Tämä on lupaava artikkeli.

Necronomicon

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
H. P. Lovecraftin patsas pitelee kädessään maagista kirjaa. (Gage Prentissin veistos, Providence.)

Necronomicon on kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) Cthulhu-kertomuksista peräisin oleva kuvitteellinen grimoire eli kirja, joka sisältää loitsuja ja tietoa yliluonnollisista voimista. Teoksen kirjoittajaksi mainitaan ”hullu arabi” Abdul Alhazred.

Monet Lovecraftin kirjeystävät alkoivat teksteissään viitata Necronomiconiin ja kehittelivät omia salatieteellisiä kirjojaan, joihin Lovecraft alkoi vastavuoroisesti viitata omassa tuotannossaan. Tavoitteena oli luoda vaikutelma tarinoiden taustalla vaikuttavasta mytologiasta ja siten voimistaa todentuntua. Jotkut ovatkin erehtyneet pitämään Necronomiconia todellisena kirjana. Lovecraft itse korosti aina, että kyse oli sepitteestä.

Maineensa vuoksi Necronomicon on esiintynyt usein myös Cthulhu-mytologian ulkopuolisissa kauhuteoksissa, kuten Sam Raimin Evil Dead -elokuvatrilogiassa. Lovecraftin kuoleman jälkeen on lisäksi kirjoitettu useita Necronomicon-nimisiä teoksia, jotka ovat olevinaan Lovecraftin mainitsema kirja.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielletyt kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Necronomiconin historian käsikirjoituksen ensimmäinen sivu (1927).

Necronomicon on kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) luomus. Nimi ilmestyi hänen mieleensä unessa.[1] Vuonna 1921 kirjoitetussa ja julkaistussa novellissa ”Nimetön kaupunki” Lovecraft viittasi kuvitteelliseen arabimystikko Abdul Alhazrediin, joka oli kirjoittanut ”selittämättömän säeparin”. Vuonna 1922 kirjoittamassaan novellissa ”Ajokoira” (julkaistu 1924) Lovecraft mainitsi ensimmäistä kertaa Necronomiconin nimeltä ja nimesi kirjoittajaksi Abdul Alhazredin. Tämän jälkeen hän mainitsi novelleissaan Necronomiconin toistuvasti. Pitääkseen kuvaukset johdonmukaisina Lovecraft laati vuonna 1927 lyhyen tekstin Necronomiconin historia.[2]

Necronomiconilla ei todennäköisesti ollut yksittäistä esikuvaa, vaan sen taustalla oli goottilaisen romaanin perinne, jossa usein esiintyi ”homeisia kätkettyjä käsikirjoituksia”. Jo ennen Necronomiconia Lovecraftin tarinoissa oli esiintynyt samankaltainen teksti nimeltä Pnakoottiset käsikirjoitukset (Pnakotic Manuscripts); se mainittiin ensi kertaa vuoden 1918 novellissa ”Polaris”.[2] Abdul Alhazredin hahmo oli Tuhannen ja yhden yön innoittama.[1] Necronomiconin arabiankielisen nimen Al Azif Lovecraft löysi William Beckfordin Hirmuvaltiaan selityksistä, jotka oli laatinut Samuel Henley.[2][3] Lovecraft yritti kehitellä Necronomiconille myös kreikankielisen etymologian: nekros (’ruumis’), nomos (’laki’), eikon (’kuva’) eli ”Kuolleiden lain kuva”. Lovecraft-tutkijat S. T. Joshi ja David E. Schultz (2001) pitävät tätä kuitenkin kieliopillisesti epätyydyttävänä ja ehdottavat etymologiaksi nekros (’ruumis’), nemo (’jakaa’, ’pilkkoa’, idiomaattisesti ’tutkia’ tai ’luokitella’) ja -ikon (adjektiivisuffiksi), jolloin nimen voisi tulkita tarkoittavan ”Tutkielmaa kuolleista”.[2]

