Tämä on lupaava artikkeli.

Zumwalt-luokka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Zumwalt-luokka
Luokkaan kuuluva USS Zumwalt
Luokkaan kuuluva USS Zumwalt
Tekniset tiedot
Uppouma 15 761 t (max)
Pituus 186,0 m (kokonaispituus)
Leveys 24,6 m
Syväys 8,4 m
Koneteho 78 MW
Nopeus 30+ solmua (suunniteltu)
Miehistöä 147 + 28 lentohenkilöstöä
majoituskapasiteetti: 186
Aseistus
Meritorjunta 2 × 155 mm AGS
2 × Sikorsky MH-60R Seahawk -helikopteria
Ilmatorjunta 20 × nelisiiloista Mk 57 VLS -moduulia
2 × 30 mm Mk 46 GWS

Zumwalt-luokka on Yhdysvaltain laivaston kolmen aluksen muodostama hävittäjäluokka, joka syntyi sen vuonna 1994 aloittamasta 21. vuosisadan pintataistelualusohjelmasta (engl. Surface Combatant for the 21st century). Alun perin Yhdysvaltain laivasto suunnitteli rakennuttavansa 32 alusta, mutta määrä on jäänyt kolmeen. Ohjelman viivästymisen seurauksena on tilattu lisää Arleigh Burke -luokan aluksia.

Suunnittelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zumwalt-luokan suunnittelun lähtökohtana oli vähäinen tutkapinta-ala. Projektin ensimmäisenä tavoitteena oli pudottaa aluksen tutkapinta-ala 50 kertaa pienemmäksi kuin Arleigh Burke -luokan aluksissa. Häiveominaisuuksiin liittyvien vaatimusten pohjalta syntyivät aluksen rungon muodot ja aaltoja läpäisevä keularakenne. Rungon uudenlainen muoto vähensi tosin samalla sisätilaa, joten alusten kokoa täytyi kasvattaa. Aluksen 15 800 tonnin uppouma onkin suurempi kuin tukialuksia lukuun ottamatta muiden Yhdysvaltain laivaston pinta-alusten. Rungon ja keulan muoto myös heikensi merikelpoisuutta vaativissa olosuhteissa. Myös aluksen kansirakenteet suunniteltiin tutkapinta-alaa ja lämpösäteilyä vähentävästi.[1]

Asejärjestelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zumwalt-luokan alkuperäiset asejärjestelmät suunniteltiin maajoukkojen tukemiseen. Keskeisenä komponenttina olivat kaksi Mk 51 155 mm AGS-tykkijärjestelmää (engl. Advanced Gun System), joissa oli 155 millimetrin tykki ja siihen liittyvät ampumatarvikkeet integroitu yhteen. Tykillä oli tavoitteena kyetä ampumaan kymmenen laukausta minuutissa jopa 64 merimailiin (117 km). Tykit on sijoitettu alusten keulassa sijaitseviin torneihin, ja niiden putket on käsitelty lämpöä ja eroosiota kestäviksi, mikä parantaa putkien kestoikää ja vähentää lämpösäteilyä. Kannen alaisissa miehittämättömissä ammusvarastoissa on tilat jopa 600 kranaatille. Ohjausjärjestelmä suuntaa kumpaakin tykkiä ja niiden tulenjohtojärjestelmiä.[2]

AGS:ssä kaavailtiin käytettävän Lockheed Martinin LRLAP-ammuksia, joissa kranaattiin on yhdistetty GPS-ohjattu rakettimoottori.[2] Laivasto ilmoitti kuitenkin marraskuussa 2016 keskeyttävänsä ammuksen kehityksen Zumwalt-luokan alusten määrän leikkausten seurauksena, sillä pienemmälle alusmäärälle tuotettuna täsmäammusten tuotannossa ei olisi päästy hyödyntämään massatuotannosta syntyviä skaalaetuja, ja yksittäisen ammuksen kustannukset olisivat näin ollen nousseet hyvin korkeiksi 0,8–1,0 miljoonaan dollariin.[3] Maasodankäynnin tukemisen vaikeuduttua aluksille kehitettiin uutena tehtävänä pinta-alusten tuhoaminen ohjuksin.[4]

