Retropelaaminen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pelikonsolikokoelma

Retropelaamisella tarkoitetaan nykypäivänä tapahtuvaa pelaamista 1970-, 1980- ja 1990-luvun alun videopelilaitteita ja pelejä hyödyntämällä, tai vaihtoehtoisesti vanhojen pelien pelaamista emulaattoreita käyttämällä. Latinankielinen sana retro viittaa takaisin paluuseen, johonkin toistuvaan.[1]

Aiemmin retropelaamisella tarkoitettiin pääsääntöisesti henkilökohtaisia tietokoneita edeltäneiden pelilaitteiden käyttöä[1], mutta käsite on laajentunut populaarikielessä tarkoittamaan myös uudempia käytöstä poistuneita pelilaitteita. Käsite kattaa pelaamisen lisäksi muunlaisia aktiviteetteja, joihin sisältyvät erilaiset lisätarvikkeet, peleihin liittyvät musiikkivideot ja kirjallisuus sekä myös monenlaiset kulttuurikäytännöt ja internetyhteisöt.[2] Retropelaaminen on vahvasti sidoksissa keräilykulttuuriin[1].

Lähes puolet eurooppalaisista pelaajista sanoo haluavansa pelata klassikkopelejä.[3]

Retropelaamisalustat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäislaitteisto ja keräily

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Internetin mukanaan tuomat keskustelupalstat ovat mahdollistaneet retropelikulttuurin ja -yhteisöjen muodostumisen. Retropelauskulttuuriin kuuluu vanhojen alustojen keräily ja niillä pelaaminen. Retropelaajiksi kutsutaankin aktiivisesti vanhoja pelejä pelaavien lisäksi näiden videopelilaitteiden ja pelien keräilijöitä.[1]

Vanhoilla pelikonsoleilla ja peleillä käydään kauppaa eBayn ja Huuto.netin kaltaisilla vertaiskauppasivustoilla[1], minkä lisäksi harrastuksen ympärille on muodostunut sekä paikallisia että valtakunnallisia tapahtumia, “coneja” (engl. Convention), joissa ostetaan, myydään ja vaihdetaan retropelejä[4].

Retropelaaminen popularisoitui osittain emulointi-alakulttuurin kasvun ansiosta 1990-luvun puolivälissä. Tuolloin kehitettiin Windows ja MS-DOS-pohjaisia ohjelmistoja, jotka ohjasivat PC:itä emuloimaan vanhempien videopelikonsolien laitteistoja. Nämä emulaattorit ymmärtävät pelien ROM-tiedostoja, jotka kopioitiin alkuperäisistä kaseteista. Tiedostojen jakelusivustot ja ohjelmistot toivat nämä ROM-tiedostot pelaajien saataville.[4] Esimerkiksi Gamespy-sivustolta löytyy linkkejä erilaisiin emulaattoreihin[2].

Osa emulaattoreista on tuotettu avoimen lähdekoodin projektien avulla. Koodi kehitetään avoimen lähdekoodin metodologiaa käyttämällä ja jaetaan vastaavan lisenssin alla. Kaikki emulaattorit eivät ole avoimia, vaikkakin saattavat sisältää joitain avoimuuden piirteitä. Esimerkiksi MAME-emulaattorin lisenssin mukaan uudelleenjakaminen on sallittua, mutta kaupallinen käyttö on kielletty.[5]

Emulointikulttuuriin liittyy myös paljon ongelmia, kuten konsolipelien pelaamisen kömpelöys näppäimistöllä ja ROM-sivustojen lyhytikäisyys. Tämän vuoksi retropelaaminen PC:llä ei ole yhtä suosittua kuin virallisesti hyväksytyn retropelaustarjonnan hyödyntäminen. Joka tapauksessa PC-emulointi on kehittynyt ja alakulttuuri on laajentunut myös konsolipohjaiseen emulointiin. Esimerkiksi Wii on mahdollista saada ymmärtämään Sega Mega Drive ROM:eja.[4]

Sen lisäksi, että emulaattorit mahdollistavat vanhempien videopelien pelaamisen, ne antavat mahdollisuuden hyötyä uuden teknologian tuomista mahdollisuuksista ja kokea pelit täysin uudella tavalla. Emulaattorit jäljittelevät alkuperäislaitteen toimintaa, joskaan läheskään kaikki emulaattorit eivät ole täysin uskollisia emulaatiossaan.

