Wikipedia

Eila Roine

suomalainen näyttelijä

Eila Roine (viralliselta nimeltään Eila Orvokki Roine-Auvinen, o.s. Roine; s. 26. marraskuuta 1931 Turku) on suomalainen näyttelijä.[2] Roine aloitti näyttelemisen Eino Salmelaisen ilta­näyttelijä­koulussa vuonna 1949.[3] Elämän­työnsä hän on tehnyt Tampereen Työväen Teatterissa, jossa hän oli kiinnitettynä vuodet 1951–1994 ja sen jälkeen vierailijana.

Eila Roine
Eila Roine miehensä Vili Auvisen kanssa Tampereen Työväen Teatterin tuottamassa Max Frischin näytelmässä Andorran tasa­valta (1962).
Eila Roine miehensä Vili Auvisen kanssa Tampereen Työväen Teatterin tuottamassa Max Frischin näytelmässä Andorran tasa­valta (1962).
Henkilötiedot
Koko nimi Eila Orvokki Roine-Auvinen
Syntynyt26. marraskuuta 1931 (ikä 92)
Turku
Ammatti näyttelijä
Vanhemmat Eero Roine
Puoliso Vili Auvinen (vih. 1955; k. 1996)
Lapset Tommi Auvinen
Janne Auvinen
Sukulaiset Esko Roine (veli)
Liisa Roine (sisko)
Näyttelijä
Taiteilijanimet Eila Auvinen (rinnakkais­nimi)[1]
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Roine on profiloitunut eritoten todentuntuisten hahmojen tulkitsijana, mutta myös rytmitajuisena komediennena. Vahvaa realismia edustavat muun muassa Elinan ja Alman roolit Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta sovitetuissa näytelmissä. Komediaa Roine on tehnyt muun muassa Elizana näytelmässä Pygmalion ja Leonardana näytelmässä Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä, jossa realismiin yhdistetään maagisia aineksia. Läpimurtonsa Roine teki Maijan osassa komediassa Suutarin tyttäret.

Realismi on seurannut Roinetta myös televisioon, jossa hän näytteli suorissa studiolähetyksissä vuodesta 1961 alkaen. Televisiodebyyttinä oli Kaijan osa sarjanäytelmässä Heikki ja Kaija, jonka päätyttyä Roine näytteli Helmiä 1970-luvun sarjassa Rintamäkeläiset. Sarjojen tyyliä on kutsuttu kahvipöytärealismiksi, ja niiden fiktiivinen maailma oli niin todentuntuista, että Roine sekoitettiin toisinaan roolihahmoihinsa. Roine näytteli niin ikään sarjoissa Sirkuspelle Hermanni ja Kotikatu.

Teatterissa Roineelle oli tärkeää ensemble, ja koska hän kuului taiteellisesti laadukkaaseen kokoonpanoon, hänen ei ollut koskaan tarve vaihtaa teatteria.

Roineen elokuvaroolit ovat olleet yleensä pieniä, mutta säväyttäviä, kuten tragikomediassa Juoksu­haudan­tie (2004). Uransa myöhäisvaiheessa Roine on näytellyt myös lastenelokuvissa.

Vuosina 1996–2013 Roine toimi lasten­ohjelma Pikku Kakkosen juontajana, ”Eila-mummina”. Hän juonsi Pikku Kakkosen viimeistä kertaa 11. syys­kuuta 2013.[4]

Roine sai teatteri­neuvoksen arvonimen vuonna 1995.[2] Vuonna 2006 tasavallan presidentti myönsi hänelle Pro Finlandia -mitalin.[3][5] Vuonna 2018 hänet promovoitiin Tampereen yli­opiston Kunnia­tohtoriksi.[6]

Varhaislapsuus Turussa

muokkaa

Eila Roine syntyi Eero Roineen ja Sylvi Raunion esikoiseksi. Hänen jälkeensä syntyivät Olavi Roine, Liisa Roine ja Esko Roine. Liisa ja Esko ryhtyivät näyttelijöiksi, Olavi valitsi toisin, vaikka teatterinjohtaja Eino Salmelainen kävi henkilökohtaisesti pyytämässä häntä Thalian palvelukseen.[1][7] Eero Roine oli turkulaisen suutarimestari Erik Roineen ja Emilia Vuorisen esikoispoika.[8][9] Sylvi Annaliisa Raunio oli turkulaisten harrastajanäyttelijöiden Antti ja Amanda Raunion tytär. Antti Raunio oli varsinaiselta ammatiltaan räätälimestari. Sylvi Raunio toimi Turun Työväen Teatterissa avustajana 1920-luvulla, jolloin hän tutustui samassa teatterissa iltanäyttelijänä työskennelleeseen Eero Roineeseen. Pariskunta avioitui keväällä 1931, ja Eila syntyi seuraavana syksynä Heidekenin synnytyssairaalassa. Sylvi jätti teatterityönsä seuraavana vuonna.[10] Eero Roine jätti kaupanhoitajan työnsä 1933 ja ryhtyi ammattinäyttelijäksi. Aikakausi johon Eila syntyi, oli levoton talouslamoineen ja Lapuan liikkeineen.[11]

Muutto Tampereelle

muokkaa

Roineen nelihenkinen perhe muutti Tampereelle 1936, kun Eero Roine oli kiinnitetty Tampereen Teatteriin. Hän vaihtoi jo seuraavana vuonna Tampereen Työväen Teatteriin, johon Eila kiinnitettiin neljätoista vuotta myöhemmin.[12] Lapset sopeutuivat Tampereeseen nopeammin kuin vanhempansa, mutta kesät vietettiin Turussa.[13] Turun kesistä jäi Eilan mieleen lopulta vahvin lapsuudenmuisto, toki hän muistaa joitain näkemiään teatteriesityksiäkin 1930-luvun lopulta.[14]

Talvisodan aikana Sylvi Roine lähti kolmen lapsensa kanssa Sääksmäelle pommituksia pakoon. Eero Roine lähti rintamalle.[15] Jatkosodan aikana Neuvostoliitto ei pommittanut Tamperetta, joten perheen ei tarvinnut lähteä evakkoon. Eero Roine esiintyi Tampereen Työväen Teatterin rintamakiertueilla, ja oli sangen pidetty näyttämötaiteilija myös sotarintamalla. Sodan päättymisen aikoihin perheeseen syntyi kuopus Esko.[16]

