Tuomarinkylän kartano
Tuomarinkylän kartano (ruots. Domarby gård) on Helsingin Tuomarinkylässä Vantaanjoen varrella sijaitseva kartano. Kylän nimenä Tuomarinkylä (ruots. Domarby) tunnettiin jo keskiajalla.[1] Ensimmäinen maininta Tuomarinkylästä on vuodelta 1417 olevassa asiakirjassa. Kartanon nimenä se esiintyy 1700-luvun puolivälissä, jolloin kartanon omisti majuri Magnus Brunow.[2] Kartano kehittyi Viaporin vaikutuksesta 1700-luvun puolivälin jälkeen. Sotakamreeri Johannes Weckström osti kartanon 1781. Sen nykyinen päärakennus rakennettiin kivestä 1790-luvulla kustavilaiseen tyyliin.[3] Samalta ajalta ovat peräisin nykyiset kolme piharakennusta. Niitä on alun perin ollut neljä, joista yksi on purettu 1900-luvun alussa.
Kavaleffien aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotakamreeri Weckströmin kuoltua kartano siirtyi sukulaisten haltuun. Vuonna 1845 kartano siirtyi Kavaleff kauppiassuvun haltuun kun Jacob Kavaleff (1799-1879) osti kartanon 1845. Venäjän keisari Nikolai I oli lahjoittanut perheelle arvokkaan helmi- ja timanttikorun kiitokseksi vieraanvaraisuudesta yövyttyään Kavaleffin suvun talossa Helsingissä.[4] Jacob käytti kartanon hankkimiseen korun myymisestä saatuja varoja.[5][4]
Hänen jälkeläisensä, maanviljelysneuvos Jacob Kavaleff (1870-1936) kehitti Tuomarikylästä yhden Suomen suurimmista maanviljelystiloista ja hankki omistukseensa myös läheisen Niskalan (Nackböle) ja vuonna 1913 Haltialan (Tomtbacka) kartanotilan. Kavaleff toi Suomeen uusia viljelymenetelmiä, kasvilajeja, maatalouskoneita ja friisiläistä karjaa. Hänellä oli parhaimmillaan 300 lypsylehmää ja hän kasvatti tiloillaan monenlaisia eläimiä, joukossa oli jopa kaksi sutta, karhu, hirvi ja poroja.[6][4]
Vuonna 1917 tapahtui Tuomarinkylän kartanon ”ryöstö”. Sen yhteydessä venäläiset sotilaat ja Pakinkylän järjestyskaarti veivät kartanosta aseita ja muutama sata kiloa sokeria ja kartanon kalliit viinit. Kaarti sai myös kartanon isännältä 5,000 markkaa lahjana, jotta he pysyisivät vastedes poissa kartanolta.[7]
Kavaleff myi kartanon 1917 Helsingin kaupungille. Kauppakirjaan sisältyneen ehdon turvin hänen jälkeläisensä saivat kuitenkin asua päärakennuksessa 1950-luvun lopulle.[8]
Kartanon päärakennus restauroitiin 1960-luvun alussa. Ulkoasultaan ja väritykseltään se palautettiin 1700-luvun lopun asuun. Päärakennus toimi Helsingin kaupunginmuseon näyttelytilana vuodesta 1962[3] vuoteen 2013.[9] Helsingin kaupunki hoitaa ja viljelee yhä kartanon maita. Ympäröivät pellot muodostavat maisemallisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kokonaisuuden. Kartanon entisessä tallissa ja navetassa toimii ratsastuskouluja.[3] Tuomarinkylän kartano kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin.[4][2]
Linnoituslaitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuomarinkylän kartanon alueella on pääkaupunkiseudun ensimmäisen maailmansodan linnoitteista tukikohta XV, asema 1 ja 2.[1] Kartanon peltojen ansiosta asemiin liittynyt laaja ampuma-ala on edelleen nähtävissä.[1] Kartanon eteläpuolella olevaan asema 1:teen kuuluu juoksuhautoja ja ainoa ehjänä säilynyt katettu konekivääriasema sekä kaksi tähystysasemaa ja suojahuone.[1][4] Kaikkien katoissa ovat säilyneet teräspalkit, jotka yleensä on räjäytetty irti metalliarvon vuoksi.[1]
Alueella käytiin myös Pikku vihan aikana 1742 ruotsalaisten ja venäläisten tulitaistelu.[10] Ruotsalaisten patteri sijaitsi Tuomarinkylän mäellä.[10]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Museovirasto: Museoviraston valtakunnalliseen karttapalveluun: Tuomarinkylän kartano 22.12.2009.
- ↑ a b Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Museovirasto (RKY 2009)
- ↑ a b c Tuomarinkylän kartano Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. 22.12.2009. Museovirasto. Viitattu 4.7.2011.
- ↑ a b c d e Raija Hentman: Uusi pääkaupunkiseudun retkeilyopas, s. 113. Minerva Kustannus, 2018.
- ↑ Vihreätsylit, ’Tuomarinkylän kartanon historia’
- ↑ HS. ’Tuomarinkylän kartanonherran karhu päätyi Korkeasaareen'
- ↑ Maija Hakanen, ’Pakinkylän Punainen Kaarti’, (Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy 2019), 36–39
- ↑ Yle, ’Русская Финляндия: 100 лет – 100 судеб – от Синебрюховых до Фаберже’
- ↑ Mannila, Johanna: Museo lähtee Tuomarinkylästä HS.fi. 22.5.2013. Arkistoitu 10.6.2015. Viitattu 18.11.2013.
- ↑ a b HELSINGIN KAUPUNKISUUNNITTELUVIRASTO, ASEMAKAAVAOSASTO, "TUOMARINKYLÄN KARTANO ASEMAKAAVAN MUUTOKSEN NRO 12072 SELOSTUS”, 2011
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tuomarinkylän kartano Wikimedia Commonsissa
