Kaksiluonto-oppi

Elin Danielson-Gambogi: Jeesus siunaa lapsia, Ahlaisten kirkon alttaritaulu (1888).

Kaksiluonto-oppi eli dyofysitismi (kreik. dyo, kaksi ja physis, luonto) on kristillisessä teologiassa kristologian perustavin oppi Jeesuksesta, jonka mukaan Kristus on yhtäaikaa sekä todellinen ihminen että todellinen Jumala. Kristus on täysin jumalallisena ja täysin inhimillisenä ja molempina ”yksi ja sama” (kr. heis kai ho autos). Nämä kaksi luontoa ovat hänessä ”sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta”.

Tausta

Kaiken kristillisen uskon ydin on oppi Kristuksesta, eli kristologia. Kristologia määrittelee Jeesus Nasaretilaisen paikan käsitekartalla ja pyrkii sijoittamaan hänet ajan ja ikuisuuden, ihmisyyden ja jumalallisuuden sekä erityisyyden ja universaalisuuden koordinaatteihin. Kristologia pyrkii vastaamaan kysymykseen, mikä on Kristuksen suhde Jumalaan. Jeesuksen kuolema toi kristinuskoon materiaalia, joka selittyy ylösnousseen Jeesuksen ilmestyksillä ja niihin liitetyillä tulkinnoilla.

Uuden kristillisen liikkeen ihmiset olivat vakuuttuneita siitä, että mies, joka hetki sitten oli elänyt heidän keskuudessaan, olikin jumalallinen hahmo. Tämän miehen, jota seurakuntalaiset palvoivat jumalallisena hahmona, lähisukulaiset, äiti ja sisarukset olivat vielä eläneet samaan aikaan. Sama mies oli äskettäin kärsinyt häpeällisen ristinkuoleman.

Varhaisen kristikunnan piti löytää asianmukainen ilmaisu äärimmäisen paradoksaaliselle ja kokonaisvaltaiselle tapahtumasarjalle. Tuon ajan jumalakuvan hallitsevana piirteenä oli ehdoton tuonpuoleisuus, kirkkaus ja muuttumattomuus. Kreikkalaisen käsityksen mukaan Jumala oli kaiken kärsimyksen ja inhimillisyyden ulkopuolella. Ajatus Jumalan todellisesta eikä vain näennäisestä (ns. doketismi) ”alas astumisesta” yhdistyen täyteen ihmisyyteen aina kuolemaan asti, oli erittäin vaikeasti hyväksyttävä.

Kaksiluonto-opin muotoutuminen

Ensimmäinen vuosisata

Historiallinen Jeesus ei antanut selkeitä vihjeitä siitä, miten hänen persoonansa tulisi ymmärtää (eksplisiittinen kristologia). Hän oli kyllä ottanut huomioon mahdollisuuden tulla surmatuksi, ja myös keskustellut tästä oppilaittensa kanssa, mutta ei luultavasti ollut puhunut kuolemansa pelastavasta merkityksestä. Jeesuksen persoonaan ja toimintaan oli kuitenkin latautunut vahva tulkinnan potentiaali (implisiittinen kristologia). Evankeliumin julistajasta oli tullut evankeliumin sisältö. Jeesus Nasaretilaisen puheita ja tekoja tarkasteltiin nyt siinä valossa, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hänen kuolemansa ristillä ja ylösnousemus muodostivat erottamattoman kokonaisuuden, josta kävi ilmi, kuka hän todella oli. Näin syntyi (eksplisiittinen) kristologia.

Uusi testamentti sisältää useita kokonaishahmotelmia, joille kaikille on yhteistä se, että Jeesuksen kuolemalla ja ylösnousemuksella on olennainen merkitys. Useimmat hahmotelmat ovat eläneet jo alussa rinta rinnan, eikä niitä voi pitää toisiaan pois sulkevina, vaan toisiaan täydentävinä.

