Leimaverolaki (Iso-Britannia)
Leimaverolaki (engl. Stamp Act) oli Ison-Britannian parlamentin vuonna 1765 hyväksymä laki, jonka tarkoituksena oli verottaa siirtomaissa käytettävää paperia. Lakia vastustettiin erityisesti Pohjois-Amerikan siirtokunnissa, sillä niiden asukkaat eivät halunneet maksaa sellaisia veroja, joiden asettamiseen he eivät voineet itse vaikuttaa. Laki käynnisti siirtokunnissa kuohunnan ja verokapinan, joka enteili myöhemmän Amerikan vallankumouksen puhkeamista.
Lain tausta ja sisältö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lain säätämisen taustalla oli Ison-Britannian hallituksen tarve kattaa Amerikan siirtokuntien aiheuttamat suuret sotilas- ja hallintomenot. Vuonna 1763 päättynyt suuri siirtomaasota oli tullut kalliiksi ja sitä seurannut Pontiacin kapina pakotti lisäämään rajaseutujen puolustusjärjestelyitä. Menojen kattamiseksi pääministeri George Grenville esitteli vuonna 1764 sokerilain (Sugar Act) ja seuraavana vuonna leimaverolain. Jälkimmäinen laki koski kaikkia virallisia asiakirjoja, kirjoja, sanomalehtiä, lentolehtisiä, almanakkoja, pelikortteja ja muita paperituotteita.[1] Lain mukaan niissä sai käyttää vain Lontoossa valmistettuja virallisia painomateriaaleja, joihin oli lyöty veroleima. Leimavero sisältyi näin paperin hintaan, sillä valtio keräsi leimojen käytöstä maksun materiaalien valmistajilta.
Seuraukset Pohjois-Amerikan siirtokunnissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Laki hyväksyttiin 22. maaliskuuta 1765. Se johti Pohjois-Amerikan siirtokunnissa monenlaisiin vastareaktioihin ja mielenosoituksiin.[2] Bostonissa ensimmäinen Lontoosta lähetetty leimapaperilähetys poltettiin julkisesti protestina laille. Kaikkiin siirtokuntiin lähetettiin virkamies huolehtimaan leimamerkkien levittämisestä veron perimiseksi, mutta spontaanit väkijoukkojen nousut pakottivat heidät luopumaan tehtävistään. Lain toimeenpanoon tarkoitettua hallintokoneistoa ei missään vaiheessa saatu toimimaan vastarinnan vuoksi. Lisäksi siirtokuntalaiset organisoivat kaikkien englantilaisten tuotteiden ostoboikotin, jolla oli suurin vaikutus, sillä se vahingoitti myös englantilaisten liikemiesten etuja.[3] Boikotin seurauksena kaupankäynti siirtokunnissa pysähtyi lähes täysin kesän 1765 aikana.[2]
Siirtokuntalaisia ei ärsyttänyt niinkään leimaveron suuruus, vaan se seikka, että se rikkoi anglosaksisissa maissa yleisesti tunnustettua periaatetta, jonka mukaan vain kansalaisia edustava parlamentti saattoi asettaa heille veroja. He katsoivat näin ollen vain siirtokuntien omilla edustajakokouksilla olevan oikeuden verojen määräämiseen heille, mutta ei Lontoon parlamentilla.[3] Tämä oli ollut myös vallitseva käytäntö jo 150 vuoden ajan.[1] Leimaveroprotestien aikana monet käyttivät lakimies James Otisin kuuluisaksi tekemää iskulausetta ”Ei verotusta ilman edustusoikeutta” (No taxation without representation).[2] Kaikkiaan leimaverolain vastustus loi Amerikan siirtokuntiin sellaista poliittista aktiivisuutta ja julkista keskustelua, jolla oli myöhemmin suuri merkitys itsenäisyystaistelun yhteydessä. Kysymys siirtokuntien ja emämaan suhteesta nousi keskustelun aiheeksi ja perustettiin radikaali vastarintajärjestö ”Vapauden pojat” (Sons of Liberty).[4][3]
Lokakuussa 1765 New Yorkiin kokoontui niin sanottu leimaverokongressi, jossa yhdeksän siirtokunnan edustajat vaativat lakia kumottavaksi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun eri siirtokunnat ryhtyivät oma-aloitteiseen yhteistoimintaan. Itse kokous oli varsin maltillinen: parlamentille ja kuningas Yrjö III:lle osoittamassaan anomuksessa se vakuutti uskollisuuttaan ja pyysi leimaverolain kumoamista.[4][1]
Kauppaboikotin seurauksena tappioita kärsineet brittiläiset kauppahuoneet ja tehtailijat alkoivat vaatia parlamentilta leimaverolain kumoamista. Ylähuoneen vastustuksesta huolimatta parlamentti kumosi lain maaliskuussa 1766. Samassa yhteydessä se kuitenkin myös hyväksyi julistuksen (nk. Declaratory Act), jonka mukaan sillä tulisi olemaan oikeus asettaa veroja kaikille siirtomaiden asukkaille ”kaikissa ajateltavissa olevissa tapauksissa”. Jo seuraavana vuonna parlamentti sääti niin sanotut Townshendin lait, jotka synnyttivät uuden kiistan.[1][4]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Stamp Act (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 20.1.2014.
- ↑ a b c Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 600–601. Gummerus 1988.
- ↑ a b c Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 48. Otava, Helsinki 1985.
- ↑ a b c Sisko Haikala: Vallankumousten aikakausi, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 589–590. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1988.