Eilalle näyttelijän ura oli itsestäänselvyys, mutta elämän varhaisimpien vuosien teatterileikit jäivät leikkimättä. Kerran ennen sotaa Eila olisi tahtonut mukaan kaupunginosansa lasten teatteritouhuihin, mutta touhuja päsmäröinyt Pentti-niminen poika ei ollut suopea tytön aikeille. Toisen maailmansodan vuosina Eila esiintyi monet kerrat Tampellan Juhlatalossa. Hän muun muassa lauloi kuuromykkien joulujuhlassa. Hän kasvoi monenlaisten ihmisten parissa, joten ihmisten erilaisuus oli hänelle arkea, sitä ei tarvinnut koskaan alleviivata. Eila sai perustusta teatteriuralleen kuuntelemalla vanhempien naisten juttuja saunoissa ja Turun toreilla, ja niistä hän ammensi aineksia ensimmäiseen omaan ohjelmanumeroonsa, joka muistutti suurelta osin stand up -komiikkaa. Kertomiaan juttuja Roine kuvaa elämäkerrassaan suorastaan kamaliksi.[17]

Tyttölyseosta Salmelaisen teatterikouluun

muokkaa

Eila Roine sai Tampereen Tyttölyseon päästötodistuksen 31. toukokuuta 1949. Eero Roineen mielestä todistuksella oli turha hakea muualle kuin teatteriin. Mutta eipä hänen esikoisensa muualle haikaillutkaan.[18] Eino Salmelainen aloitti näyttelijäkurssit Tampereella 1949, ja Eila kuului koulun ensimmäisiin oppilaisiin.[19] Salmelaisen koulun merkittävä opettaja Salmelaisen itsensä ohella oli Ester Naparstok, useissa suurkaupungeissa työskennellyt koreografi.[20][21]

Eila Roine sai opiskeluvuosinaan sivuosan Hannes Häyrisen ohjaamassa satunäytelmässä Lintu Sininen. Häyrisen ohjausmenetelmät ja tapa antaa kritiikkiä olivat nuorelle näyttelijäntaimelle osin vaikeasti sulateltavia, ja asiaan puututtiin. Roineen osasuoritus huomioitiin näytelmän kritiikeissä adjektiivilla "sirkeä".[22]

Syyskaudella 1950 Roine toimi Tampereen Työväen Teatterin iltanäyttelijänä. Hänellä oli pieni rooli näytelmässä Villilintu. Merkittävämpi rooli oli Kertun osa Hella Wuolijoen kirjoittaman Niskavuoren Hetan kantaesityksessä 16. marraskuuta. Salmelaisen ohjaamaa näytelmää esitettiin 33 kertaa. Kerttu on Hetan tytär, ihmisarka ja ujo. Roineen suoritus vakuutti sekä Wuolijoen että Salmelaisen. Hetaa ja tämän puolisoa Akustia näyttelivät Bertta Tammelin ja Toivo Mäkelä. Tammelinin suoritus oli niin vahva, että se aiheutti yleisössä odottamattomia reaktioita. Kertun sisaruksia näyttelivät Sirkka Lehto ja Sakari Jurkka.[23][24]

Tampereen Työväen Teatterin harjoittelijana

muokkaa

Keväällä 1951 Roine aikoi hakea Suomen Teatterikouluun, mutta Salmelainen halusi pitää hänet Tampereen Työväen Teatterissa. Hän sai näyttelijäharjoittelijan paikan ja lupauksen saada saman näyttelijänopin, kuin mitä Teatterikoulu kykeni antamaan.[25] Samana vuonna Roine teki ensimmäisen elokuvaroolinsa, Sohvi Tuomaantyttären. Elokuva oli Wilho Ilmarin ohjaama komedia Pitkäjärveläiset ja Sohvi oli pieni sivuosa, joka oli Roineelle jo teatterista tuttu. Vuonna 1955 Roine näytteli sivuroolin Roland af Hällströmin elokuvassa Poika eli kesäänsä ja 1957 hänellä oli avustajatason tehtävä Edvin Laineen synkässä draamassa Musta rakkaus.[26][1]

Teatterissa Roine näytteli Maitotyttöä August Strindbergin symbolistisessa draamassa Aavesonaatti ja sai kriitikoilta erittäin hyviä arvioita. Hänellä oli Pirkon osa Minna Canthin murhenäytelmässä Anna Liisa, mutta kriitikoiden mielestä hän ei ollut vielä riittävän taitava vaativaan rooliin. Nimiosan teki Irma Seikkula.[27] Harjoittelijakaudellaan Roine näytteli myös Nikolai Gogolin komediassa Reviisori. Hänen roolinaan oli Avdotja.[28]

Tampereen Työväen Teatteri

muokkaa

1950-luku

muokkaa

Eila Roine aloitti Tampereen Työväen Teatterin ammattilaisena syyskaudella 1952. Hänen roolitehtävänsä olivat edelleen sivuosia, paitsi näytelmässä Adalmiinan Helmi, jossa hän näytteli nimiroolin. Satunäytelmän puvustus oli upeaa, eikä näyttelijöiden tarvinnut kustantaa pukukimallusta itse. Tavanomaisemmat lava-asusteet toki piti vielä tuolloin maksaa omasta pussista.[29] Sylvi Salonen ja Veikko Sinisalo alkoivat saada pikkuhiljaa suurempia rooleja, mutta Roineen ura jatkui edelleen sivuroolein. Niskavuori-sarjan viidennessä ja viimeisessä näytelmässä Entäs nyt, Niskavuori? hän näytteli Lilli Niskavuorta. Elna Hellman näytteli Loviisan.[29]

Näyttelijöiden kesäkiertueet olivat yleisiä 1950-luvulla. Roine oli mukana Työväen Teatterin kiertueella kesällä 1953. Näytöskappaleena oli Kaikenlaisia vieraita, joka oli kuulunut teatterin ohjelmistoon jo edellisen näytöskauden aikana. Roine tapasi kiertueen yhteydessä ensi kerran tulevan puolisonsa Vili Auvisen, joka oli Eilan tavoin näyttelijäperheen vesa.[30]

Roine näytteli seuraavina vuosina edelleen niin kutsuttuja tyttörooleja. Niitä olivat muun muassa Heinäsirkka näytelmässä Opri, Anja näytelmässä Kirsikkapuisto ja Sanukka näytelmässä Putkinotko, jota esitettiin Pyynikillä kesällä 1955.[31] Roineen ja Auvisen suhde syveni ja he päätyivät avioliittoon keväällä 1955.[32] Maaliskuussa 1956 syntyi pariskunnan esikoinen Tommi Petteri, joka eli vain puoli vuotta. "Tiedon tuoma tuska tuntui tappavalta", Roine kertoo tuntemuksistaan kuultuaan, että poikaa ei voida parantaa.[33]

