Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämän artikkelin nimi saattaa olla virheellinen. Ehdotettu uusi nimi on Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus (1989).
Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Kovin monta liki saman nimistä artikkelia; vuosiluku helpottaa oikean artikkelin löytämistä
Tämä artikkeli käsittelee vuoden 1989 tapahtumia. Vuoden 1976 tapahtumista kerrotaan artikkelissa Tiananmenin aukion välikohtaus.
Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus 1989
Mielenosoittajia aukiolla.
Päiväys 15. huhtikuuta – 4. kesäkuuta 1989
Paikka Taivaallisen rauhan aukio, Peking, Kiina
Syyt
Tavoitteet Korruption lopettaminen Kiinan kommunistisen puolueen sisällä, lehdistönvapaus, sananvapaus, demokratian edistäminen
Menetelmät Nälkälakko, sit-in, kansalaistottelemattomuus, mellakointi
Lopputulos
  • Protestoijia vangittiin ja karkoitettiin
  • Kommunistisen puolueen pääsihteeri Zhao Ziyang syrjäytettiin
  • Jiang Zeministä tuli uusi pääsihteeri ja Kiinan johtaja
Mielenosoituksen osapuolet

Mielenosoittajat

  • Pekingin opiskelijoiden autonominen liitto
  • Pekingin työläisten autonominen liitto
Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksen kymmenvuotismuistomerkki (1999) Wrocławissa, Puolassa. Muistomerkissä on rikkoutunut polkupyörä ja panssarivaunun telaketjun jälki.

Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitukset alkoivat 15. huhtikuuta ja päättyivät 4. kesäkuuta vuonna 1989 Tiananmenin aukiolla Pekingissä, Kiinassa. Kiinassa oltiin siirtymässä sosialistiseen markkinatalouteen. Uudistusmieliset ja vanhoilliset kamppailivat vallasta. Opiskelija-aktivistit tukivat yleensä uudistusmielisiä.

Opiskelijat olivat aktivoituneet jo vuonna 1986 mielenosoituksiin, jotka Kiinan johto tukahdutti nopeasti. Huhtikuussa 1989 Kommunistisen puolueen syrjäytetty pääsihteeri Hu Yaobang kuoli. Hän oli ollut uudistusmielinen ja suosittu.lähde? Hun kuoltua opiskelijat kokoontuivat Taivaallisen rauhan aukiolle. He vaativat muun muassa parempia taloudellisia oloja ja suurempaa lehdistönvapautta. Hallituksen kielteinen vastaus lehdessä raivostutti mielenosoittajia. Työläisiä sekä tiede- ja kulttuurivaikuttajia liittyi liikehdintään. Joinain päivinä Pekingin kaduilla marssi jopa kaksi miljoonaa opiskelijoita tukenutta pekingiläistä. Tuhannet opiskelijat aloittivat aukiolla nälkälakon.

Mellakointia nähtiin myös muissa kaupungeissa. Yritykset neuvotella opiskelijoiden ja maan johdon välillä epäonnistuivat. Kiinan puoluejohto jakautui neuvottelulinjan ja kovan linjan kannattajiin. Enemmistönä ollut pääministeri Li Pengin johtama kova linja voitti. Myös opiskelijoiden keskuudessa oli kiistaa siitä, pitäisikö protestia jatkaa.

Armeijan ensimmäinen yritys kukistaa protesti epäonnistui, kun kansanjoukot pysäyttivät kohti aukiota edenneet armeijaosastot. Aukiolla alkoivat mielenosoittajien rivit tämän jälkeen harveta.

Opiskelijat juhlivat tapahtunutta. Hallitus vastasi määräämällä eliittijoukot kukistamaan protestoinnin. Armeija käytti ensin kyynelkaasua. Mutta kun työläiset pysäyttivät armeijan osastot, nämä alkoivat ampua protestoijia kuoliaiksi. Protestoijat vastasivat tähän polttopulloin, kivin ja veitsin. Muutamia sotilaita kuoli. Armeija ja poliisi saartoivat aukion. Taivaallisen rauhan aukiolla ammuttiin jonkin verran, mikä ajoi opiskelijoita pakoon. Suurin osa kuolonuhreista tuli läheisillä kaduilla, missä armeija tappoi 200−3 000 aseetonta mielenosoittajaa.

Valtio pidätti ja teloitti ainakin 35 työväestöön kuulunutta ihmistä syytettyinä mellakoihin osallistumisesta. Useita opiskelijajohtajia karkotettiin maasta tai pidätettiin vuosiksi. Tuhannet tapahtumiin osallistuneet saivat työleirirangaistuksia. Tapahtumien jälkeen sensuuria ja turvatoimiaselvennä kovennettiin Kiinassa. Myönnytyksenä puolue aloitti kuitenkin korruption ja julkisen vallan väärinkäytön vastaisen kampanjan. Uusi pääsihteeri Jiang Zemin myös jatkoi keskustelua opiskelijoiden kanssa yliopistoilla.lähde?

