosta, joka oli avattu uudelleen vuonna 1802, kehittyi vuosisadan puoliväliin mennessä nationalismin keskus.[42] Kansallisten liikkeiden seurauksena yhteiskunnalliset jakolinjat alettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla piirtää säätyjen sijaan etnisten ryhmien mukaan.[43] Venäjän suhtautuminen virolaiseen ja latvialaiseen kansallisuusliikkeeseen oli 1880-luvun alkuun ja venäläistämiskauteen saakka myönteistä. Asenne muuttui Aleksanteri III:n valtaannousun myötä. Sensuuria ryhdyttiin tiukentamaan ja kansallisuusliikkeiden toimintaa vaikeuttamaan lakkauttamalla sanomalehtiä ja rajoittamalla yhdistysten perustamista. Tiukka politiikka jatkui myös Nikolai II:n hallitsijakaudella.[44]

Kansallisuusliikkeissä uusi johtava sukupolvi omaksui vuosisadan lopulla maailmankuvaansa sekä nationalistisia että sosialistisia aineksia. Vuosisadan vaihteen jälkeen kansallisuusliikkeissä painottuivat selvästi aikaisempaa enemmän sosiaaliset kysymykset.[45]

Sosiaalidemokratia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaalidemokratia oli kansallisen heräämisen tapaan aluksi sivistyneistön aate, mutta vuosisadan vaihteen tienoilta eteenpäin se alkoi saada yhä enemmän suosiota tavallisen kansan keskuudessa. Vasemmistoaktivistien herättelytyön kohderyhmiä olivat kasvava teollisuustyöväestö ja maaseudun maaton väki.[46]

Sosiaalidemokraattiset puolueet järjestäytyivät Itämerenmaakunnissa vuosina 1904–1905. Ne olivat yleensä läheisessä yhteistyössä Venäjän vastaavien puolueiden kanssa.[45] Latvian sosiaalidemokraattinen puolue perustettiin vuonna1904. Vaikka se toimi salaa, se oli hyvin organisoitunut ja keräsi huomattavan kannatuksen.[47] Elokuussa 1905 perustettiin Viron sosiaalidemokraattinen työläisten yhdistys.[48]

Tuhalan kartano tulipalon jälkeen.

Vuosien 1905–1906 tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskunnallinen ja taloudellinen epätasa-arvo ja pitkäkestoinen tyytymättömyys hallintoa kohtaan räjähti Venäjällä vallankumoukselliseksi mullistukseksi Venäjän ja Japanin välisen sodan ollessa vielä käynnissä. Vuoden 1905 tammikuun verisunnuntai johti työläisten vastalausemielenosoituksiin ja lakkoiluun myös Tallinnassa ja Narvassa. Tartossa ylioppilaat järjestivät kokouksen, jonka mottona oli "Alas itsevaltius". Kevään ja kesän aikana levottomuudet lisääntyivät. Lokakuussa virolaiset liittyivät Venäjällä alkaneeseen yleislakkoon. Tilanne kärjistyi, kun Vironmaan kuvernööri Aleksei Lopuhin määräsi 16. lokakuuta (juliaanisen kalenterin mukaan) avattavaksi tulen kohti Tallinnassa mieltään osoittanutta väkijoukkoa. Tallinnan verilöyly, jossa kuoli 94 mielenosoittajaa, varjosti keisarin seuraavana päivänä antamaa lokakuun manifestia. Sen jälkeen Vironmaassa alkoivat kahdeksan viikkoa kestäneet riehakkaat "vapauden päivät". Manifesti lietsoi kansaa lisävaatimuksiin. Suurkaupungit ajautuivat poliittiseen käymistilaan, ja seurannut kiihkeä poliittisen toiminnan jakso antoi alkusysäyksen poliittisten puolueiden ja ammattiyhdistysten muotoutumiselle. Latvian sosiaalidemokraattinen työväenpuolue johti autokraattisen hallinnon ja baltiansaksalaisten vastaista kampanjaa Kuurinmaalla ja Liivinmaalla. Pidettiin kokouksia, joissa esitettiin poliittisia vaatimuksia. Riiassa radikalisoituneet työläiset aloittivat väkivaltaisuudet: he polttivat maaseutukartanoita, ja baltiansaksalaisia pappeja lynkattiin. Talonpoikien joukot saartoivat paikallisten viranomaisten joukot ja ottivat jopa haltuunsa joitakin pienempiä kaupunkeja. Liivinmaalle julistettiin sotatila 22. marraskuuta. Tallinnasta lähti maaseudulle satakunta radikaalia työläistä, jotka mukaan liittyneiden maatyöläisten kanssa mellakoivat ja polttivat kartanoita joulukuussa viikon ajan. Vironmaan varakuvernööri Alexander von Giers julisti 10. joulukuuta Tallinnaan ja Harjumaalle sotatilan, ja suuri osa Tallinnan kaupunginvaltuutetuista pidätettiin. Joulun alla sotatila laajennettiin koskemaan koko Vironmaata. Vuoden lopulla keisarin hallinto lähetti sotilaista koottuja rangaistusretkikuntia Itämerenmaakuntiin. Ne palauttivat yhdessä kartanonomistajien perustamien suojajoukkojen kanssa järjestyksen kovin ottein: oikopäätä teloitettiin 1315 ihmistä. Tuhansia latvialaisia ja virolaisia, joita epäiltiin osallistumisesta rauhattomuuksiin, tuomittiin sotaoikeuksissa kuolemaan, vankeuteen, pakkotyöhön tai karkotettiin. Tuhannet pakenivat maasta. Kuolemantuomioita langetettiin Vironmaalla 168, Liivinmaalla 315 ja Kuurinmaalla 112.[49] [50]