Toinen vuosisata

Toisella vuosisadalla alkoi kirkollisen keskustan reaktioissa hahmottua yhtenäinen linja, jonka soteriologinen ydinajatus on, että ”yhden ja saman” Kristuksen täytyi olla ihmisten pelastuksen tähden kokonaan jumalallinen ja kokonaan inhimillinen. Jo varhain oli tiedossa, että kristillisen uskon salaisuus on lopulta ilmaistavissa ainoastaan paradoksin muodossa.

Kirkollisteologinen perusitseymmärrys eli ortodoksia kohtasi karikoita, joista sen oli selvittävä. Näitä olivat muun muassa ebioniitit, jotka pitivät Jeesusta tavallisena ihmisenä ja lähinnä profeettana, doketismi, joka väitti Kristuksen olevan täysin jumalallinen ja vain näytti ihmiseltä, sekä adaptionismi, joka torjui Kristuksen todellisen ihmisyyden.

Kolmas vuosisata

Kirkkoisä Tertullianus (n. 155–230) hahmottaa kristillisen jumalakuvan paradoksin siten, että Jumalan ykseys (una substansia) ja persoonien ero sijoittuvat olemuksellisesti (ontologisesti) eri tasoille. Vaikka Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen suhdetta ei ollut varhaiskiristillisessä saarnassa käsitteellisesti hahmoteltu, niin siihen sisältyi vahva paradoksaalinen ajatus siitä, että Kristus, joka oli täysi ihminen, ”istui” samalla transsendenttisen isän ”oikealla puolella” ja edusti häntä maan päällä täysimittaisesti.

Kristuksen suhde oli voimakkaasti kytköksissä ns. trinitaariseen kysymykseen, eli Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen suhteeseen, ja vaikka homousios-lausuma sanoi, että Isä ja Poika kuuluivat olemuksellisesti yhteen, se ei vielä ratkaissut Kristuksen persoonan salaisuutta. Vaikka Isän ja Pojan suhdetta käsittelevät kiistat alkoivat 300-luvun lopulla rauhoittua, oli selvä, että kristologiseen kysymykseen tuli löytää sekä kristillistä itseymmärrystä että kiisteleviä osapuolia tyydyttävä ratkaisu.

Keisari Konstantinuksen (n.272-274–337) koolle kutsuma Nikean konsiili vuonna 325 päätyi vakiinnuttamaan seuraavan opillisen asetelman: Isän ja Pojan olemus (eli luonto) on yhteinen, eikä Poika ole Isää alempi eikä hänestä erillinen, vaan he yhdessä ja samalla myös erillään edustavat yhden Jumalan yhtäaikaista tuonpuoleisuutta ja tämänpuoleisuutta.

Neljäs vuosisata

Konstantinopolin ensimmäisessä konsiilissa (381) hyväksytyn Nikean päätöksen myötä tuli selväksi, että aika oli kypsä myös varsinaisen kristologisen kysymyksen selvittämiseen. Varhaiskristillinen, luomisuskoon nojaava saarna oli alusta pitäen ollut sitä mieltä, että koko ihmisen – ja ihmisen kautta myös luomakunnan – oli määrä pelastua. Kristuksen, eli pelastuksen välittäjän tuli olla samanlainen kuin sen, jonka oli määrä pelastua.

Lännen kirkossa oli tehty selvä jako substanssin eli luonnon (natura) ja persoonan välille siten, että ensimmäinen tarkoitti yleistä olemusta ja jälkimmäinen konkreettista yksilöä. Kristuksella oli tässä ajattelussa yksi persoona, mutta kaksi täydellistä luontoa. Idän kirkossa ”olemus” tai vaihtoehtoisesti ”luonto” alkoivat yksiselitteisesti merkitä yleistä lajia, ”hypostaasi” konkreettista yksilöä, ja ”prosōpon” sen tunnistettavaa ilmenemismuotoa, kasvoja.

Kun ”luonto” ja ”olemus” samastuivat toisiinsa olemisen yleiseksi tasoksi samoin kuin ”hypostaasi” ja ”prosōpon” tunnistettavaksi yksilöllisyydeksi, keskustelu kirkkojen välillä saavutti sen tason, että oli mahdollista saavuttaa yhteisesti hyväksyttävä ratkaisu.