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1976 Tiananmenille kerääntyi paljon edesmenneen Zhou Enlain surijoita. Kiinaa hallinnut ”Neljän kopla” hätääntyi, kukisti mielenosoituksen kovakouraisesti ja erotti Deng Xiaopingin. Mutta puolue syrjäytti pian Neljän koplan. Valtaan noustuaan Xiaoping irtautui Maon ajamasta puhtaasta sosialismista, ja alkoi vuosina 1978−1980 ajaa maata kohti sosialistista markkinataloutta. Mutta Deng joutui tasapainoilemaan uudistusmielisten ja vanhoillisten välillä. Deng rehabilitoi Tiananmenin vuoden 1976 tapahtumat. Dengiä tukeneet uudistusmieliset olivat enemmistönä puolueessa vuonna 1978. Muodolliseen valtaan vasta nousemassa olleen Dengin politiikka vapautti 1978 myös poliittista ilmapiiriä. ”Pekingin kevät” merkitsi toisinajattelulle poliittista ”suojasäätä”. Erääseen ”demokratiamuuriksi” kutsuttuun Xidanin linja-autovarikon tiilimuuriin alkoi ilmestyä poliittisia julisteita.[1] Demokratiamuuriliikkeen edustajien enin osa oli sosialisteja, mutta joukossa oli länsimielisiä liberaalejakin, kuten Wei Jingshing.[2] Liikkeen oikeistosiipi alkoi esittää yhä jyrkempiä vaatimuksia. Shanghaissa protestoijat pysäyttivät helmikuun alussa 1979 junaliikenteen ja ottivat haltuunsa puolueen rakennuksia.[3] Tämän ja horjuvan asemansa takia Deng lakkautti tukensa liikkeelle, koska halusi pelastaa ajamansa uudistuspolitiikan. Keväällä Deng pidätytti kymmeniä oikeistosiiven johtajia. Syksyllä Deng hyökkäsi myös liikkeen vasemmistosiiven kimppuun.[4] Deng kiisti ”suojasään” olemassaolon. Deng pyrki tukahduttamistoimillaan saamaan puolueen vanhoillisten tuen vielä istuvaa Hua Guofengiä vastaan.[4] Vuonna 1980 vanhoilliset hyväksyivätkin Huan erottamisen.[5] Deng nosti korkeisiin virka-asemiin kaksi keskenään usein riitelevää uudistusmielistä poliitikkoa, Hu Yaobangin ja Zhao Ziyangin.

Uudistuspolitiikka hyödytti eniten viljelijöitä ja puoluejohtajia, haittasi opiskelijoita ja työläisiä. Sukulaisten suosiminen ja korruptio lisääntyivät. Puolueen suosikkien oli helpointa edetä uralla.

Puolueessa kamppailivat hitaita ja nopeita uudistuksia kannattavat. Ensimmäinen ”porvarillisen liberalismin” vastainen kampanja oli 1981. Vuonna 1982 keskusteltiin humanismista ja sosialismista. Tuolloin oli ”henkisen saasteen” vastainen kampanja. Vuonna 1985 opiskelijat osoittivat mieltään Japania vastaan. Vuosien 1986 ja 1987 vaihteessa opiskelijat osoittivat mieltään Deng Xiaopingin arvostellessa uudistusmielistä ja suosittua Hu Yaobangta.[6] Protestien taustavaikuttajia olivat toisinajattelijat astrofyysikko Fang Lizhi ja kirjailija Wang Ruowang. Protestit ratkaistiin pääosin neuvotteluin, mutta johtivat niiden tukijoina pidetyn Hun erottamisen puolueesta. Vuosina 1987−1988 puolueen vanhoilliset aloittivat ”porvarillisen liberalisaation” vastaisen kampanjan. Seuraavana vuonna opiskelijat protestoivat taloudellisten asioiden takia.[7] Syynä oli hintojen vapauttaminen, mikä johti rahan arvon laskuun. Se uhkasi kansan enemmistön toimeentuloa ja hintauudistus peruttiin. Tammikuussa 1989 Fang vaati mielipidevankien vapauttamista. Seuraavassa kuussa 34 tiede- ja kulttuurivaikuttajaa allekirjoitti vetoomuksen Fangin puolesta. Maaliskuussa Pekingin yliopiston alueelle ilmestyi demokratiasalonkeja, ja tiede- ja kulttuurivaikuttajat uusivat vetoomuksensa.[8]

Hu Yaobangin kuoleman muistotilaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oli lähestymässä päivä, jolloin tuli kuluneeksi 70 vuotta Kiinassa mielenosoituksia innoittaneeseen toukokuun 4. päivän liikkeen perustamisesta. Erotettu Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri Hu Yaobang kuoli 15. huhtikuuta 1989. Kiinassa oli perinteinen tapa arvostella hallintoa hautajaisissa ja muistotilaisuuksissa.[9] Hallitus ei alussa suostunut antamaan Hulle valtiollisia hautajaisia. Seuraavana päivänä muutamat sadat opiskelijat veivät seppeleitä Hun haudalle tämän muistoa kunnioittaakseen. Muutamassa päivässä surijoita oli kymmeniätuhansia. Pian joukossa alettiin vaatia poliittisia uudistuksia. Niinpä 17. päivän ensimmäisessä mielenosoituksessa opiskelijat esittivät seitsemän vaatimusta: Hun maineen palautus, vuosien 1983 ja 1987 antiliberaalien kampanjoiden julkinen peruuttaminen, lehdistösensuurin lakkauttaminen, valtion johtajien varallisuuden julkaiseminen, Pekingin vuonna 1986 julistaman ”kymmenen säännön” peruuttaminen eli lähinnä mielenosoitusten salliminen, korkeakoulujen rahoituksen lisääminen ja puolueeton mielenosoitusten uutisointi.[10]