Myöhemmin myös muut Weird Tales -kirjailijat alkoivat teksteissään viitata Necronomiconiin ja kehittelivät omia kiellettyjä kirjojaan, joihin Lovecraft puolestaan viittasi omissa tarinoissaan. Tämä hämmensi lukijoita, jotka usein tiedustelivat Lovecraftilta kiellettyjen kirjojen aitoudesta. Lovecraftin mukaan ristikkäisten viittausten verkko toi kauhutarinoihin toden ja syvyyden tuntua. Hän kuitenkin kiisti halunneensa tietoisesti huijata ihmisiä, ja uteliaille hän kertoi aina suoraan, että kyse oli sepitteestä:[1]

»Sitten sananen ”kauheista ja kiellettyistä kirjoista” – myöntää täytyy, että useimmat niistä ovat pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Abdul Alhazredia tai Necronomiconia ei ole, vaan olen keksinyt nämä nimet itse. Robert Bloch kehitteli ajatuksen Ludvig Prinnistä ja hänen De Vermiis Mysteriis -kirjastaan, kun taas Eibonin kirja on Clark Ashton Smithin keksintöä. Robert E. Howard on vastuussa Friedrich von Junztista ja hänen Unaussprechlichen Kultenistaan... Mitä tulee vakavissaan kirjoitettuihin teoksiin synkistä, okkulttisista ja yliluonnollisista aiheista – toden sanoakseni niillä ei ole paljonkaan arvoa. Siksi on paljon hauskempaa keksiä myyttisiä kirjoja itse.»
(H. P. Lovecraft (29.7.1936)[4])

Lovecraftilta kysyttiin toisinaan, miksei hän kirjoittanut Necronomiconia itse. Tähän Lovecraft huomautti, että kirjassa oli hänen novelliensa mukaan lähes tuhat sivua.[2] Vuonna 1932 hän kertoi Robert E. Howardille leikitelleensä ajatuksella Necronomiconin kirjoittamisesta, mutta luopuneensa ajatuksesta urakan laajuuden vuoksi.[1] Lisäksi Lovecraft totesi, että olisi lähes mahdotonta tehdä kirja, joka olisi yhtä pelottava ja vaikuttava, kuin mitä Necronomiconin väitettiin olevan.[2]

Abdul Alhazred

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lovecraft oli lapsuudessaan suuresti kiinnostunut itämaisesta kulttuurista ja islamista.[1] Abdul Alhazred oli alun perin humoristinen lempinimi, jonka keksi joko Lovecraftin perheen asianajaja Albert A. Baker tai Lovecraft itse.[5] Tuleva kirjailija oli tuolloin viisivuotias[2] ja leikki Tuhannen ja yhden yön innoittamana usein arabia.[1]

Abdul Alhazred ei ole oikea arabiankielinen nimi.[5] Länsimaissa laajalle levinneen virhekäsityksen vastaisesti ”Abdul” ei sellaisenaan ole etunimi, vaan tarkoittaa ”sen ja sen orjaa” tai ”sen ja sen palvojaa” (esimerkiksi Abd Allah eli Abdullah, ’Jumalan orja’). Myöskään Alhazred ei ole oikea arabiankielinen sana. Nimessä on lisäksi peräkkäin kaksi määräistä artikkelia: Abdulin -ul ja Alhazredin Al-.[6] Lovecraftin ihailijat ovat kehitelleet nimelle useita etymologioita:[5]

  • Abd al-Azrad eli ’Kuristajan palvelija’ tai ’Ahmijan palvelija’ (William Hamblin).
  • Abd Al-ʻUzza eli ’Al-Uzzan palvelija’ (Joan Stanley).
  • Abdallah Zahr-ad-Din eli ’Jumalan palvelija, uskon kukka’ (L. Sprague de Camp).
  • al-Hazred eli ’Hän joka näkee sen mitä ei pitäisi nähdä’, väitetysti Jemenin murretta (Philip Jose Farmer).

