Latvian vapaussota
| Latvian vapaussota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
| |||||||
| Komentajat | |||||||
|
|
Jukums Vācietis | ||||||
Latvian vapaussota oli sarja sotia, jotka johtivat Latvian itsenäistymiseen. Vapaussota käytiin 5. joulukuuta 1918 – 11. elokuuta 1920. Sitä voidaan pitää myös sisällissotana, sillä sodan aikana latvialaiset taistelivat myös toisiaan vastaan[1].
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Latvia siirtyi Ruotsin vallan alta Venäjän keisarikunnan alaisuuteen suuren Pohjan sodan päättäneen Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721. Tämän jälkeen Latvian alueelle jäi saksalainen hallinto. 1800-luvun lopussa oikeus ja koulu pyrittiin venäläistämään, mikä aiheutti kansallisen heräämisen. 1905 Baltian maissa oli vallalla vallankumousliike, joka vastusti muun muassa saksalaisen yläluokan etuuksia vastaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915 Saksa miehitti Latvian Väinäjoelle saakka. Helmikuun vallankumouksen aikana latvialaiset rupesivat esittämään poliittisia vaatimuksia, joiden tarkoituksena oli aluksi saada Latvialle autonomia. Joulukuussa 1917 neuvostojen kongressi Fricis Roziņšin johdolla julisti Latvian alueelle neuvostovallan. Saksa valloitti koko Latvian 1918. Saksa joutui kuitenkin vetäytymään Latviasta marraskuussa 1918. Venäjän bolševikkihallitus sanoi 13. marraskuuta irti Saksan kanssa maaliskuussa solmitun Brest-Litovskin rauhansopimuksen, ja puna-armeija aloitti hyökkäyksen Baltian maita vastaan. Jānis Čaksten johtama Kansanneuvosto julisti 18. marraskuuta Latvian itsenäiseksi tasavallaksi.[2][3]
Kārlis Ulmanisin johtama Latvian väliaikainen hallitus tarvitsi kipeästi kurinalaisia aseellisia joukkoja, minkä vuoksi se suostui maailmansodassa 11. marraskuuta antautuneen Saksan sotilaalliseen tukeen. Vastineeksi Ulmanis lupasi kaikille Latvian puolesta taisteleville maan kansalaisuuden ja omistusoikeuden. Saksan vakinaiset joukot pääosin kotiutettiin ja korvattiin vapaaehtoisista kootuilla aseellisilla vapaajoukoilla ja baltiansaksalaisten Landeswehr-armeijalla. [4]
Sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Marraskuussa 1918 alettiin muodostaa Latvian armeijaa. Yhteensä Latvian sotavoimat koostuivat 26 komppaniasta ja viidestä tykistöpatterista.
Joulukuussa Latvian neuvostotasavallan joukot ylittivät Latvian rajan ja valloittivat ensin Pihkovan, Valkan ja Võrun. Riika vallattiin 3. tammikuuta 1919.[5] Helmikuuhun 1919 mennessä puna-armeija oli vallannut Latvian Venta-joelle saakka. Riiassa olleet saksalainen hallinto ja Kārlis Ulmanisin väliaikainen hallitus pakenivat Liepājaan. Liepājasta tuli Saksan sotatoimien päätukikohta. Saksalaiset joukot muodostuivat Baltian Landeswehrista ja saksalaisista vapaaehtoisista (ns. Rautaisesta divisioonasta).[6]
Huhtikuun 16. päivänä saksalaiset tekivät Liepājassa vallankaappauksen, jossa Latvian kansallinen johtaja Kārlis Ulmanis syrjäytettiin ja korvattiin saksalaisten Andrievs Niedran nukkehallituksella.[7]
Toukokuun 22. päivänä puna-armeija ja saksalaiset aloittivat samaan aikaan hyökkäyksen toisiaan kohti. Taistelu ratkesi Baltian Landeswehrin kahden osaston Riian esikaupunkeihin seuraavana päivänä tekemään viisitoista kilometriä pitkään rynnäkköön. Puna-armeija joutui vetäytymään Riiasta, minkä jälkeen sen valloittivat kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtamat saksalaiset vapaaehtoisjoukot. Taistelua seurasi Riian verinen puhdistus, jossa arviolta 3000 todellista tai oletettua Landeswehrin vihollista surmattiin.[8]
Kesällä 1919 Latviassa puhkesi Landeswehrin sota, joka johti Saksan perääntymiseen Pohjois-Latviasta Riikaan. Virolaiset tukivat tällöin Kārlis Ulmanisin joukkoja saksalaisia vastaan. Virolaiset joukot komentajanaan kenraalimajuri Ernst Põdder löivät saksalaisjoukot Cēsisissä 23. kesäkuuta 1919. Virolaiset seurasivat perääntyviä saksalaisia kohti Riikaa, mutta länsivaltojen puuttuminen sotaan pysäytti sotatoimet, ja aselepo solmittiin 3. heinäkuuta 1919.
Heinäkuussa 1919 Kārlis Ulmanisin johtama hallitus palasi aselevon jälkeen takaisin valtaan. Saksalaiset vapaaehtoisjoukot hajotettiin heinäkuun aselevon jälkeen, mutta osa heistä siirtyi tukemaan valkoisten venäläisten länsiarmeijaa, jota johti kenraali Pavel Bermondt-Avalov. Valkoisten venäläisten länsiarmeija hyökkäsi lokakuun alussa Etelä-Latviassa Latvian armeijaa vastaan. Lokakuun puolessavälissä latvialaiset joukot ryhtyivät vastahyökkäykseen Ranskan, Englannin ja Viron tukemana ja marraskuuhun 1919 mennessä Bermondt-Avalovin joukot olivat perääntyneet Liettuaan saakka. Tammikuussa 1920 Puolan ja Latvian armeijat hyökkäsivät Venäjän miehittämälle Latgallian alueelle, joka vallattiin muutamassa päivässä. Latvia solmi 1. helmikuuta 1920 välirauhan Neuvosto-Venäjän kanssa. 11. elokuuta 1920 Latvia ja Neuvosto-Venäjä solmivat lopullisen rauhan, jolloin Latvia sai historiallisten alueidensa lisäksi Latgallian. Saksan kanssa Latvia oli sopinut rauhan heinäkuussa 1920.[9][1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Mela, Marjo: Latvian historia. Helsinki: Yliopistopaino, 1997. ISBN 951-570-340-9
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Latvian War for Independence 1918-1920 latvianhistory.com. Viitattu 2.12.2015. (englanniksi)
- ↑ Mela s. 36-49
- ↑ Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 204. Atena Kustannus Oy, 2000. ISBN 951-796-216-9
- ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 143. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
- ↑ Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 120. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
- ↑ Roselius & Silvennoinen s. 120–121.
- ↑ Roselius & Silvennoinen s. 180–183.
- ↑ Roselius & Silvennoinen s. 232–237.
- ↑ Mela s. 51-56