18. päivästä lähtien mielenosoitukset levisivät monien kaupunkien yliopistoihin. Itsenäisiä opiskelijajärjestöjä alettiin perustaa 18.−20. päivän aikoihin. 18.−19. päivän välisenä 10 000 opiskelijaa vaati pääsyä pääministeri Li Pengin puheille. 19. päivänä hallitus ei halunnut vastaanottaa opiskelijoiden lähettämää valtuustoa. Poliiseja ja opiskelijoita haavoittui syntyneessä tappelussa. Opiskelijoiden keskuudessa liikkui huhuja mittavasta poliisiväkivallasta, ja virallisissa raporteissa ei mainittu opiskelijoiden vammautumisia.[9]

Hun muistotilaisuuteen 22. huhtikuuta Taivaallisen rauhan aukiolle kerääntyi ilman lupaa kymmeniä tuhansia protestoijia, ehkä 100 000, huolimatta kaupungin johdon varoituksista.[11] Pääsihteeri Zhao Ziyang kuvasi muistopuheessaan Hun suureksi marxilaiseksi, vaikkei ylistänytkään tätä,[12] koska ei ollut ollut hyvissä väleissä tämän kanssa. Zhao uskoi opiskelijoiden rauhoittuvan tilaisuuden jälkeen. Mutta kun puoluejohto ei tilaisuudessa suostunut keskustelemaan opiskelijoiden kanssa, opiskelijat tekivät vetoomuksen Kansankongressipalatsin portailla. He näyttivät rullalla olevaa vaatimuslistaansa päittensä päällä, mikä liikutti monia opiskelijoita kyyneliin saakka.[12] Yksi vetoomusta kannatelleista opiskelijoista oli uiguuritaustainen Wuer Kaixi.

Opiskelijat olivat suuttuneita siitä, ettei hallitus halunnut puhua heidän valtuustonsa kanssa.

Zhao ja Deng hyväksyivät linjan, jonka mukaan opiskelijat tuli suostutella palaamaan luennoille[12] ilman väkivaltaa. Zhao poistui maasta vierailulle Pohjois-Koreaan, ja puolue jäi vanhoillisten, kuten Lin käsiin.

Juopa puoluejohdon vanhoillisten ja opiskelijoiden välillä oli selvä, vaikka opiskelijoiden vaatimukset olivat vielä varsin maltillisia.[12]

Syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenosoituksen aloittaneet opiskelijat vaativat poliittista ja taloudellista vapautta lisääviä uudistuksia, mutta heidän ei ollut tarkoitus yrittää muuttaa Kiinan johtoa, koska he eivät uskoneet, että se onnistuisi.[13] Myöhemmin mukaan liittyi muita, ja kaikilla mielenosoittajilla ei ollut samoja tavoitteita.

Mielenosoituksen aiheina olivat korruptio, inflaatio ja tyytymättömyys puoluejohtoon. Osallistujat toivoivat hyvää ja harmonista johtamista.

Inflaatio oli 20 % ilman, että valtion palkat tai eläkkeet olisivat nousseet.[14]

Puoluelehden artikkeli kuumentaa tunteita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: vaikealukuinen, luettelomainen

Muistotilaisuuden vetoomuksen jälkeen opiskelijat alkoivat eri tavoin protestoida muun muassa Shanghaissa ja Wuhanissa.[12] Vaikka opiskelijat olivat yleensä rauhallisia, Xianissa ja Changshassa oli mellakoita.[12]

Vastauksena opiskelijoiden vaatimuksiin puolue vahvisti vuoden 1987 liberalismin vastaisen kampanjan tuomiot.[12]

Pääministeri kutsui puoluejohdon varta vasten koolle kutsutussa hätäkokouksessa opiskelijaliikettä ”sekasorroksi” eikä ”häiriöksi”, toisin kuin Deng vuoden 1987 liikettä.[12]

Ainakin väitetysti Deng Xiaopingin ajatusten mukaan puolueen lehdessä oli 26. huhtikuuta julkaistu artikkeli otsikolla ”Meidän tulee ottaa selvä kanta häiriöitä vastaan”. Artikkeli tietenkin julisti opiskelijaprotestin ”sekasorroksi”,[15] mikä toi mieleen kulttuurivallankumouksen. Artikkelissa sanottiin ”mellakoivien” opiskelijoiden ajavan vastavallankumousta ja edustavan ”pientä vähemmistöä”. Tämä raivostutti protestoivia opiskelijoita ja radikalisoi näitä entisestään. Opiskelijoiden autonominen liitto tuomitsi artikkelin, ja kutsui opiskelijoita isänmaallisiin marsseihin. Näissä sosialistisen järjestyksen mukaisissa joukkomarsseissa vastustettiin puoluejohtajien etuoikeuksia ja hallinnon korruptiota.[15]

Seuraavana päivänä yli 40 yliopiston opiskelijat vastustivat muun muassa hallinnon korruptoituneisuutta ja puoluevirkailijoiden erityisetuja.[16]

Muutenkin mielenosoitukset levisivät yhä useampaan kaupunkiin. Pekingissä oli suuri 30 000−200 000:n ihmisen marssi. Suuri määrä opiskelijoita marssi Taivaallisen rauhan aukiolle. Puoli miljoonaa muuta pekingiläistä kerääntyi reitin varrelle auttamaan opiskelijoita.[17] Työläisjoukot estivät armeijaa toimimasta. Poliisi päästi lopulta rauhalliset opiskelijat jatkamaan marssiaan.[17]

28. päivänä perustettiin Pekingin opiskelijoiden autonominen liitto.

