Tämä on lupaava artikkeli.

Saksan 1. panssaridivisioona

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

1. panssaridivisioona
1. panssaridivisioonan tunnus
1. panssaridivisioonan tunnus
Toiminnassa 15. lokakuuta 1935 – 8. toukokuuta 1945
Valtio  Saksa
Puolustushaarat Maavoimat
Aselajit Panssarijoukot
Koko divisioona
Tukikohta Weimar
Sodat ja taistelut Toinen maailmansota

Saksan 1. panssaridivisioona (saks. 1. Panzer-Division) oli Saksan maavoimien vuonna 1935 perustettu panssariyhtymä, joka osallistui 1938 Itävallan ja Tšekkoslovakian liittämiseen Saksaan. Toisen maailmansodan alussa se osallistui Puolan, Luxemburgin, Belgian ja Ranskan valtaukseen. Länsi-Euroopan sotatoimien päätyttyä se jäi Ranskaan koulutettavaksi ennen siirtoaan Itä-Preussiin syyskuussa 1940.

Operaatio Barbarossan alkaessa 22. kesäkuuta 1941 divisioona ylitti Pohjoisen armeijaryhmän mukana Neuvostoliiton rajan edeten kohti Leningradia, kunnes yhtymä siirrettiin lokakuussa keskustan armeijaryhmään. Divisioona osallistui Moskovan taisteluun ja sen jälkeiseen vetäytymiseen. Taisteluissa pahoin kulunut divisioona lähetettiin tammikuussa 1943 Ranskaan täydennettäväksi ja se palasi itärintamalle marraskuussa osaksi Etelän armeijaryhmää, jonka mukana divisioona vetäytyi vuonna 1944 Unkariin ja edelleen Itävaltaan maaliskuussa 1945. Divisioonan jäänteet antautuivat 8. toukokuuta yhdysvaltalaisille, jotka laskivat divisioonan hajalle 13. toukokuuta.

Perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona perustettiin 15. lokakuuta 1935, jolloin siihen kuuluivat 1. kivääriprikaati (saks. Schützen), 1. panssariprikaati ja 73. kenttätykistörykmentti sekä divisioonajoukkoja. Kivääriprikaatin muodostivat 1. kiväärirykmentti ja 1. moottoripyöräpataljoona. Panssariprikaatin muodostivat Erfurthiin sijoitettu 1. ja Eisenachiin sijoitettu 2. panssarirykmentti[1]. Henkilöstö tuli pääosin Thüringenista, mutta mukana oli merkittävästi myös saksilaisia ja preussilaisia ja myöhemmin täydennysmiehiä kaikkialta Saksasta. Divisioonan runkona olivat 3. (motorisoitu) ratsuväkidivisioona Weimarista ja II moottorikoulutuskeskus (saks. Kraftfahr-Lehrkommando II) Thüringenista. Pääosa divisioonanesikunnasta tuli koulutuskeskuksesta ja operaatioesikunnasta ratsuväkidivisioonasta.[2][3]

Viestipataljoona muodostettiin 16. ratsuväkirykmentin 6. viestikomppaniasta ja kivääriprikaatin esikunnan runko muodostettiin 1. moottoripyöräpataljoonasta Langensalzasta ja pääosa rykmenttien miehistä tuli 16. ratsuväkirykmentin I pataljoonasta Erfurtista. 1. kiväärirykmentti muodostettiin Weimarissa 11. ratsuväkirykmentistä ja 14. jalkaväkirykmentin I pataljoonasta (Kiväärirykmentti Meiningen). Panssariprikaatin ja 1. panssarirykmentin esikunnat muodostettiin moottorikoulutuskeskuksen I pataljoonasta Ohrdrufista, ja niiden miehistöt tulivat 5. ja 6. ratsuväkirykmenteistä. Eisenachiin sijoitettu 2. panssarirykmentti muodostettiin aiemmin Breslauun sijoitetusta 7. ratsuväkirykmentistä sekä koulutuskeskuksen II pataljoonasta.[4]