Roine jatkoi näyttelemistä, sillä näyttämöstä oli tullut hänelle turvapaikka, jossa tuskan saattoi unohtaa. Vajaa vuosi Tommi Petterin kuoleman jälkeen Roine-Auvisen perheeseen syntyi poika, joka kastettiin Tommiksi.[34]

Roineen läpimurto Työväen Teatterissa oli Maijan osa Jalmari Finnen näytelmässä Suutarin tyttäret vuonna 1957. Aamulehden kriitikon Olavi Veistäjän näkemyksen mukaan Roine oli sisäistänyt roolitehtävänsä ja vuorosanat loksahtivat juuri kuten pitikin. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Tampereelle. Maijalla on kaksi nuorempaa siskoa, Viivi ja Liisa, joita tulkitsivat Sirkka Lehto ja Rauni Ikäheimo. Suutarina oli Ossi Kostia ja Maijan ihastusta Villeä näytteli Veijo Pasanen. Sittemmin Roine ja Pasanen näyttelivät useissa näytelmissä toisiaan vastaan. Maijan rooli oli Roineelle erittäin tärkeä, sillä siinä hän pääsi tekemään kaipaamaansa luonnekuvaa. Lisäksi rooli oli hänelle ulospääsy ingénue-rooleista. Suutarin tyttäret kuuluu tamperelaisten teatterisuosikkeihin. 1970-luvulla se sai Työväen Teatterissa liki 70 000 katsojaa. [35][36]

Ajanjakso oli Roine-Auvisen perheelle kiireistä, vaatihan Tommikin osansa, vaikka ei vaikea vauva ollutkaan. Tuolloin Roine oli mukana tuotannoissa, jotka aikalaiset muistivat vuosikymmeniä myöhemmin, mutta Roine itse ei juuri lainkaan.[37]

1950-luvun lopun suosikkinäytelmä oli Leena Härmän tapakomedia Virtaset ja Lahtiset. Sen kantaesitys annettiin Tampereen Työväen Teatterissa maaliskuussa 1958. Roine näytteli Virtasen vanhempaa tytärtä Tuulaa, joka on eräänlainen surinasussu. Yleisö oli riemuissaan ja rikkoi näkymättömän "neljännen seinän": näyttelijöitä kannustettiin välihuudoin. Roine piti Virtasten ja Lahtisten tekemisestä, vaikka näytelmän taiteelliset ansiot kepeät olivatkin.[38] Virtasia ja Lahtisia näyteltiin lähes sata kertaa, viimeisen kerran vuonna 1960.[39] Näytelmästä tuotettiin myös samanniminen kokoillan elokuva, joka tunnetaan ensimmäisenä värielokuvana, joka on valmistettu kokonaan Suomessa. Valkokankailla Tuulana oli Ritva Valkama.[40]

Virtasten ja Lahtisten jälkeen Roine sai jokseenkin vähäisiä roolitehtäviä.[41] Syksyllä 1959 Auvisen pariskunta harkitsi vaihtoa Tampereen Teatteriin, jonne Kalervo Nissilä siirtyi Työväen Teatterin apulaisjohtajan paikalta. Pyynnöllään Nissilä avitti pariskuntaa saamaan palkankorotuksen Työväen Teatterista, mikä olikin hänen perimmäinen aikeensa.[42] Kesällä 1959 Roine näytteli pitkän tauon jälkeen Pyynikin kesäteatterissa, jonne oli juuri rakennettu pyörivä katsomo. Kappaleena oli Aleksis Kiven komedia Nummisuutarit, ja Roine näytteli itselleen ennestään tuttua Jaanan roolia. Kiltti Jaana edusti tässä vaiheessa roolityyppiä, joka oli Roineelle jo liiankin tuttu. Jaanan isää näytteli Kauko Helovirta, jolla oli poikkeuksellinen kyky "pudottaa" vastanäyttelijät rooleistaan.[43]

»Roolin koollahan ei ole ollu mulle mitään väliä. Pääasia, että siinä ois sisältöö.»
(Eila Roine. Eila Roine, s. 214)

1960-luku

muokkaa

Kesällä 1960 Eila Roine ja Vili Auvinen vierailivat Turun Samppalinnan kesäteatterissa. Näytelmänä oli Aleksis Kiven Kullervo, ja se on jäänyt teatterihistoriaan nimiroolin näytelleen Esko Salmisen läpimurtona.[44] Vuosikymmenen alku oli edelleen hiljaista Roineen uralla, roolit Työväen Teatterissa jäivät usein avustajatasolle. Lehdistö oli kiinnostunut Roineesta ja Auvisesta, jonka ura oli tuolloin vahvassa vedossa. Auvinen oli tehnyt vaikutuksen suomalaisiin Tuntemattoman sotilaan Asumaniemenä.[45]

Alkuvuonna 1961 Roine näytteli jälleen Veijo Pasasen parina. Kyseessä oli Figaron häiden alkuteksti, joka esitettiin puhenäytelmänä. Olavi Veistäjä arvioi Roineen Suzanne-tulkintaa vuolain ylisanoin ja piti sitä varmaotteisena. Näytelmää esitettiin kuusitoista kertaa. Vuonna 1993 julkaistussa näyttelijämatrikkelissa Roine mainitsi rooleistaan muun muassa Suzannen ja Suutarin tyttären Maijan.[46][47][48] Kevätkauden ohjelmistoon kuului myös Leena Härmän komedia Pinsiön parooni, jossa nimiroolin teki Eero Roine. Vili Auvinen ja Eila Roine näyttelivät nuorta paria. Komedia sai 43 esityskertaa. Siitä työstettiin tuoreeltaan elokuva, nimiroolissa Eero Roine.[49][50]

Kesällä 1961 Eila Roine sai näytelläkseen mehevän luonnekuvan Pyynikillä esitetyssä näytelmässä Vetelys. Roolina oli piika Maali. Jouko Paavolan ohjaamassa tuotannossa näyttelivät myös muun muassa Vili Auvinen, Veijo Pasanen ja Sirkka Lehto.[51][52] Samaan aikaan Tamvisio valmisteli television sarjanäytelmää, joka kertoisi nuoren pariskunnan, Heikin ja Kaijan, elämästä. Roine ja Auvinen tutustuivat ensimmäisiin käsikirjoitusluonnoksiin ja suostuivat Pertti Nättilän heille ehdottamiin rooleihin.[53]