29. päivänä Kiinan hallituksen edustaja tapasi opiskelijajärjestön perustajia.[18] Zhao oli halunnut avata vuoropuhelun. Hän moitti opiskelijat tuominnutta artikkelia liian provosoivaksi. Kumpikaan osapuoli ei kuitenkaan halunnut neuvotella tosissaan.[17] Keskustelussa oli mukana vain virallisen opiskelijaliiton edustajia, ja viranomaiset sanoivat artikkelin tuominneen vain "salaliittolaiset" eli epävirallisen opiskelijaliikkeen.[15] Tämän vuoksi opiskelijaliikkeen johtaja Wuer Kaixi vetäytyi neuvotteluista.[17]

70-vuotisen liikkeen kunniaksi 4. toukokuuta oli ainakin neljässä suurkaupungissa jättimielenosoitus. Tiananmenilla oli 150 000 mielenosoittajaa.[19] Hallitus ei ollut suostunut virallistamaan opiskelijoiden itse perustamia liittoja.[15] Zhao piti samana päivänä Aasian kehityspankin tapaamisessa maltillisen puheen, jossa hän muistutti, ettei opiskelijaliike ollut Kiinan järjestelmän vastainen.[15] Zhaon mukaan opiskelijoiden ehdotuksiin tulisi reagoida laillisin keinoin, ja että viranomaisten tulisi olla pidättyviä ja järkeviä.[19]

Mutta Zhaon puhe yllytti työläisiä ja toimittajia protestoimaan.[20] Opiskelijoiden johtajat menettivät otteensa liikehdinnästä.[19] Opiskelijaliike jakautui Chai Lingin edustamiin radikaaleihin ja neuvotteluja kannattaviin maltillisiin.[20][21] Kun opiskelijaliikkeen yhtenäisyys hajosi, sen kannattajia alkoi häipyä aukiolta.[22] Opiskelijaliike alkoi muuttua puolueen näkökulmasta yhä enemmän sen asemaa uhkaavaksi.[19]

Opiskelijoiden kannattajiin liittyi puoluelehti Kansan päivälehden toimittajia ja Pekingin valtiontehtaan työläisiä.[6]

Eri puolilla Kiinaa puhkesi mellakoita toukokuussa,[23] mikä kiristi jännitteen äärimmilleen.

Protestiin liittyi työläisiä, lääkäreitä, kotirouvia jne ainakin 250 paikkakunnalla.[24]

Li kannatti protestien kovaotteista pysäyttämistä, koska piti niitä uhkana puolueelle.

Nälkälakko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehdistö tuki mielenosoitusta vaatimalla lehdistön vapautta, joka myönnettiin. Mielenosoittajilla ei ollut selkeitä yhdenmukaisia tavoitteita. He halusivat neuvotella johdon kanssa, mutta alkuvaiheessa johto ei halunnut neuvotella muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Kuukauden kuluttua johto oli valmis neuvottelemaan kenen tahansa kanssa, mutta liike ei enää ollut kenenkään hallinnassa.lähde?

Torille kerääntyi 13. toukokuuta satoja opiskelijoita nälkälakkoon telttaleiriin.[25] Muutaman päivän kuluttua nälkälakkoon osallistuvien määrä kasvoi tuhansiin.[26][21] He vaativat vuoropuhelua hallituksen kanssa ja liikkeensä isänmaallisuuden tunnustamista. Nälkälakko nosti nopeasti liikkeen hiipumassa ollutta suosiota. Mutta toisaalta se ärsytti puoluejohtoa.

Zhao koetti turhaan kumota aiempaa opiskelijat tuominnutta pääkirjoitusta puoluejohdossa,[20] mutta konservatiivit katsoivat, että tämä olisi julkinen tappio. Niinpä Zhaon ennestään epävarma asema heikkeni puoluejohdossa. Deng ei ollut alusta pitäenkään halunnut neuvotella opiskelijoiden kanssa.[27] Zhao erotettiin puolueen pääsihteerin tehtävistä.

15. toukokuuta maassa vieraillut Mihail Gorbatsov ei pystynyt käymään puoluejohdon kanssa Taivaallisen rauhan aukiolla protestien takia. Muutamat yritykset välittää konfliktia protestoijien ja hallituksen välillä epäonnistuivat.

17. toukokuuta Zhao lähetti nälkälakkolaisille tiedotuksen, jossa kertoi tunnustavansa liikkeen isänmaallisuuden, ja että opiskelijoita ei tuomittaisi, jos nälkälakko loppuisi.[28][27] Muista kaupungeista saapui yhä uusia opiskelijoita, ja liike muuttui entistä hajanaisemmaksi. Osa liikkeen perustaneista oli jo kyllästynyt liikkeeseen, uusissa äänestyksissä valittavat johtajat uhkasivat olla entistä jyrkempiä.[28]

Deng ehdotti sotatilalain julistamista[29] .