Samana kesänä 4. motorisoitu tiedustelupataljoona oli jo perustettu 4. moottorikuljetuspataljoonasta (Leipzig) ja 37. panssarintorjuntapatteristo oli perustettu Eisenachissa ja Mühlhausenissa runkonaan Kasselissa olleen 5. moottorikuljetuspataljoonan 3. komppanian henkilöstö. Kenttätykistörykmentti, johon aluksi kuului vain yksi patteristo, oli uudelleen nimetty motorisoitu kenttätykistön koulutuspatteristo Ohrdruf. II patteristo perustettiin kesällä 1936 ilman kaadereita. Kumpikin patteristo sijoitettiin Weimariin. 37. motorisoitu pioneeripataljoona (myöhemmin panssaripioneeripataljoona) perustettiin vasta kesällä 1938 ja sielloinkin vain komppaniana, joka täydennettiin pataljoonaksi vasta 1939. 37. viestipataljoona perustettiin Weimarissa 16. ratsuväkirykmentin viestijoukkueesta. Divisioonaan ei kuulunut erillisiä huolto-, lääkintä ja korjausyksiköitä ennen kuin keväällä 1938. Pääosa divisioonan täydennyksistä sodan aikana tuli Wehrkreis IX:n alueelta.[5]

Divisioonan kalustona oli perustettaessa ainoastaan PzKw I -vaunuja, mutta keväällä 1936 sille toimitettiin PzKw II- ja talvella PzKw III -vaunuja. Divisioonan tärkein vaunukalusto oli vielä 1941 PzKw II. Vuodesta 1936 alkaen kumpikin panssarirykmentti luovutti 2–4 komppaniaa uusien panssarirykmenttien perustamiseksi. Kaadereista muodostettiin 7., 8., 15., 35. ja 36. panssarirykmentit.[5]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teatteriaukiolla Hitlerin tarkastettavana oleva panssarirykmentti 4. lokakuuta 1938

Divisioona osallistui 1938 Itävallan ja Sudeettialueiden miehittämiseen sekä seuraavana vuonna marssiin Prahaan.[5]

Puolan valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Puolan offensiivi

Divisioona sai elokuun puolivälissä 1939 käskyn siirtyä maan- ja rautatiekuljetuksin Puolan vastaiselle rajalle ja se saapui 21. elokuuta Sleesiaan, jossa divisioona liitettiin kenraali Erich Hoepnerin XVI armeijakuntaan. Ryhmitysalueella divisioonaan liitettiin Saksan ilmavoimiin kuuluva 83. motorisoitu ilmatorjuntapatteristo. Divisioona siirtyi Opoleen illan hämärtyessä 25. elokuuta, jossa olevat ryhmitysalueet oli miehitetty kello 22.00 mennessä. Tuntia myöhemmin saatiin määräys, joka kielsi vihollisuuksien aloittamisen ja määräsi eteentyönnetyt joukot vetäytymään.[6]

Divisioona vastaanotti 31. elokuuta kello 16.55 koodiviestin Fall Weiß - 1.9. - 04.45 Uhr!, joka tarkoitti hyökkäyksen aloittamista seuraavana aamuna. Viestin oikeellisuuden varmistuttua aloitettiin valmistelut ja kello 18.00 alkaen joukot siirtyivät takaisin ryhmitysalueille, jossa ajoneuvot ja joukot naamioitiin. Divisioona aloitti etenemisen suunnitelman mukaisesti jalkaväen ja pioneerien ylittäessä Liswartajoen. Kello viiteen mennessä oli joen itäranta miehitetty ja ensimmäiset tiedustelupataljoona 4:n tiedustelupartiot ylittivät joen tilapäissiltoja pitkin. Kello kuusi pääosa kenraali Kirchnerin motorisoidusta jalkaväkiprikaatista ylitti joen hyökäten Pankiin. Suurin este divisioonan etenemiselle oli puolalainen maasto soineen ja hiekka-alueineen, joita kutsuttiin tiestöksi.[6]