Vuosien 1905–1906 tapahtumat jättivät Itämerenmaakuntiin kitkerän perinnön ja ylittämättömän kuilun baltiansaksalaisen aatelin ja kantaväestön välille. Venäjän viranomaisiin tapahtumat vaikuttivat siten, että virolaisia ja latvialaisia alettiin pitää kapinallisina, ja taistelua separatismia vastaan tehostettiin.[49][50]

Itämerenmaakunnat alueineen englanninkielisellä kartalla vuonna 1914.

Maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisessä maailmansodassa keisarillisen Saksan joukot valloittivat vuoden 1915 maalis-syyskuun aikana Kuurinmaan ja Väinäjoen eteläpuolisen alueen.[51] Syyskuussa 1915 rintama asettui Liivinmaalla Riian eteläpuolelle Väinäjoelle. Venäjän hallinto purki ja evakuoi tehtaita työntekijöineen saksalaisten tieltä. Riiasta lähti kolmekymmentätuhatta rautatievaunua, jotka oli lastattu täyteen arvokkaita koneita, välineitä ja metalleja. Latvialaisista kolmannes (800 000) hylkäsi kotinsa. Heistä suurin osa oli kotoisin Kuurinmaalta.[38]

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Nikolai II luopui kruunustaan, ja Venäjällä nousi valtaan väliaikainen hallitus, jonka ensimmäisiä toimia oli kuvernöörinvirkojen lakkauttaminen. Kuvernöörien tilalle nimitettiin kuvernementinkomissaarit: Vironmaan kuvernementtiin Jaan Poska ja Liivinmaan kuvernementtiin Andrejs Krastkalns.[52]

Venäjän väliaikainen hallitus suostui 30. maaliskuuta virolaisten asuttaman alueen yhdistämiseen yhdeksi kokonaisuudeksi, jolloin syntyi Viron kuvernementti. Latvialaisten vastaavaa vaatimusta ei kuitenkaan Pietarissa hyväksytty. Syynä oli ennen muuta Latgallian kysymys. Väliaikainen hallitus kieltäytyi yhdistämästä Latgalliaa autonomisen Latvian yhteyteen. Viron kuvernementtiin luotiin korkeimmaksi hallintoelimeksi Viron maapäivät, jonka aseman Venäjän väliaikainen hallitus tunnusti.[53] Syyskuun 3. päivänä Saksan armeija valtasi Riian.[54]

Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen 15. marraskuuta Viron maapäivät julistautui viimeisessä kokouksessaan Viron ylimmäksi käskynhaltijaksi, vaikka valta oli jo siirtynyt Jaan Anveltin johtamille bolševikeille. Bolševikit, jotka suhtautuivat kielteisesti Viron itsenäistymiseen, olivat vuoden 1917 aikana järjestäytyneet erilaisiksi neuvostoiksi ja luoneet niiden tueksi aseelliset punakaartit. Bolševikkeja kannattaneet venäläiset joukko-osastot tukivat virolaisia aateveljiään. Muutama päivä myöhemmin Latvian väliaikainen kansalliskomitea, jonka muodostivat Latvian ei-marxilaiset poliittiset voimat, kokoontui Valgaan ja julistautui Latvian kansan ainoaksi lailliseksi edustajaksi.[55][56]

Entisistä Itämerenmaakuntiin kuuluneista kuvernementeista syntyivät Viron ja Latvian tasavallat, mutta ennen sitä käytiin Viron vapaussota ja Latvian vapaussota. Kuurinmaan kuvernementin alue oli siirtynyt Saksan hallintaan, ja Brest-Litovskin rauhassa Venäjä luopui alueesta virallisesti.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Zetterberg, Seppo: Uusi Viron historia, s. 122. SKS, 2017. ISBN 978-952-222-838-3
  2. ↑ Baltic States - Hanseatic League, Reformation, Nationalism britannica.com.
  3. ↑ Zetterberg 2017 s. 126.
  4. ↑ Zetterberg 2017 s. 190–191.
  5. ↑ a b Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 121. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
  6. ↑ Kasekamp s. 105.
  7. ↑ a b Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 128-129. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9
  8. ↑ a b Zetterberg 2017 s. 123.
  9. ↑ a b Alenius s. 167.
  10. ↑ Zetterberg 2017 s. 123–124.
  11. ↑ Zetterberg, Seppo: Latvian ja Liettuan historiaa, s. 29-30. Teoksessa Dainojen henki. Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista. SKS, 1990. ISBN 951-717-622-8
  12. ↑ Zetterberg 2017 s. 161.
  13. ↑ Alenius s. 166–167.
  14. ↑ Zetterberg 2017 s. 137.
  15. ↑ Zetterberg 2017 s. 171.
  16. ↑ Zetterberg 2017 s. 192.
  17. ↑ http://www.tuglas.fi/viro/historia/historia.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  18. ↑ Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 159. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9
  19. ↑ Alenius s. 161.
  20. ↑ Alenius s. 162–163.
  21. ↑ Baltic states - Hanseatic League, Reformation, Nationalism britannica.com.
  22. ↑ Kasekamp s. 104.
  23. ↑ Alenius s. 164.
  24. ↑ Kasekamp s. 105.
  25. ↑ Zetterberg 2017 s. 161.
  26. ↑ Alenius s. 171.
  27. ↑ Zetterberg 2017 s. 197.
  28. ↑ Kasekamp s. 133.
  29. ↑ a b Alenius s. 168–169.
  30. ↑ Zetterberg 2017 s. 173–174.
  31. ↑ Alenius s. 173–174.
  32. ↑ Kasekamp s. 127.
  33. ↑ Zetterberg 2017 s. 168.
  34. ↑ Zetterberg 2017 s. 169.
  35. ↑ Baltic states - Hanseatic League, Reformation, Nationalism britannica.com.
  36. ↑ Baltic states - Hanseatic League, Reformation, Nationalism britannica.com.
  37. ↑ Kasekamp s. 106.
  38. ↑ a b Kasekamp s. 134.
  39. ↑ Kasekamp s. 135.
  40. ↑ Alenius s. 199.
  41. ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 111-120. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
  42. ↑ Baltic States - Hanseatic League, Reformation, Nationalism britannica.com.
  43. ↑ Kasekamp s. 101.
  44. ↑ Alenius s. 183–184.
  45. ↑ a b Alenius s. 188.
  46. ↑ Alenius s. 186.
  47. ↑ Kasekamp s. 129.
  48. ↑ Zetterberg 2017 s. 195.
  49. ↑ a b Zetterberg 2017 s. 195–197.
  50. ↑ a b Kasekamp s. 130–132.
  51. ↑ Alenius s. 197.
  52. ↑ Zetterberg 2017 s. 205.
  53. ↑ Alenius s. 201.
  54. ↑ History of Latvia britannica.com.
  55. ↑ Kasekamp s. 139.
  56. ↑ Alenius s. 203.
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Itämerenmaakunnat&oldid=22749170”