Tässä vaiheessa nälkälakkolaisia joutui sairaalaan huonontuneen terveydentilan takia. Myöhemmin osa heistä palasi aukiolle.[29]

18. toukokuuta Li, Zhao Ziayng ja kaksi muuta politbyroon jäsentä tapasivat sairaalassa olevia nälkälakkolaisia. Puoluejohtajat sanoivat pyrkivänsä samaan kuin opiskelijat, mutta pitivät nälkälakkoa vääränä keinona.[29] Saman päivän iltana pääministeri Li tapasi nälkälakkolaisten edustajia Kansankongressipalatsissa. Li vastasi opiskelijoiden vaatimuksiin sanomalla, että näiden isänmaallinen intohimo oli muuttunut hallitsemattomaksi levottomuudeksi.[30] Nälän heikentämä Wuer Kaixi vaati välittömiä päätöksiä. Kun Wuer luhistui kiihdyksissään maahan, Li ojensi vastahakoisesti auttavan käden, ja Wuer pyyhkäisi sen sivuun. Pang muistutti tämän jälkeen, ettei hallitus voi vain istua ja katsoa voimattomana.[30]

Lin vierailu lisäsi mielenosoittajien keskuudessa pelkoa armeijan väliintulosta ja enemmistö kannattikin mielenosoituksen lakkauttamista. Mutta koska aukiolla tehdyt päätökset perustuivat täyteen yksimielisyyteen, mielenosoitus jatkui.[30]

19. toukokuuta Li ilmoitti usealle tuhannelle Kiinan kommunistisen puolueen edustajalle hätäkokouksessa, että puolue on päättänyt ottaa päättäväisen ja voimakkaan otteen estääkseen sekasorron.[31]

Uudistusmielinen kommunistisen puolueen johtaja Zhao Zhiyang saapui varhain aamulla 19. toukokuuta Taivaallisen rauhan aukiolle puhumaan opiskelijoille, yrittäen neuvotella näiden kanssa. Zhao kehotti protestoijia lopettamaan nälkälakkonsa ja sanoi että nämä olivat liian nuoria uhraamaan terveytensä. Zhaon vetoomuksilla vuoropuhelusta ei ollut vaikutusta opiskelijoihin. Samana päivänä hallituksen poikkeustilasuunnitelma oli vuotanut opiskelijoiden korviin, jotka lopettivat nälkälakon, mutta jäivät aukiolle. Tuolloin aukiolla oli jopa 1,3 miljoonaa mielenosoittajaa.

Ehkä Zhaon puheen takia mielenosoittajia alkoi häipyä aukiolta, mutta tilalle saapui maakunnista uusia. Kovan linjan opiskelijat vaativat protestin jatkamista 20. kesäkuuta asti.

Ensimmäinen kurinpalautusyritys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekingiin julistettiin poikkeustila 20. toukokuuta 1989. Kaupunkiin saapui 100 000 sotilasta. Noin miljoona – kaksi miljoonaa kaupunkilaista pysäytti sotajoukot. Väenpaljous ja tiesulut pysäyttivät armeijan ajoneuvot.[32]

Väkivaltaa ei käytetty puolin ja toisin.[32] Torille saapui sotilasjoukkoja. Nämä sotilaat olivat samanikäisiä nuoria samalta seudulta. Heillä ei ollut lupaa ampua. Opiskelijat pysäyttivät heidät barrikadeilla. Monesti sotilaat ja opiskelijat juttelivat keskenään. Tilanne kesti muutaman päivän ajan. Opiskelijat varautuivat muun muassa tiedustelemalla armeijan hyökkäykseen[32] 21. toukokuuta osoitettiin mieltä poikkeustilaa vastaan. Armeija vetäytyi 22. päivänä.[33][34]

Taivaallisen rauhan aukiolle levisi juhlatunnelma ja protestoijien määrä kasvoi taas, Jopa tehtaan koko henkilöstö saattoi tulla aukiolle sotatilaa vastustamaan. Aukiolla oli jopa armeijan väkeä. Mutta talonpojat jotka olivat hyötyneet Dengin uudistuksista, eivät juuri näkyneet aukiolla. Kaksi vallankumousarmeijan marsalkkaa puhui opiskelijoiden isänmaallisuudesta. He lupasivat, ettei armeija tulisi käyttämään väkivaltaa. Yli sata upseeria allekirjoitti vetoomuksen vastustaen sotatilalakia.[34]

Mutta puolueen vanhoillisten pelkäämä oli tapahtunut: levottomuudet olivat levinneet kaikkiin Pekingin väestöryhmiin[32] Opiskelijoita virtasi Taivaallisen rauhan aukiolle ja toisia lähti pois. Opiskelijat riitelivät muun muassa kovaäänisten hallinnasta. Osa opiskelijoista odotti armeijan toimivan. "Lentävät tiikerit", jotka liikkuivat polkupyörillä ja moottoripyörillä tiedustelivat armeijan liikkeitä. Opiskelijoille alkoi virrata ulkomailta ja muualta Kiinasta rahaa ja tavaroita.[32] Opiskelijat olivat ottaneet ulkomaat huomioon muun muassa englanninkielisin kyltein.