Panssariprikaati eteni jalkaväen perässä joukkojen valmistautuessa Kłobuckin valtaukseen, mikä saatiin päätökseen ilta puoli yhdeksään mennessä. Divisioonan johdolla ei ollut selvyyttä yleisestä tilanteesta alueella ja siten divisioona ryhmittyi kaupungin ympäristöön puolustukseen. Puolen yön jälkeen joukot valmistautuivat jatkamaan etenemistä tankaten ajoneuvoja ja täydentäen varastoja. Divisioona valtasi 2. syyskuuta Garheckissa, Gidlessä ja Pławnossa Wartajoen ylittävät sillat ja se varmisti sillanpään. Alueen puolalaisjoukot tuhottiin jo ennen niiden ryhmittymistä puolustukseen. Muutamat puolalaisratsuväen ja panssarivaunujen tukeman jalkaväen tekemät vastahyökkäykset torjuttiin. Illalla divisioona oli edennyt 30 kilometriä ja kaksi kolmasosaa sen joukoista oli ylittänyt Warthen.[6]

Ylitettyään vielä kaksi jokea puolimatkassa Piotrków Trybunalskiin ja varmistettuaan niiden takaiset alueet ja jalkaväen vallattua iltapäivällä 4. syyskuuta Kamienskin rakensivat pioneerit Radomkan ylittävän 20-tonnin sillan lähellä Rozprzaa. Panssarivaunut ylittivät sillan jatkaen etenemistään Widawkan sektorilla, mikä aiheutti Puolan asevoimien toisen puolustuslinjan luhistumisen. 2. panssarirykmentin vallattua eteläpuolella olleen strategisen sillan vahingoittumattomana divisioona kykeni jatkamaan etenemistään kohti Veikseliä.[6]

Jalkaväki aloitti 5. syyskuuta hyökkäyksen Piotrków Trybunalskiin Puolan ilmavoimien rynnäköidessä ja tykistön tulittaessa. 1. panssarirykmentin osat kiersivät kaupungin eteläpuolelta torjuen Puolan panssarivaunujen tukeman jalkaväen ja ratsuväen hyökkäykset. Piotrków Trybunalski oli vallattu puoleen yöhön mennessä ja taisteluosasto Harpe hyökkäsi pohjoispuolella olleeseen Wolbórziin.[7]

Syyskuun kuudennen päivän kello 20.00 mennessä oli Wolbórzin alue ohitettu ja puolalaisten vastahyökkäykset torjuttu. Divisioona oli edennyt 25 kilometriä ja taistellut ainakin kolmea puolalaista divisioonaa vastaan vallaten Tomaszówin sekä keräten yli 3000 sotavankia ja runsaasti erilaisia varusteita. Divisioona sai vielä samana yönä määräyksen jatkaa etenemistä kohti Veikseliä. Se hyökkäsi Glinnikin kautta ja divisioona saapui Varsovan eteläpuolella Veikselille. Auringon noustessa 8. syyskuuta divisioona divisioona puhdisti sillanpäätä ja saavuttaen Grójecin ja Chynówin. Iltapäivällä moottoripyöräpataljoonan 1. komppania valtasi lauttarannan Gora Brzuminissa, muttei kyennyt ylittämään jokea puolalaisten tulittaessa itärannalta. Lähellä Brzuminia tiedusteluosasto ylitti joen kumiveneillä muodostaen sillanpään joen itärannalle. Pioneerit rakensivat sillanpäähän ponttonisillan, joka mahdollisti joukkojen etenemisen.[8]

Kahdeksannen päivän iltana divisioona oli 100 kilometriä Etelän armeijaryhmän pääjoukon etupuolella ollen ensimmäinen Veikselin ylittänyt saksalaisyhtymä. Divisioona laajensi sillanpäätä aina 15. syyskuuta saakka, jolloin se ryhmitettiin uudelleen ja siirrettiin XII armeijakuntaan Bzuran sektorille tukemaan 18. jalkaväkidivisioonaa. Puolan antauduttua reilua viikkoa myöhemmin divisioona palasi Weimariin, josta se siirrettiin marraskuun lopulla Saksan länsiosiin Dortmundiin.[5][8]

Divisioona menetti ilmoituksensa mukaan Puolan taisteluissa 1.–25. syyskuuta 25 PzKpfw I, 29 PzKpfw II, 11 PzKpfw III, 16 PzKpfw IV ja neljä esikuntapanssarivaunua.[9]

Länsirintamalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1. panssarirykmentin Maasin ylitys ponttonisiltaa pitkin 14. toukokuuta 1940