Fiktion sisäisesti nimen kielioppivirheet selitetään eurooppalaisen kirjurin tekemäksi kopiointivirheeksi.[7]

Necronomicon fiktiossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjan vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Necronomiconin historian mukaan ”hullu runoilija” Abdul Alhazred vaikutti Umaijadien valtakunnassa 700-luvun alussa. Hän palvoi Yog-Sothothia ja Cthulhua, tutki Babylonin raunioita ja Memfiin alaisia luolia ja eli kymmenen vuoden ajan erakkona Tyhjän neljänneksen autiomaassa, missä hän vieraili ”pilareiden Iremissä” ja tutki ihmistä edeltäneiden rotujen aikakirjoja. Viimeiset vuotensa hän vietti Damaskoksessa Necronomiconia kirjoittaen ja kuoli 738, mahdollisesti yliluonnollisten hirviöiden surmaamana. Kirjan arabiankielinen nimi on Al Azif, mikä Lovecraftin mukaan merkitsee ”(hyönteisten) öisiä ääniä, joiden uskotaan olevan demonien ulvontaa”.[8]

Vuoteen 950 mennessä Al Azif oli saavuttanut aikansa filosofien keskuudessa mainetta, ja sen käänsi kreikaksi Theodorus Philetas salaa Konstantinopolissa. Kreikankielinen nimi Necronomicon on Philetasin antama. Seuraavan sadan vuoden aikana kirjalla tehtiin monenlaisia salatieteellisiä kokeiluja. Sitten patriarkka Mikael Kerullarios poltti kirjan ja kielsi sen levittämisen. Necronomicon vaipui pitkäksi aikaa unohduksiin, kunnes Olaus Wormius käänsi sen vuonna 1228 latinaksi kreikankielisen version pohjalta.[8] (Todellinen Ole Worm tosin eli vasta 1500-luvulla.[9]) Latinalainen laitos painettiin kahdesti, ensin 1400-luvulla Saksassa ja toisen kerran Espanjassa 1600-luvulla. Kreikankielinen laitos painettiin Italiassa vuosien 1500 ja 1550 välillä. Paavi Gregorius IX julisti sekä latinan- että kreikankieliset versiot pannaan 1232, jolloin arabiankielinen versio oli jo kadonnut. Viimeinen kreikankielinen versio tuhoutui Salemin noitavainoissa.[8]

John Dee käänsi Necronomiconin englanniksi, mutta sitä ei koskaan painettu ja käsikirjoitus on säilynyt vain osittain.[8] Tarinassa ”Dunwichin hirviö” (1929) mainitaan, että tohtori Deen laitos on puutteellinen. Novellissa myös etsitään loitsua, joka löytyy latinankielisen Necronomiconin sivulta 751 mutta ei Deen teoksesta. Necronomiconin voi siis olettaa olevan erittäin paksu kirja.[10] Necronomiconin historian mukaan kirjaa oli kirjoitushetkellä julkisten laitosten hallussa vain viisi kappaletta erilaisissa museoissa, kansalliskirjastoissa ja yliopistoissa.[8] Lovecraftin ja muiden Cthulhu-kirjoittajien kertomuksissa esiintyy lisäksi lukuisia yksityisomistuksessa olevia laitoksia.[11]

Sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert M. Pricen (1982) mukaan Lovecraft kuvaa varhaisissa teksteissään Necronomiconin demonologian ja muiden salatieteellisten uskomusten oppaaksi. Myöhemmissä tarinoissa kirja muuttuu grimoireksi, joka sisältää ohjeita loitsimiseen ja yliluonnollisten olentojen kutsumiseen. Joshin & Schzultsin (2001) mukaan Lovecraftin viimeiset teokset antavat hänen luomilleen jumalhahmoille näennäistieteellisen selityksen ja kuvaavat ne avaruusolennoiksi. Näin esimerkiksi pienoisromaanissa Hulluuden vuorilla (1931), jonka mukaan Pnakoottiset käsikirjoitukset ja Necronomicon antavat pelkkiä vihjeitä kuvaamiensa ilmiöiden todellisesta luonnosta.[2]

Useimmissa novelleissaan Lovecraft tyytyy mainitsemaan Necronomiconin ohimennen, mutta novelleissa ”Juhlapäivä” (1923) ja ”Dunwichin hirviö” kirjasta esitetään pitempiä lainauksia.[2] Tunnetuin Necronomicon-sitaatti on ”Nimettömässä kaupungissa” mainittu Abdul Alhazredin runo:[12]

Lovecraftin englanninkielinen runo
That is not dead which can eternal lie.
And with strange aeons even death may die.