24. toukokuuta Zhao erotettiin politbyroosta.[35]

Toukokuun lopussa aukiolla olevien mielenosoittajien määrä oli laskussa.[34] Aukiolla oli lähinnä Pekingin jyrkän linjan opiskelijoita ja muista kaupungeista saapuneita opiskelijoita. Opiskelijat päästivät työläiset lopulta aukiolle, mutta julistivat että käynnissä oli heidän johtamansa liike, eivätkä antaneet työläisille tasaveroista asemaa.[34] Niinpä opiskelijat esiintyivät elitistisesti.[35]

Opiskelijat kiistelivät 28. toukokuuta siitä, jatkaako mielenosoitusta vai ei. Toiset halusivat lopettaa protestoinnin. Jatkamista kannattava linja voitti lopulta.

26. toukokuuta Dengiä tukivat kaikki alueiden sotilasjohtajat.[35]

Mielenosoituksen kukistaminen voimatoimin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitus lähetti eliittijoukot Pekingin ulkopuolelta.[14] Panssarivaunurykmentit tulivat sisämaasta ja niillä ei ollut henkilökohtaisia suhteita pääkaupunkiin. Muutaman päivän operaation jälkeen Pekingissä oli yli 150 000 sotilasta[36] Opiskelijaliikkeessä osa kannatti uhrautumista, vaikka armeija hyökkäisi asein.

Toukokuun lopussa aukiolla oli vain 10 000 protestoijaa. Mutta kun 30. toukokuuta opiskelijat tekivät "demokratian jumalattareksi" kutsutun patsaan styroxista ja muovista, sitä kävi katsomassa satoja tuhansia opiskelijoita.[35]

30. toukokuuta hallitus alkoi pidättää aktivisteja,[35] mistä opiskelijoiden puoluekontaktit olivat jo aiemmin varoittaneetkin.

1. kesäkuuta armeija alkoi siirtyä Pekingiin. Sotilasosastot ja aseet kuljetettiin erillään toisistaan, oli määrätty välttämään yhteenottoja siviilien kanssa.[37] Pieniä välikohtauksia silti sattui. Protestoijat jopa kaappasivat joskus aseita, mutta liikkeen johto tuomitsi tämän.[36] 2. kesäkuuta hallitus päätti käyttää asevoimaa protestoijia vastaan. Sotilaille annettiin lupa ampua tarvittaessa tappaakseen, muttei Taivaallisen rauhan aukiolla.

3. kesäkuuta mellakkapoliisit koettivat saada protestoijilta takaisin bussin, jossa oli armeijalta saaliiksi saatuja konekiväärejä ja rynnäkkökiväärejä. Väkijoukko ei antanut asebussia mellakkapoliiseille, vaan kivitti näitä. Seurasi väkivaltainen yhteenotto, jossa 40 haavoittui. Toisen hyökkäyksen kestäessä opiskelija ja Punainen risti erottivat taistelijat toisistaan.[36]

Illalla 3. kesäkuuta kello 18 hallitus julisti Pekingiin ulkonaliikkumiskiellon.[36]

Aukiota lähestyvät joukot ja protestoijat joutuivat rajuihin taisteluihin keskenään. Ne alkoivat jo 1. kehätien kohdalla, mutta muuttuivat raivokkaiksi 2. ja 3. kehäteillä. Väkijoukko kivitti ja haukkui poliisia ja armeijaa, jotka muun muassa heittelivät kyynelkaasukranaatteja ja ampuivat ilmaan. Ihmiset eivät aina uskoneet armeijan käyttävän voimaa, mikä ehkä lisäsi uhrilukua.[38] Väkijoukko pysäytti armeijan etenemisen barrikadille, joka oli museon kohdalla noin kuuden kilometrin päässä Taivaallisen rauhan aukiosta. Sotilaat vastasivat tähän ampumalla väkijoukkoa kohti kovilla.[36] Väkijoukko pakeni. Ihmisiä kuoli ja loukkaantui myös läheisissä rakennuksissa. Panssarit mursivat tiesulut eri puolilla.

Opiskelijat vastasivat armeijan tulitukseen hyökkäämällä armeijan kimppuun. Protestoijat olivat aseistautuneet muun muassa polttopulloin, rautatangoin ja veitsin. He kaappasivat ja polttivat busseja esteiksi tankeille. He haukkuivat sotilaita ja heittelivät tiiliä sekä kiviä näiden päälle. Kaupunkilaiset polttivat joidenkin panssarivaunujen miehistöä elävältä panssarien sisään. Sotilasajoneuvoista karkaavia sotilaita pahoinpideltiin, silvottiin ja hirtettiinkin.[38] Erääseen miehistönkuljetusajoneuvoon paloi yhdeksän sotilasta. Osa opiskelijoita auttoi haavoittuneita kaupunkilaisia sairaalaan ja myös pakenevia sotilaita.[38] Läntisellä Chang-Anin kadulla käytiin pahimmat taistelut: yli sata armeijan ajoneuvoa tuhoutui, ja lähes 500 vahingoittui. Kuusi sotilasta kuoli, yli 1 100 haavoittui, ja yli sata siviiliä kuoli[39] . Armeija eteni taistellen aukiolle noin kahden tunnin ajan.

