Sotaherrojen aikakausi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sotaherrojen aikakausi (kiin. 軍閥時代, Jūnfá shídài) on Kiinan historian ajanjakso vuosina 19161928, jolloin Kiinan tasavallan keskushallinto hajosi ja maata hallitsi käytännössä useat sotaherrat.

Yuan Shikai oli hallinnut Kiinaa itsevaltiaana vuodesta 1913 lähtien, ja hänen kuolemansa jätti maahan valtatyhjiön, jota tasavallan hallitus ei pystynyt täyttämään. Paikalliset sotaherrat ottivat haltuunsa maakunnat, nostivat omia veroja ja kävivät keskenään sotia.[1] Merkittävimmät sotaherrojen ryhmittymät olivat Anhui, Zhili, Fengtian, Shanxi, Guominjun, Xibei San Ma, Xinjiang, Yunnan, Guanxi ja Sichuan. Guangdongin maakunta oli myös käytännössä itsenäinen.

Japani tuki sotaherroja pitääkseen Kiinan jakautuneena. Japani miehitti Shandongin saksalaisilta ensimmäisessä maailmansodassa ja sai pitää sen Versailles’n rauhassa, mikä katkeroitti kiinalaisia. Vuonna 1919 syntyi kansallismielinen Toukokuun neljännen päivän liike, joka vastusti sotaherroja ja Japania.[2]

Maanpaossa olleen kansallispuolueen johtaja Sun Yatsen liittoutui vuonna 1923 kommunistisen puolueen kanssa tavoitteenaan yhdistää Kiina puolueiden sotilaallisten joukkojen avulla. Yatsen kuitenkin kuoli yllättäen vuonna 1925, ja Tšiang Kai-šek otti hänen paikkansa puoleen johdossa seuraavana vuonna. Vuosina 1926–1928 Tšiang Kai-šek valtasi laajoja alueita sotaherroilta ja perusti hallituksen Nanjingiin. Nanjingin hallinto tunnustettiin kansainvälisesti Kiinan lailliseksi hallitukseksi, ja maa alkoi yhdentyä.[3]

Kiinan yhtenäisyys oli hyvin pinnallista. Kaikkia sotaherroja ei voitettu, ja paikoin sotaherrat jatkoivat hallintaansa keskushallinnon liittolaisina. Etenkin Etelä- ja Länsi-Kiina oli keskushallinnon ulottumattomissa. Kansallispuoleen ja kommunistisen puolueen liitto ei kestänyt kauaa, ja puoleet aloittivat sodan toisiaan vastaan vuonna 1927. Sodasta alkoi Kiinan sisällissota.

Sotaherrojen aikakausi muutti kiinalaista yhteiskuntaa. Aikakausi synnytti kiinalaisen kansallisaatteen. Eri etniset kiinalaiset ryhmät alettiin nähdä yhtenä joukkona, jota ulkomaalaiset uhkasivat. Aatteen pohjalta syntyi Toukokuun neljännen päivän liike, jota seurasi Uuden kulttuurin liike. Uuden kulttuurin liike pyrki muokkaamaan perinteisiä kiinalaisia arvoja ja tapoja. Tämä käynnisti kiinalaisen yhteiskunnan modernisaation. Kungfutselaisuuden etiikka ja etenkin siihen kuuluva hierarkkinen yhteiskuntamalli nähtiin vanhanaikaisena. Kiinan kirjakieli uudistettiin, ja sen merkistöä yksinkertaistetiin siten, että lukemaan ja kirjoittamaan pystyivät muutkin kuin eliitti.[4]

Länsimainen tieteellinen maailmankuva nähtiin houkuttelevana, mutta sen tuomat materialismi, individualismi ja liberalismi hieman uhkaavina. Sen vuoksi jotkut oppineet katsoivat, että marxismi voisi olla vaihtoehto. Marxismi mahdollisti länsimaiden kritisoinnin, vaikka yhteiskuntarakenteet länsimaistuivat. Työväestö oli myös kasvanut Kiinassa huomattavasti etenkin rannikolla. Etenkin kommunistit uskoivat, että Kiinan heikko tila oli länsimaisen imperialismin syytä, eikä vastaavanlaisia tapoja kuuluisi tuoda osaksi kiinalaista yhteiskuntaa.[5]

  • McKay, Hill, Buckler, Erbey, Beck, Crowston, Wiesner-Hanks: ”28: Nationalism in Asia 1914–1939”, A History of World Societies. Bedford/St. Martin’s, 2009. ISBN 978-0-2305-8467-9
  1. McKay et al. 2009, 861
  2. McKay et al. 2009, 862
  3. McKay et al. 2009, 862-863
  4. McKay et al. 2009, 864
  5. McKay et al. 2009, 864-865

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]