Xinhai-vallankumous
| Xinhai-vallankumous | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
|||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
200 000 |
100 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
~170 000 |
~50 000 | ||||||||
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Xinhai-vallankumous tai Hsin-hai-vallankumous (kiin.: 辛亥革命; pinyin: Xīnhài gémìng), tunnettu myös vuoden 1911 vallankumouksena tai Kiinan vallankumouksena, oli vallankumous, joka syrjäytti Kiinan viimeisen keisarillisen dynastian, Qing-dynastian, ja perusti Kiinan tasavallan. Vallankumous nimettiin Xinhaiksi, koska se tapahtui vuonna 1911, Xinhain-haaran vuonna Kiinan kalenterissa.
Vallankumous käsitti monia kapinoita ja kansannousuja. Käännekohta oli Wuchangin kansannousu 10. lokakuuta 1911, joka oli seurausta Rautateiden suojaliikkeen huonosta käsittelystä. Vallankumous päättyi viimeisen keisarin Pu Yin vallastaluopumiseen 12. helmikuuta 1912.[1] Se merkitsi yli 2000-vuotisen keisarillisen vallan päättymistä ja Kiinan tasavallan ajan alkua.[2]
"Xinhai" on nimi, jota vuodesta 1911 käytettiin Qing-dynastian virallisessa kalenterissa.[3]
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1800-luvun kuluessa Qing-dynastiaa kohtasi lukuisten vastoinkäymisten sarja, johon vaikuttivat myös ulkovaltojen halu laajentaa etupiirejään Kiinaan. Dynastian lopun lähestyessä Qingin viranomaiset pyrkivät tekemään uudistuksia mm. lakkauttamalla keisarillisen kokeen vuonna 1905. Lisäksi armeijaa uudistettiin, provinssitasolle perustettiin vaaleilla valitut valtuustot ja niille myönnettiin osittainen autonomia.[4]
Qing-dynastian perustaneet mantšut eivät nauttineet kansansuosiota han-kiinalaisten keskuudessa. Lisäksi leskikeisarinna Cixin kuoltua vuonna 1908 maalla ei katsottu olevan enää päteviä hallitsijoita. Lapsikeisari Pu Yi nousi valtaistuimelle vuonna 1911 ja tämän sijaishallitsijat eivät olleet päteviä.[5]
Tapahtumien kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vallankumouksen alkuvaiheissa Etelä-Kiinan provinssit julistautuivat itsenäisiksi Wuchangin kansannousun yhteydessä ja lähes koko Etelä-Kiinan kattava Kiinan tasavalta perustettiin. Tasavalta perusti senaatin Nanjingiin ja nimesi presidentiksi Tongmenghui-puolueen johtajan Sun Zhongshanin (alias Sun Yat-sen).
Saadakseen Pohjois-Kiinan mukaan tasavaltaan Sun kuitenkin lupasi presidentin viran Yuan Shikaille, joka johti kapinaa kukistavia Qing-dynastian joukkoja. Yuan suostui, vaati tasavallan pääkaupungin siirtämistä Nanjingista Pekingiin ja laati Qing-dynastian hovin kanssa niin sanotun hyväntahtoisen asiakirjan. Se takasi Qing-dynastian viimeiselle keisarille Aisin Gioro Pu Yille oikeuden asua Kielletyssä kaupungissa ja saada myös "palkkaa" Kiinan tasavallalta.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Rauman Lehti, 18.08.1914, nro 91, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 28.07.2017.
- ↑ Legacy debate as Republic of China marks 100 years BBC News. 10.10.2011. Viitattu 24.1.2024. (englanti)
- ↑ a b China’s 1911 Xinhai revolution and its modern-day legacy South China Morning Post. 9.10.2021. Viitattu 24.1.2024. (englanniksi)
- ↑ The Chinese Revolution of 1911 Office of the Historian. 2024. Viitattu 24.1.2024. (englanniksi)
- ↑ Chinese Revolution | Summary, Key Figures, & Facts Encyclopædia Britannica. 2024. Viitattu 24.1.2024. (englanniksi)