Sega Mega Driveä, Sega CD:tä, Sega 32X:ää ja Sega Master Systemiä emuloiva AGES-emulaattori antaa pelaajien pelata pelejä useilla eri alueilla, nopeuttaa tai hidastaa pelejä, vaihdella äänennopeutta, tallentaa ja ladata pelin missä vaiheessa tahansa ottaakseen näytönkaappauksen, ja luoda demovideoita tai audiolokeja pelitilanteista. NesterJ NES Emulator puolestaan mahdollistaa Nintendo Entertainment Systemille luotujen pelien pelaamisen Sony PSP-käsikonsolilla. Se antaa pelaajille mahdollisuuden mennä pelissä eteen- tai taaksepäin kesken pelin, käyttää huijauskoodeja ja manipuloida grafiikoita.[4]

Vastaavia emulaattoreita on kehitetty myös mobiililaitteille, vaikkakin vain harvat ovat virallisesti peliyhtiöiden tukemia.[4]

Uudelleenjulkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudelleenjulkaisut ovat nimensä mukaisesti uusia julkaisuja vanhoista peleistä. Klassikkopelejä julkaistaan usein Wiin ja Xbox 360:n kaltaisille uudemmille alustoille[1]. Julkaisijat painavat usein uusiopainoksia hyvin myyneistä peleistä. Yksi esimerkki tästä on PlayStation Essentials -linja Euroopassa. Luvanhaltijat voivat myös uudelleenjulkaista vanhoja pelejä joko fyysisesti kokoelmalevyllä tai digitaalisesti PlayStation Networkin kaltaisten latauspalveluiden kautta[1].

Digitaaliset uudelleenjulkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Digitaalisia uudelleenjulkaisualustoja ovat muun muassa PlayStation Network, Wii Shop Channel sekä GOG.com.

Wii Shop Channel toimii Wii-konsolilla. Sen kautta pystyy ostamaan digitaalisesti niin vanhoja Nintendo-pelejä kuin muidenkin alustojen pelejä, kuten Neo Geo AES-, Turbografx/PC Engine- ja Commodore 64 -pelejä.

Vuonna 2006 Nintendo julkaisi Virtual Console-nimisen pelikirjaston, jonka tarjoama valikoima kehitettiin aikoinaan videopelisysteemeille, joiden teknologioita pidetään nykyään vanhentuneina. Kirjastosta pystyy siis ostamaan ja lataamaan videopelejä, joiden alkuperäiskonsoleita ei enää valmisteta eivätkä niiden kehittäjät tai tuottajat enää tue kyseisiä videopelejä.[4] Nintendon tuolloisen toimitusjohtajan Satoru Iwatan mukaan palvelu oli myynyt yli kymmenen miljoonaa peliä muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Vuonna 2013 Nintendo oli julkaissut jo yli 350 peliä Virtual Consolen USA:n kirjastossa ja yli 600 Japanin kirjastossa.[6]

Myös Nintendon kilpailijat Microsoft ja Sony myyvät vanhoja pelejä samantyyppisten palveluiden kautta. Myyntiä on eniten peleillä, jotka julkaistiin aikoinaan vanhemmille konsoleille tai joita pystyi aiemmin pelaamaan vain pelihalleissa. Esimerkiksi PlayStation Networkista voi ostaa digitaalisesti PlayStation 1- ja 2 -pelejä ja ladata ne konsolille pelattavaksi.[4]

GOG.com, eli Good Old Games, on CD Projekt -peliyhtiön omistuksessa oleva nettisivu, jolta voi ostaa sekä vanhoja että uusia PC-pelejä digitaalisesti. Sivulta ostetut vanhat pelit on konfiguroitu niin, että ne toimivat automaattisesti uudemmilla käyttöjärjestelmillä.

Fyysiset uudelleenjulkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fyysiset uudelleenjulkaisut ovat useimmiten alkuperäiskonsolin ulkonäköä jäljitteleviä ns. ”plug & play” -laitteita, jotka kytkeytyvät suoraan televisioon ja sisältävät valmiiksi asennetun lajitelman jonkin vanhan konsolin pelejä. Esimerkkejä fyysisistä uudelleenjulkaisuista ovat Atarin julkaisema Atari Flashback (2004), jossa on sisäänrakennettuja Atari 2600 ja Atari 7800 -pelejä, sekä Nintendon julkaisema Nintendo Classic Mini: Nintendo Entertainment System (2016), joka sisältää 30 valmiiksi asennettua Nintendo Entertainment System -peliä.