Puolan sotaretken päätyttyä divisioona siirrettiin lepoon Eisenachin-Erfurtin-Weimarin alueelle, mistä se siirrettiin edelleen Dortmundiin marraskuun lopulla. Neljä ja puoli kuukautta myöhemmin maaliskuussa 1940 divisioona siirrettiin Moselin Eifelin alueelle esikunnan ollessa Cochemissa. Divisioona liitettiin 2. ja 10. panssaridivisioonan kanssa Heinz Guderianin XIX armeijakuntaan, joka kuului XLI armeijakunnan kanssa 12. armeijaan liitettyyn Ewald von Kleistin panssariryhmä Kleistiin[10]. Armeijakunnan tehtävänä oli murtaa Maginot-linja Charlevillen ja Carignanin välisellä alueella, minkä jälkeen sen tuli kääntyä länteen ja murtautua Sommen suulle lähellä Amiensia ja Abbevillea vallaten Kanaalin satamat.[11]

Divisioona vastaanotti 9. toukokuuta 1940 viestin Fall Gelb - 10.5.-05.35 Uhr ja se ylitti seuraavana aamuna Luxemburgin rajan. Pioneerit tuhosivat esteet. Laskuvarjopataljoona Garski oli pudotettu Nivesin ja Witryn ympäristöön ja heidän tehtävänsä oli tuhota Belgian rajalinnakkeet Witryn kohdalla. Laskuvarjojääkäreiden liityttyä 1. kivääriprikaatin kärkiyksiköihin oli belgialaisten toinen puolustuslinja saatu murrettua Bouillonissa. Bertrixin kautta edeten panssariprikaati kääntyi etelään kohti Sedania. Illalla 11. toukokuuta 1. panssarirykmentti ylitti Semoisin Bouillonin kohdalta ja hieman myöhemmin sitä seurasi kivääriprikaatin I pataljoona, joka tuhosi viimeiset vastarintapesäkkeet Bouillonista.[11]

Pohjoisella sivustalla 1. moottoripyöräpataljoona varmisti Semoisin ylittävän sillanpään lähellä Mouzaivesia, mistä 2. panssarirykmentti ylitti joen. Kovasta ranskalaisten tykistötulesta huolimatta divisioona saavutti tavoitteensa Sedanin luoteispuolella. Yön aikana yksiköt kokoontuivat ja ylimenokalusto tuotiin eteen. Rynnäkköpioneerien kumiveneillä toimitettiin joen yli isku- ja tiedusteluosastoja sivuvaunullisine moottoripyörineen. Raskaat kuorma-autot olivat helppoja maaleja tykistölle. Aamun valjetessa 13. toukokuuta divisioona oli valmiina Maasin ylitykseen. Ylijohdon tykistöryhmä 101:n keskitys alkoi jalkaväen mukana olevien tulenjohtajien ohjaamana. Lisäksi ylimenoa tukivat ilmavoimien 3. ilma-armeijan lentokoneet. Kello 16 pioneeripataljoon 37:n syöksy- ja kumiveneet ylittivät Maasin. Kiväärirykmentti 1:n iskuosastojen suojaamat tulenjohtajat ohjasivat tykkitulen vihollisen asemiin. Tiedustelujoukot tuhosivat vihollisosastot Igesin ja Sedan välillä, minkä jälkeen sillanpää oli varmistettu.[11]

Samana iltana taisteluosasto Balck työntyi ranskalaisten puolustusketjun läpi lähellä Sedania ja se miehitti kahdeksan kilometriä kaupungin keskustasta lounaaseen olevan Cheveugesin ylängön. Pääosa 5. kiväärirykmentistä eteni joen etelärantaa. Keskiyöhön mennessä kiväärirykmentti 1 saavutti Cheveugesin. Lähellä Gaulliersia tykistörykmentti 73:n kevyet patteristot ja ensimmäiset panssarivaunut ylittivät joen siltoja pitkin, minkä jälkeen Sedanin puolustus oli murrettu.[12]

Guderian antoi 14. toukokuuta määräyksen hyökätä Chéveryyn ja jatkaa edelleen Rethelin kautta Vendresseen varmistaen eteläisen sivustan Stonnen pohjoispuolella. Käsky saatiin täytettyä huolimatta ranskalaisten toistuvista vastahyökkäyksistä.[13]