S. Albert Kivisen suomennos[13]
Se kuollut ei oo, mi voi iäti maata,
aikojen myötä voi kuolokin laata.

Daniel Harsmin The Encyclopedia Cthulhianan (1998) mukaan Necronomicon sisältää loitsuja, ohjeita suurien muinaisten kutsumiseen ja karkottamiseen sekä tietoa yliluonnollisista symboleista ja astrologiasta.[12] Cthulhu-novelleissa ja -peleissä toistuva piirre on, että jo pelkkä Necronomiconin lukeminen voi ajaa ihmisen hulluksi.

Todelliset Necronomiconit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lovecraft-fanin tekemä Necronomicon.

Lovecraftin kuoltua muut Cthulhu-taruston kirjailijat jatkoivat Necronomiconia käsittelevien kauhutarinoiden kirjoittamista.[14] Lovecraft ja Cthulhu-tarusto nousivat 1970-luvulla kauhuharrastajien parissa suureen suosioon, ja markkinoille alkoi ilmestyä jäljitelmiä.[15] Jotkin niistä väittivät olevansa todellinen Necronomicon, joka erinäisten vaiheiden oli vihdoin saatettu suuren yleisön saataville. Kirjojen markkinointi on myös tehnyt sensaationhakuisia väitteitä niiden muinaisuudesta ja pelottavista voimista.[16] Nämä väitteet eivät pitäneet paikkaansa, eivätkä todelliset Necronomiconit yleensä myöskään olleet erityisen uskollisia Lovecraftin kuvauksille. Harrastajien parissa Necronomiconien maine on ollut varsin kehno.[15] Jotkut ovat tästä huolimatta erehtyneet pitämään väärennöksiä aitoina,[17] ja esimerkiksi Vatikaanin kirjastosta on ajoittain tiedusteltu Necronomiconin saatavuutta.[18]

Tunnetuin Necronomicon on Simon-salanimellä vuonna 1977 toimitettu laitos. Se yhdistelee Cthulhu-tarustoa ja sumerilaista mytologiaa ja tunnetaan usein nimellä ”Simonin Necronomicon”. Simon väitti kääntäneensä kirjan kreikankielisestä käsikirjoituksesta. Toiseksi tunnetuin on George Hayn ja Colin Wilsonin Necronomicon. The Book of Dead Names, jonka mukaan Lovecraft olisi saanut esoteeriset tietonsa vapaamuurareilta. Todellisuudessa Lovecraftin tuotannossa ei ole juurikaan vaikutteita Sumerin uskonnosta tai vapaamuurariudesta.[19]