CD- ja DVD-formaatteihin perustuvien pelikonsolien ilmestyminen antoi mahdollisuuden julkaista kahdenkymmenen tai useamman pelin kokoelmia yhdellä levyllä. Ylimääräisen muistitilan ansiosta vanhempiin peleihin saatiin lisättyä uutta sisältöä, kuten konseptitaidetta, pelintekijöiden haastatteluja, bonustasoja ja muita uusia ominaisuuksia, jotka eivät olleet mahdollisia pelien alkuperäisjulkaisujen aikaan. Tämän lisäksi osa julkaisuista on graafisesti paranneltuja (esimerkiksi Atari Classics -kokoelma) ja myös itse pelitilanteita pystyy muuntelemaan lukuisin eri tavoin, kuten syöttämällä automaattisesti huijauskoodeja, tallentamalla peliä missä tahansa tilanteessa ja ohittamalla tasoja.[4]

Monet retropelaajat ja pelijournalistit kritisoivat virallisia kokoelmajulkaisuja siitä syystä, että niistä puuttuu usein joitain tärkeitä, peleille ominaisia avainosia[7]. Hyvänä esimerkkinä toimii lähes maailmanlaajuisesti alkuperäisjulkaisuille epäuskolliseksi leimattu Sega Classics Collection, joka sisältää muun muassa Segalla alun perin julkaistut kaksiulotteiset Golden Axe (1989) ja Space Harrier (1985) -pelit kolmiulotteisina[8].

Kiistaa on syntynyt myös siitä, mille peleille kuuluisi antaa kokoelmissa “klassikon” status. Esimerkiksi retropelikulttuurissa merkittävänä pidetyn Street Fighter II -pelin poisjättäminen Capcom Classics -kokoelmasta aiheutti suurta kritiikkiä retropeliyhteisössä. Jotkut retropelisivustot jopa kehottivat boikotoimaan kokoelmaa ja lataamaan laittomia ROM:eja puuttuvasta pelistä.[4]

Import- ja mod-kulttuurit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi retropelaamisen muoto on eri aluekoodien pelien ja pelilaitteiden maahantuonti, “importtaus” (engl. importing), ja keräily. Useat konsolit ovat aluelukittuja, mikä tarkoittaa, ettei esimerkiksi eurooppalaisella konsolilla voi pelata amerikkalaisia tai japanilaisia pelejä.

Yleensä konsolit on lukittu kolmeen eri alueeseen: PAL (Eurooppa), NTSC-U (Pohjois-Amerikka) ja NTSC-J (Japani).

Eri alueilla, varsinkin Japanissa, on julkaistu pelejä, joita ei ole koskaan julkaistu muualla, minkä vuoksi keräilijät ovat kiinnostuneet hankkimaan muiden alueiden konsoleita ja pelejä itselleen. Tokion Akihabara-alue on kuuluisa esimerkki monista retropelejä myyvistä kaupoistaan (mm. Super Potato -kauppa).

Yksi yleinen syy importtaukselle on se, että joidenkin vanhojen pelialustojen pelit pyörivät nopeammin pohjoisamerikkalaisissa ja japanilaisissa pelikonsoleissa alueellista hertsieroista johtuen. Useiden vanhojen konsolien käyttämä taajuusstandardi on Yhdysvalloissa ja Japanissa 60 Hz, kun taas Euroopassa 50 Hz, mistä johtuen eurooppalaiset pelit ovat usein 17% hitaampia. Tästä johtuen joidenkin pelien amerikkalaista tai japanilaista versiota on saatettu pitää teknisesti eurooppalaista versiota parempana.

Esimerkkejä aluekoodittomista konsoleista ovat Turbografx/PC Engine CD, Neo Geo AES ja Panasonic 3DO. Valtaosa käsikonsoleista on aluekoodittomia: Nintendo 3DS on ainoa huomattava poikkeus aluelukitusta käsikonsolista. Aikaisempi Nintendo DS ja Nintendon muut käsikonsolit ovat aluekoodittomia.