Opiskelijat yrittivät antaa armeijalle käsiinsä saamat 23 rynnäkkökivääriä ja räjähteitä, mutta joutuivat tekemään ne itse toimintakelvottomaksi. Viime hetken neuvottelut sotilaiden ja opiskelijoiden välillä jäivät tuloksettomiksi.

Tankit ajelivat kaduilla tulittaen sattumanvaraisesti.

Panssarit ja sotilaat saartoivat aukion noin kello kolmeen mennessä. Tuolloin aukiolla oli enää muutamia satoja – muutamia tuhansia opiskelijoita.[39] Sotilailla oli rynnäkkökiväärit ja puiset pamput. Poliiseilla oli pitkiä kumipamppuja ja karjapiiskoja. Opiskelijoita suojasi kiväärein ja konekiväärein aseistautunut työläisjoukko.[39] Chai Lingin johtamat radikaalit alkoivat laulaa Kansainvälistä. Chai Ling oli päättänyt tehdä aukiolla jääneistä opiskelijoista marttyyreita, joiden veri auttaisi levittämään liikkeen sanomaa. Mutta osa opiskelijajohtajista kannatti ajoissa aukiolta poistumista[40] . Poplaulaja Hou Dejianin johtama neljän maltillisen protestoijan ryhmä pystyi purkamaan muistomerkillä olleen konekiväärin.[40] Sotilaat ampuivat kovaäänistä[40] Jännitys kiristyi. Opiskelijat riitelivät yhä siitä, jäädäkö aukiolle vai ei.[40]

Aukion muista tapahtumista on ollut liikkeellä ristiriitaista tietoa.[40] Jotkut väittävät siellä tapahtuneen suuren verilöylyn. Muun muassa Liu Xiaobo ja Hou neuvottelivat paikallisen sotilaskomentajan kanssa aukion rauhanomaisesta tyhjentämisestä.[41] [40] Panssarit ajoivat styroxista tehdyn demokratian jumalpatsaan murskaksi.[40] Opiskelijat poistuivat aukion kulmauksesta. Poistumiskäskyä noudattamatta jättäneitä pahoinpideltiin pampuilla.

Noin kello kuusi aamulla armeija avasi tulen aukiolta vetäytyneisiin ja sinne pyrkineisiin opiskelijoihin ja kaupunkilaisiin.[42][41]

Aseistamattomat ihmiset pakenivat polkupyörillä aukion pohjoispuolella olevaa Ikuisen rauhan katua pitkin. Siellä tuli suurin osa aamun kuolonuhreista. Monet tapetuista olivat työläisiä. Arviot uhrien määrästä vaihtelevat muutamista sadoista useisiin tuhansiin.[6] Jotkut upseerit eivät halunneet tappaa opiskelijoita. Noin 1 400 sotilasta pudotti aseensa ja pakeni. Taivaallisen rauhan aukiolle ei enää kello 6 aamulla ollut protestoijia.

Kapinoitsijoiden joukkopidätykset alkoivat 7. kesäkuuta.[43] Deng kiitti armeijaa televisiossa tapahtumien jälkeen.

Tankkien pysäyttäjä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenosoitusten vertauskuvaksi on jäänyt tuntematon nuori mies, joka aukion tyhjentämisen jälkeisenä päivänä pysäytti tankkien jonon seisomalla niiden edessä. Tapahtuma sattui Pitkän rauhan kadulla lähellä Peking-hotellia, jossa asui useita toimittajia. He olivat aitiopaikalla kuvaamassa tapahtumaa. Miehen henkilöllisyydestä on esitetty arvailuja mutta ei ole tiedossa, mitä hänelle on myöhemmin tapahtunut.

Tilanne Pekingissä rauhoittui varsin pian, mutta levottomuudet muualla maassa, erityisesti Shanghaissa yltyivät. Tilanne päättyi rauhanomaisesti Shanghain silloisen kaupunginjohtajan Zhu Rongjin puheeseen, jossa tämä selitti, ettei kaaos hyödytä ketään. Matkailu länsimaista romahti sekä diplomaatti- ja kauppasuhteet kärsivät.

Toisinajattelijoita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittäviin henkilöihin mielenosoituksessa sisältyvät: journalisti Liu Binyan, monikielinen Pekingin yliopiston fyysikko Fang Lizhi, sivilisaatiokriittinen filosofi Liu Xiaobo ja opiskelijajohtajat Wang Dan ja Chai Ling.[6]

Selvitykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki Kiinan johtajat ovat kieltäneet tapahtumien selvitykset, ja hallitus kaunistelee tapahtumia omaksi edukseen. Tiananmenin äidit -järjestö vaatii yhä vastauksia viranomaisilta. Vapaa tiedonvälitys aiheesta on yhä Kiinassa suljettu.[6]

Viimeinen Tiananmenin tapahtumien poliittinen vanki, murhapoltosta alun perin kuolemaan mutta sittemmin 20 vuodeksi vankeuteen tuomittu Miao Deshua vapautettiin lokakuussa 2016.[44]