Joshi & Schultz (2001) arvioivat, että ”jotkut [väärennöksistä] ovat hyvinkin nokkelia huijauksia, mutta kaukana HPL:n kuvaamasta teoksesta”.[2] Myös Cthulhun kutsu -roolipelin (6. laitos) Necronomiconia käsittelevä artikkeli katsoo, etteivät tosimaailman jäljitelmät tavoita alkuperäisen henkeä. Poikkeuksen muodostaa H. R. Gigerin Necronomicon (1977),[20] joka ei edes väitä olevansa aito vaan on yksinkertaisesti kokoelma Gigerin makaabereja ja groteskeja maalauksia.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Harms, Daniel: The Encyclopedia Cthulhiana. (Second Edition) Oakland, California: Chaosium, 1998. ISBN 1-56882-119-0 Archive.org. (englanniksi)
  • Joshi, S. T. & Schultz, David E.: An H. P. Lovecraft Encyclopedia. Westport, Connecticut: London: Greenwood Publishing Group, 2001. ISBN 978-0-313-31578-7 Google-kirjat. (englanniksi)
  • Lovecraft, H. P.: ”Necronomiconin historia”, Vaaniva pelko ja muita kertomuksia. H. P. Lovecraftin kootut teokset, osa 3, s. 347–349. (Suomentaneet Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä) Helsinki: Jalava, 2011. ISBN 978-951-887-437-2
  • Petersen, Sandy & Willis, Lynn: Call of Cthulhu. Horror Roleplaying in the Worlds of H.P. Lovecraft. (Sixth edition) Oakland, California: Chaosium, 2005. ISBN 978-1-56882-181-8 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Quotes Regarding the Necronomicon from Lovecraft’s Letters. The H. P. Lovecraft Archive. Päivitetty 13.4.2004. Viitattu 11.1.2021. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j Joshi & Schultz 2001, s. 186–188.
  3. ↑ Lovecraft, H. P.: Letter to Clark Ashton Smith, 27 November 1927. (Lovecraftin kirje Clark Ashton Smithille vuodelta 1927) Julkaistu. Kirjeen sisältö. (englanniksi)
  4. ↑ Alkuperäinen teksti: ”Now about the ’terrible and forbidden books’—I am forced to say that most of them are purely imaginary. There never was any Abdul Alhazred or Necronomicon, for I invented these names myself. Robert Bloch devised the idea of Ludvig Prinn and his De Vermis Mysteriis, while the Book of Eibon is an invention of Clark Ashton Smith’s. The late Robert E. Howard is responsible for Friedrich von Junzt and his Unaussprechlichen Kulten.... As for seriously-written books on dark, occult, and supernatural themes—in all truth they don’t amount to much. That is why it’s more fun to invent mythical works like the Necronomicon and Book of Eibon.”
  5. ↑ a b c Harms 1998, s. 6–8.
  6. ↑ Joshi & Schultz 2001, s. 186–188; Petersen & Willis 2005, s. 120–121.
  7. ↑ Harms 1998, s. 6–8; Joshi & Schultz 2001, s. 186–188.
  8. ↑ a b c d e Lovecraft 1927.
  9. ↑ Petersen & Willis 2005, s. 120.
  10. ↑ Sadelehto, Markku: Esipuhe. Teoksessa Sadelehto, Markku (toim.): Musta kivi, s. 7–13. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20103-0
  11. ↑ Harms 1998, s. 374–379.
  12. ↑ a b Harms 1998, s. 380–382.
  13. ↑ Lovecraft, H.P.: ”Nimetön kaupunki”, Temppeli, Nimetön kaupunki ja muita kertomuksia, s. 182. (Suomentaneet Kari Nenonen (s. 5–145); Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä (s. 146–311). Sivulla 182 olevan runon (eli tässä artikkelissa esitellyn runon) suomennos S. Albert Kivinen) Helsinki: Jalava, 1999. ISBN 951-887-167-1
  14. ↑ Harms 1998, s. 366.
  15. ↑ a b Harms 1998, s. xii.
  16. ↑ Esimerkiksi Simonin Necronomiconin takakansi väittää seuraavaa: ”H. P. Lovecraft denied the Book’s existence, but the dreaded NECRONOMICON has finally surfaced. Written in Damascus in the Eighth Century A.D. by the 'Mad Arab' Abdul Alhazred – – Editor Simon overcame huge obstacles during his daring efforts to bring to light this, the most famous, the most potent, and potentially, the most dangerous Black Book known to the Western World...” George Hayn ja Colin Wilsonin Necronomicon: The Book of Dead Names puolestaan mainostaa: ”The Necronomicon gazes backwards into the abyss of time, enshrining the remnant of a perilous magical inheritance, one that comes from an ancient, pre-human past when awful Entities wrestled for possession of the earth. Where did they go and what is their legacy? The Necronomicon evokes strange answers to these questions. Usually ascribed to H. P Lovecraft, this dark work may actually come from a time long ago, and a tradition that is not human.” Ks. myös Harms 1998, s. xii.
  17. ↑ Harms 1998, s. xii.
  18. ↑ Voicu, Sever Juan: Bodmer Papyrus: History Becomes Reality. EWTN. Viitattu 11.1.2021. (englanniksi)
  19. ↑ Harms 1998, s. xii, 367.
  20. ↑ Petersen & Willis 2005, s. 122.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Necronomicon&oldid=22684140”