Modauksella, eli konsolin sisäosien muokkaamisella, voidaan poistaa aluelukitus konsolista, mutta modauksella on myös muita käyttötarkoituksia. Esimerkiksi rikkonaisesta konsolista voidaan vaihtaa vialliset kondensaattorit uusiin, tai vain komposiittisignaalia tarjoava konsoli voidaan muokata tarjoamaan SCART-vaihtoehto.

Modauksen täsmällistä alkuperää on vaikea saada selville, sillä aiheesta ei ole juuri historiallista dokumentointia eikä modauksen käsite ole yksiselitteinen.[9]

Retropeliyhteisöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retropelikulttuurin ympärille on muodostunut erilaisia yhteisöjä, joissa retropelaajat kokoontuvat ja jakavat mielipiteitään sekä kokemuksiaan retropelaamisen eri muodoista.

Sosiaalinen media

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videopalvelu YouTube on aktiivisesti retropeliyhteisön käytössä. Suosituimmat retropelikanavat ovat vetäneet puoleensa miljoonia tilaajia ja satoja miljoonia katselukertoja. Esimerkkejä suosituista retropelikanavista ovat JonTron, Game Grumps ja Cinemassacre. YouTubeen on ladattu lukuisia videoita, joissa arvioidaan retropelejä. Useille arvosteluvideoille tyypillistä on naseva huumori ja ironia. Retropeliarvosteluilmiön uranuurtajana voidaan pitää James Rolfea ja hänen luomaansa ”Angry Video Game Nerd” -hahmoa. Rolfen vuonna 2006 Youtubeen lataamat humoristiset retropeliarvostelut olivat ensimmäisiä kaltaisiaan. Rolfen kasvanut suosio on saanut monet muut YouTube-kanavat kopioimaan hänen tyyliään.[4]

Retropelaamiselle ja pelikeräilylle on omistettu useita eri foorumeita, kuten Racketboy ja NintendoAge, sekä suomenkielinen nesretro.com. Sen lisäksi monille yksittäisille alustoille, kuten 3DO:lle, Commodore 64:lle, Neo Geolle ja PC-Enginelle löytyy omat fooruminsa, joilla saman mieliset retropelifanit muodostavat oman virtuaalisen yhteisönsä. Jaakko Suominen on luonnehtinut, että pelaajien historia näkyy nykypäivänä eräänlaisena kollektiivisena muistona internetin keskustelufoorumeilla[1].

Foorumien aktiivisuus ja sisältö vaihtelevat yhteisöstä riippuen, mutta tyypillisiä piirteitä ovat vanhojen pelien arvostelut, suunnittelijoiden haastattelut, ohjeet pelien läpäisemiseen, käyttäjälähtöisen sisällön latausmahdollisuudet, fanien luomat pelit, pelimusiikki ja -taustakuvat. Monelta sivustolta löytyy lisäksi keskustelualue, jossa pelaajat voivat keskustella keskenään retropelaamisen eri muodoista.[4]

Vuosittain järjestettävät con-tapahtumat ovat kasvattaneet sekä kokoaan että suosiotaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Näiden tapahtumien ansiosta pelaajat pystyvät tutustumaan retropelikulttuuriin entistä paremmin. Näkyviä esimerkkejä con-tapahtumista ovat Classic Gaming Expo (vuodesta 1997 alkaen), Classic Console & Arcade Game Show (vuodesta 2000) ja Midwest Gaming Classic (vuodesta 2002).[4]

Homebrew-pelit ovat vanhoille, käytöstä poistuneille alustoille tehtyjä uusia pelejä. Koska laitekanta on näin vanhaa, pelien kohdeyleisönä voidaan pitää pelkästään keräilijöitä. Tästä syystä pelien kehitys suoritetaan harrastuspohjalta ja julkaisupainokset ovat hyvin pieniä.

Esimerkkejä homebrew-peleistä ovat Halo 2600 (Atari 2600), Pier Solar and the Great Architects (Mega Drive/Sega Mega CD) sekä Razion (Neo Geo).