Operaatio Punainen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaation toinen vaihe, operaatio Punainen (saks. Fall Rot) alkoi 5. kesäkuuta. Panssarijoukot organisoitiin uudelleen viideksi armeijakunnaksi. 1. panssaridivisioona muodosti 2. panssaridivisioonan kanssa armeijaryhmä A:n panssariryhmä Guderianin XXXIX armeijakunnan, jonka komentajana oli kenraalieversti Rudolf Schmidt. Panssariryhmän toinen armeijakunta oli kenraaliluutnantti Georg-Hans Reinhardtin XLI armeijakunta, johon kuuluivat 6. ja 8. panssaridivisioona.[14]

Divisioona läpäisi 10. kesäkuuta Weygand-linjan taisteltuaan Ranskan panssarijoukkojen Char B1 -vaunuja vastaan, jolloin kumpikin osapuoli kärsi kovia tappioita. Taistelun jälkeen divisioona vietti yön Junivillen ja Aussoncen välisen tien länsipuolella. Divisioona ylitti Aisnen ja Marnen ja eteni Maginot-linjan selustassa. Se valtasi Besançonin, ja lopulta yhtymä saavutti 17. kesäkuuta Sveitsin rajan, mistä se hyökkäsi seuraavana päivänä edelleen Belfortiin. Ranskan taisteluiden aikana divisioonasta kaatui ainoastaan 495 miestä.[5]

Ranskan antauduttua 25. kesäkuuta divisioona jäi Ranskaan Loiren laaksoon koulutukseen. Syyskuussa yhtymä siirrettiin Zinten-Sensburg-Allensteinin alueelle Itä-Preussiin uudelleen organisointia varten. 2. panssarirykmentti siirrettiin vastamuodostettuun 16. panssaridivisioonaan, ja 1. panssarirykmentti lähetti kolme komppaniaa 18. panssaridivisioonaan kaadereiksi. Saman aikaisesti 1. panssariprikaatin esikunta lakkautettiin ja vasta perustettu 113. motorisoitu kiväärirykmentti liitettiin divisioonaan. Organisoinnin aikana 69. motorisoidun jalkaväkirykmentin III pataljoona liitettiin divisioonaan 1. kiväärirykmentin III pataljoonaksi ja 56. motorisoidun kenttätykistörykmentin II patteristo 73. panssaritykistörykmentin III patteristoksi. Divisioonaa vahvennettiin liittämällä siihen erillinen 702. raskas motorisoitu haupitsipatteri. Panssariyksiköt varustettiin uudelleen Pzkw III -vaunuilla, ja panssaritorjunta- ja tiedustelupataljoonat saivat uutta kalustoa. Vuoden lopulla divisioonaan kuului 155 panssarivaunua, joista 85 oli Pzkw III- ja 30 Pzkw IV -vaunuja.[15]

Hyökkäys Neuvostoliittoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
rynnäkkövaunu

Divisioona oli Itä-Preussissa, kunnes se liittyi 22. kesäkuuta 1941 operaatio Barbarossaan ja aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon osana Pohjoisen armeijaryhmän 4. panssariryhmää. Se ylitti Liettuan rajan ja osallistui Neuvostoliiton III mekanisoidun armeijakunnan tuhoamiseen Raseiniain taistelussa. Yhtymä saavutti Stalin-linjan lähellä Ostrovia 5. heinäkuuta, ja yhdeksän päivää myöhemmin se loi sillanpään ylitettyään Lugan lähellä Sabskia. Se kykeni pitämään asemansa Neuvostoliiton joukkojen vastahyökkäyksistä huolimatta. Divisioonan vahvuus laski niin, että 16. elokuuta siihen kuului ainoastaan 44 panssarivaunua. Tappioistaan huolimatta se jatkoi etenemistä kohti Leningradia ja kävi kovia taisteluita Tuutarin mäkien alueella.[16]

Se siirrettiin 2. lokakuuta 1941 Keskustan armeijaryhmään, jonka mukana se osallistui Moskovan taisteluun. Divisioona ylitti Dneprin ja valtasi 13. lokakuuta Kalininin, missä se kävi kovia taisteluita aina marraskuun loppuun. Se osallistui marraskuun lopulla saksalaisten viimeiseen yritykseen vallata Moskova ja pääsi noin 30 kilometrin päähän tavoitteesta. Neuvostoliiton aloitettua talvella vastahyökkäyksen divisioona joutui koviin taisteluihin, joiden aikana se oli muun muassa saarrettuna, ja se joutui vetäytymään saavuttamistaan asemista. 14. joulukuuta päättyneessä Klinin taistelussa 1. panssarirykmentin vaununsa menettäneet aseistettiin kranaatein ja he joutuivat taistelemaan jalkaväkenä.[16]