Roine-Auvisen pariskunta osti kesäpaikan Enonkoskelta 1961. Kesästä 1962 alkaen etenkin Roine vietti kesänsä Enonkoskella ja jätti kesäteatterit.[54] Näyttelemisestä kesäpuuhana Roine ei kuitenkaan tyystin luopunut, sillä perheen kesähuvilan tienoilla kuvattiin Heikin ja Kaijan kesäjaksot myöhemmin 1960-luvulla.[55] Pyynikin kesäteatterissa puolestaan näyteltiin kesinä 1961–1969 sotadraamaa Tuntematon sotilas, joka keräsi sadointuhansin katsojia.[52]

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen osa dramatisoitiin näyttämölle syksyllä 1961. Roine oli Kivivuoren Elina ja Tapio Hämäläinen Koskelan Akseli. Roolisuorituksia kiiteltiin, kuten koko esitystä.[56] Pääroolit jatkuivat kevätkaudella 1962, jolloin Roine näytteli Elizaa romanttisessa komediassa Pygmalion. Hän onnistui vaativassa tehtävässään erinomaisesti.[57] Pygmalion esitettiin Työväen Teatterissa 35 kertaa.[58]

Elinan surmassa Roine näytteli Elinaa, joka on viaton neito pahojen voimien keskellä. Vaikka rooli kuului tyttöosien pitkään jatkumoon, se oli taiteellisesti antoisampi kuin useat muut neitoroolit. Yleisö piti eritoten Elinasta ja Uolevista, jota näytteli Lauri Komulainen. Myös kriitikot arvioivat Roineen osasuorituksen onnistuneeksi.[59] Elinan surma on Gustaf von Numersin balladi, jonka kantaesitys oli Suomalaisessa Teatterissa 1891. Elinan roolin on näytellyt Eila Roineen ohella muun muassa Ansa Ikonen.[60][61]

»--- Eila Roineesta oli kasvanut tavattoman taitava, tekstin alta oikean ihmisen etsivä näyttelijä.»
(Eila Roine, s. 256)

Syyskaudella 1962 Roine näytteli Barblinia draamassa Andorran tasavalta, josta hän sai myönteiset arviot, kuten muutkin näyttelijät.[62] Seuraava huomattava rooli oli Koskelan Alma Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisestä osasta dramatisoidussa näytelmässä, jonka ohjasi Eugen Terttula. Alman puolisoa näytteli Veikko Sinisalo. Tapio Hämäläinen tulkitsi tällä kertaa Laurilan Anttoota. Rooliruletti pyöri muidenkin näyttelijöiden osalta, esimerkiksi Eero Roine siirtyi paronin osasta vanhan rovastin osaan. Olavi Veistäjään Eila Roineen Alma-tulkinta teki positiivisen vaikutuksen. Pohjantähteä näyteltiin yli 40 kertaa.[63][64] Trilogian viimeinen osa näyteltiin vasta kevätkaudella 1977.[65]

Kevätkaudella 1963 Roine näytteli pääroolin itävaltalaisen Beatrice Ferollin bulevardikomediassa Lemmenpadot. Olavi Veistäjän mukaan Roine oli roolissaan "verevämpi kuin koskaan". Samaan aikaan Eino Salmelaisen pitkä valtakausi Työväen Teatterissa oli päättymässä.[66] Loppuvuonna 1963 Roine näytteli asentajatyttöä näytelmässä Tapahtui Irkutskissa, ja pian piti jo alkaa harjoitella Kiljusten herrasväkeä. Samaan aikaan Roine sijaisti Sirkka Lehtoa operetissa Erämaan laulu, ja roolista tuli täydellinen epäonnistuminen, sillä Roine ei ollut tanssija, kuten Lehto.[67]

Kaudella 1964–1965 Roineella oli useita mieluisia roolitehtäviä. Hän näytteli alamaailman pimua aviopuolisonsa ohjaamassa komediassa Rakas murhakopla. Kritiikeissä Roineen arvioitiin onnistuneen tasapainoilussaan ylilyöntien rajamailla.[68] Pygmalioniin perustuvassa musikaalissa My Fair Lady Roine näytteli taloudenhoitajatar Pearcea. Elizana oli Eva Gyldén. Musikaali sai hyvän vastaanoton ja sitä esitettiin peräti sata kertaa.[69][70] William Shakespearen tragediassa Macbeth Roine teki pikkuroolin, päärooleissa oli Työväen Teatterin tähtikaksikko Veikko Sinisalo ja Sylvi Salonen.[71]

Tampereen Työväen Teatteri sai 1965 toisen näyttämön, Kellariteatterin. Roine ja Auvinen saivat saman vuoden elokuussa kolmannen poikansa, Jannen. Hänet kastettiin Heikin ja Kaijan suorassa lähetyksessä syyskuun lopulla. Eero, Eila ja Liisa Roine sekä Auvinen olivat mukana lähetyksessä roolihahmoissaan, muu suku oli kameroiden takana.[72] Janne jatkoi sarjassa Heikin ja Kaijan poikana, ja oli samalla ainoa yhtymäkohta fiktiivisen Lehtisen perheen ja Roine-Auvisen näyttelijäperheen välillä. Tommi Auvinen käväisi silloin tällöin sarjassa naapurin pojan roolissa.[73]

Syyskaudella 1965 Eila Roine näytteli Kellariteatterin Spoon River antologiassa, joka jakoi kriitikkojen mielipiteitä. Mukana olivat Roineen ohella Antti Litja, Sylvi Salonen ja Veijo Pasanen. Pelkistetty esitys niukkoine lavasteineen oli yleisön mieleen, ja sitä näyteltiin 41 kertaa.[74][75]

1960-luvun puoliväliin tultaessa Roine oli näytellyt jo laajan kirjon rooleja.[76] Vuonna 1965 julkaistussa näyttelijämatrikkelissa ovat mukana Eero Roine ja hänen kolme näyttelijälastaan. Seuraavana vuonna Eero Roine kuoli. Eila Roineen rooleista matrikkelissa on mainittu Suzanne (Figaron häät), Eliza (Pygmalion), Elina (Elinan surma) ja Barblin (Andorran tasavalta) sekä Alman ja Elinan roolit Täällä Pohjantähden alla -näytelmissä. Lisäksi on mainittu opintomatkat Keski-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Harrastuksena mainitaan kieliopinnot ja yksittäisistä opettajista Ester Naparstok.[77][78]