Alusten ohjukset on sijoitettu Mk 57 VLS -järjestelmän siiloihin, joita on kaikkiaan 20 nelisiiloista PVLS-ryhmää. Kuhunkin siiloon voidaan sijoittaa BGM-109 Tomahawk -risteilyohjus, SM-2-, SM-3-, SM-6- tai RIM-162 ESSM -ilmatorjuntaohjus. Pääsääntöisesti siiloihin asennetaan joko Tomahawk- tai ESSM-ohjukset. Siiloihin voidaan asentaa myös RUR-5 ASROC -sukellusveneentorjuntaheitteet. Siiloihin voidaan asentaa tulevaisuudessa mikä tahansa ohjus, jonka halkaisija on alle 653 millimetriä. Järjestelmän ohjaus perustuu laivaston Open Systems -arkkitehtuuriin,[5] mikä mahdollistaa pitkän elinkaaren. Muista laivaston aluksista poiketen siilot on asennettu kannen laidoille ja niiden sisäpuolinen laipio on vahvistettu niin, että siilon räjähtäessä painevaikutus kohdistuu ulospäin. Etukannella on kaksitoista PVLS-moduulia kummallakin laidalla kuusi ja helikopterikentän sivuilla takakannella neljä kummallakin sivulla.[6]

Näiden lisäksi aluksilla on kaksi Mk 46 GWS -tykkijärjestelmää, (engl. Gun Weapon System) jotka on rakennettu Bushmasterin 30 millimetrin tykistä, joka kykenee ampumaan 200 laukausta minuutissa neljään kilometriin. Järjestelmä on tarkoitettu pienalusten aiheuttaman uhan torjuntaan rannikkovesillä.[7]

Tutkajärjestelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain puolustusministeriö päätti poistaa luokan aluksille suunnitellun S-kaistan tutkan Nunn-McCurdyn säästösuunnitelman mukaisesti. Tämä poisti aluksilta kyvyn pitkän kantaman ilmavalvontaan ja ballististen ohjusten torjuntaan. Aluksille on kuitenkin mahdollista myöhemmin sijoittaa S-kaistan tutka, mikäli puolustusministeriö peruu päätöksensä.[7]

Alusten tutkana on Raytheonin X-kaistan AN/SPY-3, jossa on kapea keila ja laaja taajuusalue. Tutka mahdollistaa matalalla olevien ja pienen tutkapinta-alan omaavien kohteiden paikantamisen ja seuraamisen. Tutka myös sopii ESSM-ohjusten ja muiden mahdollisten alukselle sijoitettujen ilmatorjuntaohjusten maalinosoitukseen, mikä poistaa tarpeen erillisen tutkajärjestelmän sijoittamiseen aluksille. Tutkan antenneina toimivat kolme paneelia mahdollistavat 360 asteen valvontakyvyn. Tutkan ohjelmistoa on muutettu osittain korvaamaan S-alueen tutkan poistosta aiheutuneet haitat. Se muun muassa vaihtelee erilaisia etsintämoodeja.[8]

Kaikuluotaimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksille on asennettu integroitu merenalaisen sodankäynninjärjestelmä AN/SQQ-90, joka on samalla laivaston ensimmäinen runkoon asennettu kaksitaajuuskaikuluotainjärjestelmä. Järjestelmään sisältyy kolme pääosaa: runkoon asennetut keskitaajuuskaikuluotain AN/SQQ-60 ja korkeataajuuskaikuluotain AN-SQQ-61 sekä vedettävä kaikuluotain AN/SQR-20. Nämä yhdessä alukselle sijoitettujen MH-60R-helikopterien, AN/SPY-3-tutkan periskoopin tunnistusalgoritmin ja aluksen hiljaisen sähköisen propulsiojärjestelmän kanssa mahdollistavat erittäin hyvän kyvyn torjua sukellusveneitä. Korkeataajuuskaikuluotain mahdollistaa lisäksi miinojen tunnistamisen rannikkoalueilla. Järjestelmä mahdollistaa käytön kolmanneksen pienemmällä miehityksellä kuin aiemmat järjestelmät.[9]

Propulsiojärjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksille on asennettu kaksi Rolls-Royce MT30 -generaattoria, joista kumpikin tuottaa 35,4 megawattia sähköä. Ne ovat muunnelmia muun muassa Boeing 777 -lentokoneissa käytetyistä Trent 800 -moottoreista. Lisäksi kaksi MT5S-turbiinimoottoreista rakennettua RR4500-aputurbiinigeneraattoria tuottavat kumpikin 3,9 megawattia. Aluksen kokonaissähköteho on näin ollen noin 78 megawattia. Sähkö syötetään kahteen 33,6 megawatin induktiomoottoriin, jotka pyörittävät kahta akselia, joihin on kiinnitetty kiinteälapapotkurit. Järjestelmä mahdollistaa yli 30 solmun maksiminopeuden.[10]

Alukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuussa 2002 Yhdysvaltain laivasto tilasi Northrop Grummanin johtamalta Gold-teamilta 2,88 miljardilla Yhdysvaltain dollarilla alustavan suunnitelman uudesta hävittäjästä, joka tunnettiin projektinimellä DD(X). Työhön sisältyi suunnitelman keskeisten osien kokeellinen toteuttaminen ja testaaminen, millä pyrittiin vähentämään uuden teknologian käyttöönottoa. Laivasto myös sisällytti hankkeeseen jo alkuvaiheessa Blue teamin, jotta sekä Northrop Grummanin Ingalls Shipbuildingin että General Dynamicsin Bath Iron Works kykenisivät jättämään tarjouksen yksityiskohtaisesta suunnitelmasta ja valmistuksesta budjettikaudella 2005.[11]

Laivasto ilmoitti luokan alusten määrän laskun kolmeen. Seuranneissa laivaston ja kummankin toimittajan välisissä keskusteluissa 2009 päätettiin, että kaikki alukset valmistettaisiin Bath Iron Worksin telakalla ja Ingalls saisi suuremman osan Arleigh Burke -luokan flight III:n aluksista rakennettavakseen. Lisäksi Ingalls toimittaisi Zumwalt-luokan aluksiin osia, kuten komposiittiset kansirakenteet.[12] Vuonna 2013 laivasto ilmoitti, että DDG-1002:ssa olisi komposiittirakenteisen sijaan teräksinen kansirakenne[13].

Zumwalt-luokan hävittäjät[14]
Nimi Telakka Kölinlasku Vesille Palvelus Kohtalo
USS Zumwalt Bath Iron Works 17. marraskuuta 2011 28. lokakuuta 2013 15. lokakuuta 2016[15]
USS Michael Monsoor Bath Iron Works 23. toukokuuta 2013[16] 18. kesäkuuta 2016[17][15] 26. tammikuuta 2019[18]
USS Lyndon B. Johnson Bath Iron Works 30. tammikuuta 2017[15]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Feege, Edward & Truver, Scott: Signifigant ships: Zumwalt (DDG-1000) Past and Future Tense. Seaforth World Naval Review 2017, 2016, s. 137–155. Barnsley, UK: Seaforth Publishing. ISBN 978-1-4738-9275-0 (englanniksi)
  • Waters, Conrad: Regional Review: North and South America. Seaforth World Naval Review 2014, 2013, s. 12–27. Barnsley, UK: Seaforth Publishing. ISBN 978-1-84832-182-3 (englanniksi)
  • Waters, Conrad: Regional Review: North and South America. Seaforth World Naval Review 2018, 2017, s. 12–29. Barnsley, UK: Seaforth Publishing. ISBN 978-1-5267-2009-2 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 146
  2. ↑ a b Feege, Edward & Truver, Scott s. 147
  3. ↑ Advanced Gun System was holding back the Navy’s new stealth destroyer, defensenews.com
  4. ↑ Zumwalt DDG’s Gun Munition Still on Hold, seapowermagazine.org
  5. ↑ Open Systems Architecture (OSA) (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 147–148
  7. ↑ a b Feege, Edward & Truver, Scott s. 148
  8. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 148–149
  9. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 149
  10. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 151–152
  11. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 144–145
  12. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 145
  13. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 146–147
  14. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 142
  15. ↑ a b c Waters, Conrad 2017 s. 18
  16. ↑ Waters, Conrad 2013 s. 18
  17. ↑ Feege, Edward & Truver, Scott s. 155
  18. ↑ monsoorcommissioning.org (Arkistoitu – Internet Archive)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Zumwalt-luokka&oldid=22822666”