Vuonna 1942 divisioona osallistui puolustustaisteluihin Rževin tasangolla, joka oli kolmelta suunnalta neuvostojoukkojen saartama. Helmikuussa divisioonan yksi komppania saavutti jälleen määrävahvuuden eli 18 PzKw III -vaunua. Loput 1. panssarirykmentistä muodosti kaksi hiihtokomppaniaa. Divisioona taisteli 9. armeijan pohjoisosissa puoli vuotta. Keväällä divisioona vastaanotti muun muassa 37. panssarintorjuntapataljoonalle kaksitoista pitkäputkista 75 millimetrin panssarintorjuntakanuunaa ja saman verran 75 millimetrin jalkaväkitykkejä. Heinäkuussa divisioonaan liitettiin 73. panssaritykistörykmentin IV patteristo, mutta 1. panssarirykmentin piti luovuttaa pataljoona eteläisen armeijaryhmän 16. panssarikrenatööridivisioonalle. Maaliskuussa 1942 divisioona menetti moottoripyöräpataljoonansa.[17]

Huolimatta supistuneesta vahvuudestaan divisioonan tuli pitää 9. armeijan huoltoreitti avoinna yhdessä 102. jalkaväkidivisioonan kanssa. Heinäkuun alussa lähellä Pushkeria 1. ja 2. panssaridivisioona saartoivat kaksi Neuvostoliiton ratsuväkiarmeijakuntaa, kaksi jalkaväkidivisioonaa, kaksi mekanisoitua prikaatia sekä muutaman laskuvarjopataljoonan. Jalkaväen tukemana divisioonat tuhosivat motissa olevat joukot ja saivat saaliikseen 218 panssarivaunua, 592 tykkiä ja 1 300 panssarintorjunta-asetta. Kuukautta myöhemmin neuvostojoukot murtautuivat Sytšovkasta itään ja repivät 9. armeijan saartorenkaaseen 40 kilometrin aukon, jonka 1. sekä 5. panssaridivisioona sulkivat. Divisioona torjui neuvostojoukkojen toistuvat vastahyökkäykset ja teki itse myös hyökkäyksiä vuoden loppuun.[18]

Neuvostojoukkojen aloitettua talvihyökkäyksen 1942–1943 divisioona puolusti Belyita ja piti tärkeän Sytšovkan tien avoinna, vaikka joutui koviin taisteluihin. Bosinon taistelussa 1. panssarikrenatöörirykmentin I pataljoonan menetti kaikki upseerinsa joko kaatuneina tai haavoittuineina, mutta siitä huolimatta se piti asemansa ja kykeni tekemään jopa vastahyökkäyksen. Pataljoona sai avukseen 1. panssaritykmentin 2. komppanian, joka tuhosi 35 KV-2- ja T-34-vaunua kahdessa päivässä ja menetti komppanianpäällikön sekä kaksi kolmesta joukkueenjohtajasta. Komppanianpäällikkönä oli kersantti Georg Schaefer, jonka vaunu tuhosi yli 25 neuvostovaunua taistelussa. Hieman myöhemmin XLI ja XXX armeijakunnat varmistivat rintaman ja tuhosivat neuvostojoukkojen muodostaman sillanpään.[18]

Levossa ja täydennettävänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pahoin heikentynyt 1. panssaridivisioona siirrettiin lepoon ja täydennettäväksi tammikuussa 1943. Se lähetettiin aluksi Amiensiin ja edelleen Coëtquidaniin Bretagneen, jossa se varustettiin ranskalaisilla Hotchkiss H-39 ja Somua S-35 -vaunuilla. Toukokuussa divisioona sai täydennyksenä 299. moottoroidun ilmatorjuntapatteriston. Divisioona lähetettiin kesäkuussa Pelopennosekselle Kreikkaan, koska ylin johto pelkäsi mahdollista liittoutuneiden maihinnousua alueelle. Italian irtautuessa syyskuussa sodasta divisioona saartoi Italian 11. armeijan, joka ei tehnyt merkittävää vastarintaa. Lokakuussa divisioona sai riittävästi PzKw V Tiikeri -vaunuja pataljoonan varustamiseksi sekä sata PzKw VI Panther -panssarivaunuja, jolloin saavutettiin lähes määrävahvuus.[18]

Itärintamalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa divisioona siirrettiin takaisin itärintamalle osaksi etelän armeijaryhmän 1. panssariarmeijaa lukuun ottamatta 1. panssarirykmentin I pataljoonaa, joka jäi Triesteen OB Southwestin liikkuvaksi reserviksi. Pataljoona palasi rykmenttiinsä vasta seuraavan vuoden lokakuussa. Divisioona osallistui Kiovan tasangon ja Žytomyrin (17.–18. marraskuuta) taisteluihin sekä Kiovan länsipuolitse tehtyyn vastahyökkäykseen marras-joulukuussa 1943 ja Žytomyrin-Berdytšivin taisteluun vuodenvaihteessa 1943–1944). Seuraavan vuoden yhtymä muodosti 1. ja 4. panssariarmeijan liikkuvan reservin ja taisteli pitkin rintamaa sen kriittisissä osissa.[19]

Helmikuussa 1944 divisioona oli kärjessä pyrittäessä pelastamaan Tšerkasyyn saarretut XI ja XXXXII armeijakunnat. Saartorengasta ei saatu murrettua, mutta siitä huolimatta noin puolet saarretuista saatiin pelastettua. Maaliskuussa se pelasti 96. ja 291. jalkaväkidivisioonat neuvostojoukkojen aloitettua keväthyökkäyksensä. Kiivaissa taisteluissa yhtymän tappiot olivat raskaita ja 14. maaliskuuta panssarikrenatööripataljoonien vahvuus oli vain noin neljännes määrävahvuudesta ja samoin oli laita ilmatorjuntapattereissa ja 1. panssaritiedustelupataljoonassa. Kenttätykistön tilanne oli parempi: keveissä pattereissa oli puolet määrävahvuudesta ja raskaissa pattereissa 75 prosenttia. 37. panssaripioneeripataljoonassa oli noin 30 prosenttia määrävahvuudesta ja panssarirykmentissä ainoastaan 50–60 palveluskuntoista panssarivaunua.[20]

Huhtikuussa divisioona joutui 1. panssariarmeijan mukana saarretuksi Kamanezin mottiin, josta se joutui murtautumaan ulos. Se osallistui myös Brodyn taisteluun, jossa se pelasti osan XIII armeijakunnasta, sekä taisteli Dneprin rannoilla, Pohjois-Ukrainassa. Elo-syyskuussa se osallistui koviin taisteluihin pyrittäessä tuhoamaan neuvostojoukkojen muodostama Baranovin sillanpää Veikselin länsirannalla. Vapauduttuaan divisioona lähetettiin etelään, missä se osallistui syyskuun lopulla Karpaateilla Duklan solan puolustukseen. Näiden lisäksi se osallistui vuonna 1944 vielä Sanin jokilinjan puolustukseen sekä taisteli Puolan itäosissa. Unkaria puolustettaessa 1. panssaridivisioona piti 8. armeijan vetäytymistien avoinna ja oli kärkenä useissa vastaiskuissa torjuttaessa neuvostojoukkojen läpimurtoja. Divisioona oli keskeisessä roolissa tehtäessä vastaisku Debrecenissä olevia neuvostojoukkoja vastaan.[20]

Joulukuusta 1944 maaliskuuhun 1945 divisioona vastasi Székesfehérvárin eteläpuolisen alueen puolustuksesta ja esti neuvostojoukkojen etenemisen Graziin ja Wieniin. Rivien supistumisesta huolimatta divisioona oli kärkenä yritettäessä pelastaa Budapestissa saarroksiin joutunut reilun 30 000 miehen IX SS-vuoristoarmeijakuntaa. Saksalaisten eteneminen pysähtyi 28. tammikuuta vain viisitoista kilometriä ennen tavoitetta. Divisioona palasi lähtöalueelle Székesfehérváriin, missä pääosa divisioonasta tuhoutui maaliskuuhun mennessä samalla kun koko 6. armeija kului loppuun. Divisioona joutui saarroksiin Jenőssä 20. maaliskuuta, ja se murtautui ulos saartorenkaasta raskain tappioin.[20]