Minna Canthin Työmiehen vaimoa on kutsuttu Suomen ensimmäiseksi realistiseksi näytelmäksi. Se kantaesitettiin 1885.[79] Tampereen Työväen Teatterissa se näyteltiin 1967 Salmelaisen ohjaamana. Klassikosta oli niin sanotusti pyyhitty pölyt ja sen nimeksi oli annettu Työläisvaimo. Eila Roineen roolina oli mustalaistyttö Homsantuu, joka on teoksen keskeisimpiä hahmoja. Toinen merkittävä naishahmo on Johanna, jota näytteli Maria Aro. Miespääosana on Risto, jota näytteli Lauri Komulainen. Työläisvaimo oli Roineen viimeinen näytelmä Salmelaisen ohjauksessa.[80][81]

1960-luvun lopulla Roine näytteli pienehköt roolit yhteiskunnallisissa näytelmissä Lapualaisooppera ja Sotamies Jokisen vihkiloma. Jokisena oli Olavi Ahonen ja Roine oli tyttö, jonka Jokinen kihlaa suoraan kadulta. Roine ei lähestynyt roolejaan yhteiskunnallisuuden kautta, hän teki mieluummin taidetta kuin politiikkaa. Aikakauteen kuului jyrkkä politisoituminen ja teatteriväki alkoi tiedostaa. Taistolaisuuden nousu häämötti horisontissa.[82] Työväen Teatterin näytelmät eivät enää kiinnostaneet yleisöä. Muodikkaasta tiedostamisesta poiketen Roineella oli "ihan kiva" rooli mamselli Eufrosynenä Serpin epookkikomediassa Katariina, kaunis leski. Kriitikko Sole Uexküll piti Mikko Majanlahden ohjaamaa esitystä "täysosumana" ja Roineen osasuoritusta "muistettavana" sekä ihmishistorian että laajemman historian näkökulmasta.[83]

Kai Savola aloitti Työväen Teatterin johtajana 1968 ja sai katsojaluvut nousemaan. Roineelle Savolan kauden alussa uusia rooleja oli vain muutama. Niihin lukeutui muun muassa rooli Mikko Majanlahden ohjaamassa näytelmässä Pojan vaimo. Roine ja Erkki Thil näyttelivät siinä pariskuntaa.[84]

1970-luku

muokkaa

Kevätkaudella 1970 Roineella oli Mašan rooli näytelmässä Eläköön, itsemurhaaja. Mašan puolisoa näytteli Esko Roine, joka oli kiinnitettynä Työväen Teatteriin 1967–1973. Eila Roine muistaa näytelmän hauskana. Hän oli vakiinnuttanut asemansa luotettavana näyttelijänä mihin tahansa rooliin, ja sai näyttämötehtävistään hyviä arvioita. Auvinen puolestaan menestyi teatteriohjaajana.[85][86]

1970-luvun tapaus oli musiikkinäytelmä Tukkijoella (1899). Sitä esitettiin vuosina 1970–1978 yli 300 kertaa ja katsojaluvuksi kirjattiin 157 569. Yleisö otti osaa ja lauloi mukana, mikä oli tuolloin jo pitkän uran tehneelle Roineelle ennenkokematonta. Tukkijoella oli myös arvostelumenestys. Auvisen ohjauksessa näytelmästä deletoitiin vuosikymmenten aikana tehtyjen uustulkintojen vaikutus, joka oli tukahduttanut teoksen alkuperäisen, raikkaan hengen. Roine näytteli Maijaa parinaan Veijo Pasanen. Näytelmä oli Roineen uran suosituin. Se vieraili myös Tukholman kaupunginteatterissa, jossa katsojien suhtautuminen oli yhtä innostunutta kuin Tampereella.[87][88]

1970-luvun taitteessa useat näyttelijät ja muusikot liittyivät äärivasemmistolaiseen taistolaisliikkeeseen, jonka suurena ihanteena oli Neuvostoliitto. Työväen Teatterin henkilökunnasta taistolaiset muodostivat vähemmistön, joka sai tosin paljon melua aikaan. Osa taistolaisista laati jopa tappoluetteloita vallankumousta varten. Eila Roineen nimi mainittiin listoilla monen muun ohella. Myöskään Vili Auvisesta taistolaiset eivät pitäneet, tämä kun ohjasi yleisön suosimia huvinäytelmiä, jotka olivat taistolaisen aatteen vastaisia.[89]

»--- En kanna kaunaa enkä muistele pahalla. Mutta kyllä ne vuodet olivat raskaimmat niistä vuosista, jotka teatterissa vietin.»
(Eila Roine 1970-luvun taistolaiskaudesta. Eila Roine, s. 406)

Tammikuussa 1972 sai ensi-iltansa Leena Härmän komedia Viekää tuhkatkin pesästä, joka oli Sylvi Salosen juhlaa. Roineen rooli jäi Salosen varjoon, kuten muutkin roolit. Näytelmää esitettiin 170 kertaa ja se sai yli 85 000 katsojaa.[90][91] Huhtikuussa 1972 tuli ensi-iltaan Raimo J. Kinnusen työläisnäytelmä Raju veri, jossa Roineella oli Ristiinan rooli. Näytelmän ympärille syntyi paljon ulkotaiteellista, politiikkaan liittyvää kohinaa.[92]

1970-luvun edetessä Roine näytteli sivuosia. Niistä erityinen oli Kattrinin rooli Eugen Terttulan ohjaamassa näytelmässä Äiti Peloton. Kattrin on mykkä, joten hänet oli luotava lavalle ilman puheilmaisua. Roine todisti, että hän kykeni rakentamaan roolin myös sanoitta. Jos ei ole sanoja ajatuksen julkituomiseen, siihen voi käyttää katsettaan, käsiään, jalkojaan ja koko vartaloaan, Roine analysoi. Äiti Peloton näyteltiin syyskuusta 1974 alkaen 40 kertaa ja katsojia kertyi lähes 19 000.[93][91]

Näytelmässä Miesvihaajat Roine näytteli kreivitär Siri von Essenin rooli. Näytelmä sai hyvät arvostelut ja löysi katsojansa.[94] Sitä seurasi Suutarin tyttärien uusi tuleminen. Roine näytteli edelleen Maijaa. 1950-luvulla hän oli ollut rooliin joidenkin mielestä liian nuori, nyt hän tiesi olevansa siihen liian iäkäs. Kriitikoiden mukaan Roine näytteli roolinsa aiempaa luontevammin ja vailla yrittämistä.[95]