Khalkedonin kirkolliskokous (451), jossa länsi oli ensimmäistä kertaa ratkaisevassa osassa, löysi sellaisen dogmaattisen muotoilun, jolla voitiin yhdistää toisiinsa maltillinen ykseys ja erotuskristologia. Samassa yhteydessä myös kristologiassa käytetty terminologia saatiin yhtenäistetyksi.

Kristologiset mallit

1. Korotuskristologia

- Jumala on ylösnousemuksessa ”korottanut” Jeesuksen ”Herraksi ja Messiaaksi”. Jeesus on toteuttanut vanhatestamentillisen profeetan ja viattoman hurskaan ihannekuvan ja kokenut profeetan ja hurskaan kohtalon. Tämän Jumala on palkinnut herättämällä hänet kuolleista ja antamalla hänelle messiaan jumalallisen vallan.

2. Kaksivaihekristologia

- Yhtä ja samaa Jeesusta voidaan tarkastella sekä ihmisyyden että jumalallisuuden näkökulmasta, ja nämä kaksi puolta tai ulottuvuutta esiintyvät peräkkäisinä vaiheina, mutta ovat samalla myös päällekkäisiä. Jeesus on ollut koko ajan Jumalan Poika, mutta ylösnousemuksessa hänelle on annettu jumalallinen valta.

3. Pre-eksistenssikristologia

- Nimi tulee latinasta ja tarkoittaa ennaltaolemista. Ennen ihmiseksi tulemistaan Kristus on ollut olemassa ”Jumalan muotoisena”, mutta on luopunut tästä asemasta ja ottanut ”orjan muodon” ja tullut ”ihmisten kaltaiseksi”.

4. Inkarnaatiokristologia

- Kristusta tarkastellaan johdonmukaisesti jumaluudesta käsin ja suunta on yksiselitteisesti ylhäältä alaspäin. Kristusta tarkastellaan jumalallisuudesta käsin.

5. Synoptisten evankeliumien alhaalta eli ihmisyydestä käsin tarkasteleva kristologia

- Ylösnousemususkon valaisema jumalallinen näkökulma tulee evankeliumeissa selkeästi esiin. Niissä on silti kuitenkin havaittavissa ”tosi ihminen”, Jeesus Nasaretilainen. Evankeliumien Jeesuksen kasteen merkityksen korostaminen on toisinaan johtanut tulkintoihin, joissa ihminen Jeesus olisi vasta kasteen hetkellä ”adoptoitu” Jumalan Pojaksi ja vasta ylösnousemuksessa ”korotettu” Jumalan rinnalle.

6. Kosminen kristologia

- Jeesuksen tehtävä ei rajoitu ainoastaan ihmiskuntaan vaan siihen kuuluu koko maailma ja maailmankaikkeus.

Khalkedonin tunnuslauselma

Pääartikkeli: Khalkedonin kirkolliskokous

Khalkedonin tunnuslauselma on yksi pitkä lause, jota vain pilkut jäsentävät. Tällä on haluttu korostaa sitä, että tekstissä kaikki liittyy kaikkeen, eikä siihen voi mitään lisätä, eikä siitä voi mitään jättää pois. Kaksiluonto-oppi saavutti toistaiseksi lopullisimman muotonsa Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451.

Lähteet

• Aejmelaeus, Lars (2007). Kristinuskon synty. Hämeenlinna: Karisto.
• Af Hällström, Gunnar, Anni Maria Laato & Juha Pihkala (2005). Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Helsinki: Kirjapaja.
• McGrath, Alister (2011). Kristillisen uskon perusteet. Suomentanut Satu Kantola. Helsinki: Kirjapaja.
• Pihkala, Juha (2004). Yksi kahdessa. Helsinki: Yliopistopaino.
• Pihkala, Juha (2009). Uskontoa tiedosta ja tietoa uskonnosta. Helsinki: Edita.
• Ruokanen, Miikka (1990). Ydinkohdat. Juva: WSOY.