Divisioonan jäänteet jatkoivat taistelua osana Grazin puolustusta vetäydyttyään Itävaltaan ja Styrian puolustustaistelussa sodan lopulla. Divisioona teki vielä 26. huhtikuuta vastahyökkäyksen. Sodan päättyessä divisioona oli Hartbergissa, josta se yritti päästä länteen antautuakseen länsiliittoutuneille. Divisioonan jäänteet ylittivät demarkaatiolinjan Linzin kaakkoispuolella ja antautui amerikkalaisille Mauerkirchenissä Ylä-Itävallassa 8. toukokuuta. Divisioona laskettiin hajalle 13. toukokuuta, ja pääosa joukoista lähetettiin kotiin heinäkuun lopulla.[21]

Komentajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioonan komentajina olivat[22]:

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan 1. panssaridivisioona.
  • Peter McCarthy & Mike Syron: Panzerkrieg. Lontoo: Robinson, 2003. ISBN 1-84119-800-5 (englanniksi)
  • Mitcham, Samuel W. Jr: The Panzer Legions: A Guide to the German Army Tank Divisions of World War II and Their Commanders. Stackpole Books, 2007. ISBN 978-0-8117-3353-3 (englanniksi)
  • Stoves, Rolf O. G.: Die 1.Panzer-Division 1935-1945 Aufstellung, Bewaffnung, Einsätze, Männer. Dörfler im Nebel Verlag. ISBN 3-89555-042-6 (saksaksi)/(englanniksi)
  • Jentz, Thomas L.: Panzer Truppen 1 - The Complete Guide to the Creation & Combat Employment of Germany's Tank Force 1933-1942 Formations-Organizations-Tactics-Combat Reports-Unit Strengths-Statistics. Schiffer Military History, 1996. ISBN 0-88740-915-6 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Achtungpanzer.com (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ Panzerkrieg, s. 285.
  3. ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 37.
  4. ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 37-38.
  5. ↑ a b c d e Mitcham, Samuel W. Jr, s. 38.
  6. ↑ a b c d Stoves, Rolf O. G., s. 30
  7. ↑ Stoves, Rolf O. G., s. 30-31
  8. ↑ a b Stoves, Rolf O. G., s. 31
  9. ↑ Jentz, Thomas L., 104
  10. ↑ Jentz, Thomas L. s. 118
  11. ↑ a b c Stoves, Rolf O. G., s. 56
  12. ↑ Stoves, Rolf O. G., s. 56-57
  13. ↑ Stoves, Rolf O. G., s. 57
  14. ↑ Jentz, Thomas L. s. 138
  15. ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 38-39.
  16. ↑ a b Mitcham, Samuel W. Jr, s. 39.
  17. ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 39-40.
  18. ↑ a b c Mitcham, Samuel W. Jr, s. 40.
  19. ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 40-41.
  20. ↑ a b c Mitcham, Samuel W. Jr, s. 41.
  21. ↑ Mitcham, Samuel W. Jr, s. 41-42.
  22. ↑ Lexikon der Wehrmacht
Saksan toisen maailmansodan panssaridivisioonat
Heer
Numeroidut 1. - 2. - 3. - 4. - 5. - 6. - 7. - 8. - 9. - 10. - 11. - 12. - 13. - 14. - 15. - 16. - 17. - 18. - 19. - 20. - 21. - 22. - 23. - 24. - 25. - 26. - 27. - 116.
Nimetyt Clausewitz - Feldherrnhalle 1 - Feldherrnhalle 2 - Jüterbog - Kempf - Kurmark - Lehr - Müncheberg - Tatra
Reservi 155. - 179. - 233. - 273.
Waffen-SS

Leibstandarte Adolf Hitler - Das Reich - Totenkopf - Wiking - Hohenstaufen - Frundsberg - Hitlerjugend

SA

Panssariarmeijakunta Feldherrnhalle

Luftwaffe

Panssaridivisioona Hermann Göring

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Saksan_1._panssaridivisioona&oldid=22808387”