Tampereen Työväen Teatterin johtaja Lasse Pöysti dramatisoi Väinö Linnan kanssa Täällä Pohjantähden alla -trilogian viimeisen osan näyttämölle 1977. Roine sai jälleen näytellä Elinaa, vaikka Pöysti olisi halunnut toisin. Tarinassa Elina on vanhentunut keski-ikäiseksi. Akselina oli Antti Seppä. Roineen Elina-tulkinta sai kriitikoilta kiitosta, näytelmä kokonaisuudessaan sai vaihtelevia arvioita.[96] Täällä pohjantähden alla III esitettiin sata kertaa ja sen katsojaluku kohosi yli 46 000:een.[65] Niin ikään 1977 sai ensi-iltansa Nuori mylläri, josta Pöysti toivoi samanlaista kassamenestystä kuin musiikkinäytelmästä Tukkijoella. Roineen roolina oli yksi kylän ämmistä. Nuori mylläri sai hyvän vastaanoton useimmilta kriitikoilta ja yli 72 000 katsojaa.[97][98]

Dario Fon näytelmät olivat aikoinaan jännittäneet Roinetta, mutta eivät enää syyskaudella 1978, jolloin hänellä oli Antonian rooli Fon farssissa Ei makseta, ei makseta!. Ohjaajana oli Fohon erikoistunut Vili Auvinen. Kellariteatterissa esitetty kappale sai hyvän yleisövastaanoton.[99] Viimeinen Fon kirjoittama näytelmä, jossa Roine näytteli, oli Ilveilynäytelmä.[100] Syyskaudella 1979 Mikko Majanlahti ohjasi Arto Seppälän näytelmän Viisi naista kappelissa, josta kehkeytyi menestys vastoin Pöystin uumoiluja. Roine oli yksi viidestä naisesta, muut olivat Marja-Sisko Aimonen, Sirkka Lehto, Sylvi Salonen ja Raili Veivo. Näytelmää esitettiin yli 200 kertaa aina seuraavan vuosikymmenen puoleenväliin saakka. Katsojia kertyi noin 35 000.[101][102]

1980-luvun taitteesta eläkevuosiin

muokkaa

Roine näytteli myös toisessa yllätysmenestyksessä, Majanlahden ohjaamassa ranskalaisessa näytelmässä Piaf. Ensi-ilta oli marraskuussa 1981. Édith Piafia näytteli Maija-Liisa Majanlahti ja Roineen roolina oli Piafin sisko Simone. Näytelmä lähti myös valtakunnalliselle kiertueelle ja se esitettiin Suomen Kansallisteatterissa. Tampereen Työväen Teatterissa näytelmä sai runsaasti yli 20 000 katsojaa.[103][104] Marraskuussa 1982 Roine näytteli nasevasti sanailevaa isoäitiä Edward Albeen satiirissa Amerikkalainen unelma. Näytelmää esitettiin Kellariteatterissa 45 kertaa kaudella 1982–1983, katsojaluvuksi merkittiin 4 793.[105][106]

»Jos tietäis varmaksi, mikä menee ja mikä ei, niin ei sitä muuta tehtäskään kun menestyksiä.»
(Eila Roine näytelmien katsojamenestyksestä. Eila Roine, s. 490)

Tampereen Työväen Teatterin uudisrakennus valmistui 1985.[107] Avajaisnäytelmä Moreeni sai ensi-iltansa 12. syyskuuta, ja siinä Roine näytteli niin sanotun akkaroolin.[108][109] Tukkijoella otettiin uudestaan Työväen Teatterin ohjelmistoon 1986 ohjaajana Mauri Kuosmanen. 1970-luvulla musiikkinäytelmästä suurmenestyksen ohjannut Auvinen oli juuri jäänyt eläkkeelle, mutta sovitus oli hänen. Tolarina oli tällä kertaa Erkki Thil, ja Roine toisti Maijan roolinsa. Näytelmää esitettiin 1980-luvun loppuun saakka kaikkiaan 131 kertaa. Katsojia kertyi yli 87 000. Tukkijoella vieraili New Yorkin Broadwaylla.[110][111] Kaikkiaan 1980-luvun loppu oli Roineelle roolien osalta valjuhkoa aikaa, osin turhauttavaakin.[112]

Elokuussa 1988 Roineella oli päärooli noita Leonardana Lina Wertmüllerin mustassa komediassa Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä. Näytelmän ohjasi Kaarina Perola. Näytelmässä oli mukana myös Roineen anoppi, Hellin Auvinen-Salmi. Näytelmää pidettiin vaikeana ja sen kaupalliseen menestykseen ei juuri uskottu, mutta esityskertoja oli lopulta yli 70.[113][114][115]

Vuonna 1991 Roine juhli 40-vuotista taiteilijanuraansa. Juhlanäytelmänä oli Jussi Helmisen ohjaama rikosfarssi Viiden tähden keikka. Roine näytteli vanhaa rouvaa, jonka rosvokopla yrittää tappaa. Kriitikot eivät pitäneet näytelmästä, mutta Roineen osasuoritusta suitsutettiin. Kassamenestys Viiden tähden keikka kuitenkin oli 36 000 katsojallaan.[116][117][118] Anni Blomqvistin romaanisarjasta Myrskyluoto muokattiin musikaali Myrskyluodon Maija, joka sai ensi-iltansa joulukuussa 1991. Maijana oli Raili Veivo, joka kuoli 1993, ja rooli siirrettiin Roineelle. Maijan puolisoa, Jannea, näytteli Matti Rasila. Saaristolaisballadia esitettiin yli sata kertaa ja katsojaluku nousi yli 68 000:een.[119][120][121]

Roineen viimeisiin rooleihin Tampereen Työväen Teatterin kiinnitettynä näyttelijänä kuuluu pyykkäri Lindgreenska komediassa Pastori Jussilainen, joka ensiesitettiin syyskuussa 1992. Ossi Räikän ohjaama näytelmä sai kahden esityskauden aikana yli 50 000 katsojaa. Lindgreenskan jälkeen Roine näytteli Kuolemaa Laura Jäntin ohjaamassa Hitler-aiheisessa komediassa Taisteluni, joka tuli ensi-iltaan tammikuussa 1994. Samana vuonna sai ensi-iltansa myös Solveigin laulu, jossa Roine näytteli Famun osan.[122][123][124][125]

Eläkevuodet

muokkaa

Roine jäi eläkkeelle Tampereen Työväen Teatterista 1994. Hän palasi pian lavalle vierailijana: Jouko ja Juha Turkka loivat näyttämöteoksen Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa. Roineen roolina oli lehtitoimittaja, joka rakastuu parikymppiseen filosofiin, jota näytteli Turkka Mastomäki. Kellariteatterissa esitetty teos näyteltiin ensi kerran 24. tammikuuta 1996, jota seurasi 146 esityskertaa. Teos oli ohjelmistossa kolme vuotta ja katsojia se sai yli 15 000. Ohjaaja Jouko Turkka painotti liikettä: näytelmän piti soljua tauotta eteenpäin. Harjoitusmetodit eivät olleet erityisen pehmoisia, mutta Turkka sai Roineesta esiin piirteitä, joista tämä ei ollut ollut aiemmin edes tietoinen.[126][127][128] Roineen puoliso Vili Auvinen kuoli 2. elokuuta 1996.[129]