Vangittuja toimittajia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittaja-aktiivi Yang Tonguan sai kymmenen vuotta vankeutta kritisoituaan Taivaallisen rauhan aukion verilöylyä vuonna 1989. Sen jälkeen hänet vangittiin pariin kertaan alle vuoden vankeuteen. Hän oli vangittuna vuosina 2006–2018. Perustelu: ”Sananvapaus ja kokoontumisvapaus ovat perustuslain takaamia oikeuksia kansalaisille, mutta perustuslaki sanoo selkeästi, että käyttäessään näitä oikeuksia kansalaiset eivät saa vaarantaa valtion etuja tai turvallisuutta”. Syytteen mukaan Yang vehkeili valtiovallan kumoamiseksi kirjoittamalla ulkomaisille nettisivuille mielipiteitään.[45]

Lu Jianhua tuomittiin 20 vuoden tuomioon vuonna 2005, koska oikeus katsoi hänen toimittaneen tietoja Taivaallisen rauhan aukion verilöylystä toimittajille. Se katsottiin valtionsalaisuuksien vuotamiseksi.[46]

”Ensimmäinen Tiananmenin mielenosoitus”

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiananmenin aukiolla osoitettiin mieltä ja mellakoitiin myös pääministeri Zhou Enlain kuoltua alkuvuodesta 1976. Silläkin kertaa valtiovalta lopetti kansalaisten spontaanit mielenilmaukset lyhyeen. Ennen vuotta 1989 julkaistuissa lähteissä ”Tiananmenin mielenosoituksilla” viitataan kevään 1976 tapahtumiin.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Paltemaa 2012, s. 263
  2. ↑ Paltemaa 2012, s. 272
  3. ↑ Paltemaa 2012, s. 273
  4. ↑ a b Paltemaa 2012, s. 274
  5. ↑ Paltemaa 2012, s. 275
  6. ↑ a b c d e Johan Lagerkvist: Kina i globaliserings mitt. Bokförlaget DN, Stockholm 2007. s. 136-138, 194-195.
  7. ↑ Asikainen 2009, s. 11
  8. ↑ Asikainen 2009, s. 12
  9. ↑ a b Paltemaa 2012, s. 320
  10. ↑ Asikainen 2009, s. 79
  11. ↑ [1]
  12. ↑ a b c d e f g h Paltemaa 2012, s. 321
  13. ↑ Nathan, Andrew J.: The Tiananmen Papers Foreign Affairs. 2001. Arkistoitu 19.12.2008. Viitattu 3.10.2018.
  14. ↑ a b Björksten 2006
  15. ↑ a b c d e Paltemaa 2012, s. 322
  16. ↑ Asikainen 2009, s. 36
  17. ↑ a b c d Asikainen 2009, s. 37
  18. ↑ Asikainen 2009, s. 12
  19. ↑ a b c d Asikainen 2009, s. 38
  20. ↑ a b c Paltemaa 2012, s. 323
  21. ↑ a b Asikainen 2009, s. 39
  22. ↑ Asikainen 2009, s. 38, 39
  23. ↑ Children come out to support the Tiananmen Square hunger strikers AFP: Toshio Sakai
  24. ↑ What Really Happened at the Tiananmen Square Massacre of 1989? About.com Education. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 27.4.2016.
  25. ↑ 20th century China: A partial chronology Tsquare.tv. Viitattu 3.10.2018.
  26. ↑ Tiananmen Square Fast Facts CNN Library. 27.5.2018. Viitattu 3.10.2018.
  27. ↑ a b Asikainen 2009, s. 40
  28. ↑ a b Paltemaa 2012, s. 324
  29. ↑ a b c Asikainen 2009, s. 41
  30. ↑ a b c Asikainen 2009, s. 42
  31. ↑ Asikainen 2009, s. 43
  32. ↑ a b c d e Asikainen 2009, s. 44
  33. ↑ Paltemaa 2012, s. 326
  34. ↑ a b c d Asikainen 2009, s. 46
  35. ↑ a b c d e Asikainen 2009, s. 47
  36. ↑ a b c d e Asikainen 2009, s. 50
  37. ↑ Asikainen 2009, s. 49
  38. ↑ a b c Asikainen 2009, s. 51
  39. ↑ a b c Asikainen 2009, s. 52
  40. ↑ a b c d e f g Asikainen 2009, s. 53
  41. ↑ a b Paltemaa 2012, s. 327
  42. ↑ Asikainen 2009, s. 54
  43. ↑ Asikainen 2009, s. 56
  44. ↑ CNN: Viimeinen Tiananmenin kansannousussa vangittu vapaaksi iltalehti.fi. Viitattu 16.10.2016.
  45. ↑ 14 vuotta vankilassa, Kiinalainen neliottelu. Helsingin Sanomat 21.8.2008, C2.
  46. ↑ 17 vuotta vankilassa, Maraton edessä. Helsingin Sanomat 24.8.2008, C4.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Raisa Asikainen, Teemu Naarajärvi & Juha A. Vuori (toim.): Pekingin kevät 1989. Tiananmen ja kiinalaisen aktivismin rajat (Gaudeamus, 2009)
  • Kiinan kansantasavallan historia, Lauri Paltemaa Juha A Vuori, Gaudeamus 2012, ISBN 978-952-495-258-3
  • Kiinalainen rakkaustarina, Sami Sillanpää, WSOY 2013, ISBN 978-951-0-39420-5

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Taivaallisen_rauhan_aukion_mielenosoitus&oldid=22323749”