Lainopilliset haasteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Digitaalinen piratismi on tyypillinen ominaisuus retropelikulttuurille. Retropelipiraatit kaikessa laittomuudessaan auttavat kuitenkin levittämään pelikulttuuria ja varjelemaan vanhoja pelejä. Peliteollisuus on harvemmin halukas tukemaan retropelaajia pelikulttuurin ylläpitämisessä. Päinvastoin, esimerkiksi vuonna 2011 SEGA ryhtyi oikeustoimiin fanien luotua remake-version suositusta Streets of Rage –pelistä (1991).[10]

Abandonware-peleillä tarkoitetaan pääsääntöisesti vanhoja tietokonepelejä, joiden tekijänoikeussuoja on edelleen voimassa, mutta joiden oikeudenhaltijat eivät välitä tekijänoikeuslain valvomisesta. Abandonware-pelit saattavat esimerkiksi olla niin vanhoja, että pelitalot eivät enää tee niillä rahaa. Useat vanhat tietokonepelistudiot, joiden pelejä levitetään abandonware-sivuilla, eivät ole enää olemassa, sillä ne ovat menneet konkurssiin ajan saatossa.

Vaikka emulaattorit eivät itsessään ole laittomia, pelien ROM-tiedostojen luvaton levittäminen internetissä on. Lailliseen jakeluun tarvittaisiin tekijänoikeuksien haltijan lupa, jota on yleensä vaikeaa tai jopa mahdotonta saada. Tämä on ongelmallista ohjelmistojen säilytysprojekteja haltuunottaville instituutioille, sillä vanhat ohjelmistot joudutaan pitämään lukkojen takana tekijänoikeusrikkomusten pelossa.[5]

Harrastajille tekijänoikeudet eivät ole niin suuri ongelma, koska heidän suojanaan ovat suhteellinen anonymiteetti ja merkittävien etujen puute. Paljastumisen riskin minimoimiseksi on kehitetty erilaisia strategioita, kuten oikeudellisen riskin jakaminen toisen osapuolen kesken. Esimerkiksi osa Apple II -emulaattoreista ei sisällä ROM-tiedostoja, mutta antaa sen sijaan käyttäjälle ohjeet niiden hankkimiseen.[5]

Peliteollisuus on yrittänyt puuttua emulaattoreiden jakeluun ryhtymällä oikeustoimiin, mutta pelien alkuperäisjulkaisijat ja -kehittäjät eivät ole olleet erityisen kiinnostuneita emulaatio-alakulttuurin toiminnasta.[4] Connectixin kehittämä Virtual Game Station oli ensimmäinen merkittävä emulaattori, joka mahdollisti PlayStation-pelien pelaamisen pöytätietokoneella. Kun emulaattori alkoi tuottaa rahaa, Sony haastoi Nintendon ja Segan tukemana Connectixin oikeuteen, mutta käräjätuomari katsoi, ettei emulaattori rikkonut Sonyn patentteja tai tavaramerkkejä.[11]

  1. a b c d e f g h Suominen, Jaakko: The past as the future? Nostalgia and retrogaming in digital culture. Fibreculture, 2008, nro 11.
  2. a b Suominen, Jaakko: Retrogaming community memory and discourses of digital history Inter-Disciplinary.Net. 2012. Arkistoitu 1.2.2017. Viitattu 15.12.2016. (englanniksi)
  3. Christopher Dring: 49% of European gamers like to revisit classic games gamesindustry.biz. 4.1.2018. Viitattu 4.10.2022. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m Heineman, David S.: Public memory and gamer identity: Retrogaming as nostalgia. Journal of Games Criticism, 2014, nro 1, s. 1-24.
  5. a b c Takhteyev, Yuri & DuPont, Quinn: Retrocomputing as preservation and remix. Library Hi Tech, 2013, nro 31, s. 355-370.
  6. Ogawa, Y., Ramsay, R., & Thorsen, T.: Q&A: Nintendo's Satoru Iwata GameSpot. 20.2.2008. Viitattu 14.1.2017. (englanniksi)
  7. Yoon, Andrew: What Sega Genesis Collection is missing Engadget. 29.11.2006. Viitattu 14.1.2017. (englanniksi)
  8. Neo Rasa, GrendelMK2 & Kurt Kalata: Golden Axe Hardcore Gaming 101. 2.12.2012. Viitattu 14.1.2017. (englanniksi)
  9. Laukkanen, Tero: Modding Scenes - Introduction to user-created content in computer gaming Tampub. 2005. Arkistoitu 9.8.2017. Viitattu 15.12.2016. (suomeksi)
  10. Brown, Mark: Sega shuts down monster Streets of Rage remake project Wired UK. 13.4.2011. Viitattu 12.12.2016. (englanniksi)
  11. Orland, Kyle: How the demonization of emulation devalues gaming’s heritage Ars Technica. 20.3.2016. Viitattu 14.1.2017. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]