Roine vieraili myös Tampereen Teatterissa, jossa hän näytteli muun muassa Grace ja Glorien pohjoismaisessa kantaesityksessä vuonna 2009. Tampereen Komediateatterissa Roine toimi Vaahteramäen Eemelin kertojana 2004. Työväen Teatterissa hän vieraili useasti. Hän näytteli muun muassa Läpikäytävän Hennaa Tommi Auvisen ohjaamassa komediassa Pitkäjärveläiset ja Eilaa näytelmässä Eila, Rampe ja Likka. Kumpikin näytelmä sai kymmeniätuhansia katsojia. Vuonna 2014 Roineella oli Mariannen rooli komediassa Vielä ehtii. Liisa Roine näytteli Solveigin osan.[130]

Televisiotyöt

muokkaa

Heikki ja Kaija

muokkaa

Heikin ja Kaijan ensimmäinen osa lähetettiin torstaina 14. syyskuuta 1961. Aivan uraauurtava sarja ei ollut, sillä Suomen TV esitti samantyyppistä sarjaa Matti ja Leena ja Mainostelevisiossa näytettiin perhesarjaa Tuttavamme Tarkat. Heikki ja Kaija avioituvat sarjan alussa, ja jaksoja seurasi harvakseltaan. Heikki ja Kaija näkyi alkuun vain Tamvision alueella ja Roine arvioi, että katsojamäärät olivat todella pienet. Televisiolaitteet olivat tuolloin vielä harvinaisia. Sarjasta kehkeytyi kuitenkin vuosikymmenensä suosikki. "Sarja rullaa normaaliuden ja samaistuttavuuden huipputasoilla", Seura-lehden Jussi Karjalainen kirjoitti vuonna 2018.[131][132]

Heikki ja Kaija jatkui pitkän tauon jälkeen syksyllä 1963. Potentiaalisten katsojien lukumäärä oli kasvanut huimasti, ja ensimmäiset jaksot näyteltiin uudestaan. Koska lähetykset olivat edelleen suoria, sattui kaikenlaisia kömmähdyksiä esimerkiksi silloin kun Auvisen ja Olavi Ahosen roolihahmot annostelivat liiallisesti pyykinpesuainetta.[133] Uusia jaksoja alettiin näytellä syksyllä 1964. Liisa Roineelle kirjoitettiin rooli Kaijan ystävänä ja ystävälle luotiin miesystävä, jota näytteli Veijo Pasanen.[134] Heikin ja Kaijan viimeinen jakso esitettiin keväällä 1971.[135]

Elämäkerrassaan Roine muistuttaa, että Heikki ja Kaija on käsikirjoitettua näytelmää, vaikka sitä on toisinaan luultu tositelevisioksi. Heikki ja Kaija Lehtinen olivat täysin erilaisia ihmisiä kuin taiteilijapariskunta Roine ja Auvinen. Television vaikutuksesta tunnettavuuteen Roine toteaa, että näyttelijä on tasan yhtä kuuluisa kuin hänen viimeisin merkittävä televisioroolinsa.[136]

Tampereella televisiotoimintaan suhtauduttiin innostuneesti, ja yhtenä syynä lienee ollut kaupungin teatteriperinne. Tampereen teatterit olivat yksityisiä toimijoita, joiden piti huomioida taiteen ohella talous. Ensimmäisinä vuosina ei ollut teknologiaa lähetysten tallentamiseen, joten varhaisin säilynyt Heikki ja Kaija -jakso on vasta vuodelta 1965.[132][137][135]

Rintamäkeläiset

muokkaa

Rintamäkeläisiä tuotettiin 30 jaksoa vuosina 1972–1978. Pienviljelijöiden elämästä kertovan aikalaisdraaman pääpari on Rintamäen isäntä ja emäntä, joita näyttelivät Veijo Pasanen ja Sirkka Lehto. Rintamäen naapurissa asuu Honkosen pariskunta, jota näyttelivät Eila Roine ja Ahti Haljala. Kiltin ja luonteeltaan tasaisen Kaijan jälkeen Roine nautti Helmi Honkosen roolista. Helmi on ilkeähkö juoruämmä, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen. Roine otti Helmiin aineksia ihmisistä ympärillään, kuten työkavereistaan, ja tuloksena oli "hirvee muija". Hän olisi mieluusti jatkanut Helmin näyttelemistä.[138][139]

Rintamäkeläiset on pitkälti dialogiin perustuvaa hidasta kerrontaa, jossa käsitellään ajankohtaisia aiheita. Henkilöhahmojen poliittiset kannat tuodaan selkeästi esiin ja heidät istutetaan kahvipöydän ääreen kiistelemään milloin mistäkin.[139]

Pikku Kakkonen

muokkaa

Eila Roine aloitti Pikku Kakkosen Eila-mummina 1996. Hän ei näytellyt, vaan oli oma itsensä. Katsojat kertoivat muun muassa, että hän puhui lapsille ilman turhaa lässytystä ja häntä pidettiin Pikku Kakkosen parhaana juontajana. Hänestä tuli seitsemäntoista vuoden aikana koko Suomen Eila-mummi.[127]

Muita televisiotöitä

muokkaa

Suutarin tyttäristä sovitettiin televisioelokuva 1965 Vili Auvisen ohjaamana. Siinä näyttelijät toistavat edellisen vuosikymmenen lavaroolinsa.[140] Suutarin tyttäret nauhoitettiin, mutta nauhat käytettiin muutaman vuoden päästä uudelleen.[133] 1970-luvulla Auvinen ohjasi neljänä kesänä neljä televisiosarjaa, joiden pohjana oli nuortenkirjat Pertsa ja Kilu. Sarjassa näyttelivät Tampereen Työväen Teatterin näyttelijät ja heidän jälkikasvunsa. Roine koki kesäiset televisioroolit mukavina lomahommina.[141]

Elokuvatyöt

muokkaa

Eila Roine näytteli pieniä sivuosia niin sanotun studiokauden elokuvissa, mutta filmitähteä hänestä ei leivottu. Kesällä 1980 Tampereen seudulla kuvattiin Tapio Parkkisen ohjauksessa lastenelokuva Hullu kesä (1981), jossa Roineen roolina oli Elli-täti. Elokuvassa näyttelivät myös Liisa Roine ja tämän puoliso Seppo Mäki sekä Tommi Auvinen ja tämän tuleva puoliso Teija Lappalainen. Mukana olivat myös Veijo Pasanen ja Raili Veivo. Vuonna 2003 kuvattiin tragikoominen Juoksuhaudantie (2004), jossa Roineella on pieni rooli Martta Oksasena. Aamulehden Reijo Noukka arvioi Martan roolin tuovan "oman säväyksensä" elokuvaan. Vuonna 2009 Roineella oli sivurooli elokuvassa Skavabölen pojat.[1]

Kesällä 2011 kuvattiin tie-elokuva Tie pohjoiseen, jossa Roine näyttelee toisen päähenkilön äitiä. Henkilö on Vesa-Matti Loirin näyttelemä Leo. Elokuvassa on myös muita suuria nimiä, kuten Jukka Virtanen ja Aake Kalliala. Kesällä 2014 kuvattiin komedia Eila, Rampe ja Likka, jossa Roine näytteli Eilan äidin roolin. Turun Sanomien Päivi Valotie huomioi Roineen sinänsä melko pienen roolitehtävän: "Tampereen työväen teatterissa Eilaa näytellyt Eila Roine esittää suvereenisti yli muiden Eilan äitiä".[1]

Pienet roolit lastenelokuvissa jatkuivat Rike Jokelan ohjaamassa komediassa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016). Vuonna 2020 kuvattiin keski-iän ylittäneestä iskelmätähdestä kertova draamakomedia 70 on vain numero (2021), jossa Roineella on pikkurooli. Elokuvan ohjasi Johanna Vuoksenmaa, jonka kanssa Roine oli tehnyt aiemminkin yhteistyötä.[1][142] Elokuvassa Roineen roolihahmo kohtaa Hannele Laurin näyttelemän iskelmädiivan rappukäytävässä.

Roineen filmografiassa on myös kreditoimattomia rooleja, kuten elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu (1969), jossa hän on väkeä suurlähetystön vastaanotolla.[1]

Suhde työhön ja julkisuuteen

muokkaa

Elo kuuluisana näyttelijänä oli Eila Roineelle suhteellisen helppoa. Hän ei torjunut tuntemattomia ihmisiä, jotka tulivat rupattelemaan. Hän vältti tähtenä diivailua vapaalla ollessaan. Mutta Janneen 1960-luvulla kohdistunut ylenpalttinen uteliaisuus oli hänelle liikaa. Roine-Auvisen perhe ajoi lopulta matkat Tampereelta Enonkosken huvilalle ilman pysähdyksiä julkisilla paikoilla.[143][144] Ihailijapostia Roine sai eniten 1960-luvulla, ja se liittyi yleensä Heikkiin ja Kaijaan. Ihailun ohella posti toi moitteita katsojilta, jotka luulivat sarjan kertovan Roineesta ja Auvisesta.[145]

Eila Roineen työmoraali oli korkea ja hän oli toisinaan kipakka vailla isänsä leppoisaa luonnetta. Jos hän menetti hermonsa, siihen oli jokin aihe, kuten työmoraalin rapistuminen. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että lavalla alettiin sooloilla näytelmää haittaavalla tavalla. Roineen mielestä satunnaiset kaksimielisyydet lavalta lauottuina olivat yleisön aliarvioimista ja näyttelijän itsekorostusta. Omat roolinsa hän rakensi poikkeuksetta käsikirjoitusta noudattaen ja kokonaisuuden huomioiden. Roine ei väheksynyt pieniäkään roolitehtäviä, hänen mukaansa myös avustajatason roolin merkitys huomataan siinä vaiheessa, kun siltä puuttuu tekijä.[146]

Päinvastoin kuin useat teatterialan ihmiset, Roine ei vaihdellut työpaikkoja. Hän selittää valintaansa siten, että hän pääsi jo nuorena hienoon ensembleen, joka pelasi hyvin yhteen. Hän viihtyi siinä hyvin, ja siitä tuli eräänlainen perhe. Ohjaajat olivat hyviä, näyttelijät suurenmoisia. Roineella ei ollut syytä eikä halua lähteä pois, vaan hän pikemminkin pelkäsi, että hänet lähetettäisiin muualle.[147]

Teatterilavalla Roineen johtotähtenä on ollut oman paikkansa täyttäminen ja ohjaajan auktoriteetin hyväksyminen. Maine komediataiturina on ollut Roineelle kaksijakoinen ja hän on pyrkinyt tuomaan esiin taiteellisen rekisterinsä koko skaalaa.[148]

Palkinnot ja tunnustukset

muokkaa

Roine on saanut Tampereen kaupungin taide­mitalin ja kultaisen ansio­merkin, Hämeen läänin taide­toimi­kunnan mitalin, Suomen teatteri­järjestöjen keskus­liiton kultaisen ansio­merkin[149] ja Hämäläis-Osa­kunnan mitalin.[2]

Vuonna 1995 Roinelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke. Hän sai Kalle Kaiharin säätiön kulttuuri­palkinnon 1997, Ida Aal­berg -mitalin 1997, Jalmari Finnen säätiön tunnustus­palkinnon 2004, Vuoden lapsi­teko­palkinnon 2004, Larin Paraske -palkinnon 2006 ja Tampere-palkinnon 2009.[2] Hänet valittiin Vuoden iso­vanhemmaksi vuonna 2004.[150] Joulu­kuussa 2013 Roinelle myönnettiin Pirkan­maan taide­palkinto.[151] Vuonna 2018 Roine palkittiin elämän­työstään Venlalla.[152]

Yksityiselämä

muokkaa

Roineen isä oli näyttelijä Eero Roine.[3] Hänen sisaruksensa Esko Roine ja Liisa Roine ovat myös näyttelijöitä.[1]

Vuonna 1955 Roine avioitui teatteri­ohjaaja Vili Auvisen kanssa.[3] Liitto päättyi Auvisen kuolemaan vuonna 1996.[2] Heillä on kaksi poikaa: ohjaaja-näyttelijä Tommi Auvinen ja valo- ja ääni­suunnittelija Janne Auvinen, kolmas poika Tommi Petteri kuoli vauvana.[153]

Bibliografia

muokkaa

Valikoitu rooliluettelo

muokkaa
  • Barblin (Andorran tasavalta)
  • Eila (Eila, Rampe ja Likka)
  • Antonia (Ei makseta)
  • Elina Flincke (Elinan surma)
  • Maša (Eläköön, itsemurhaaja)
  • Suzanne (Figaron häät)
  • Grace Stiles (Grace ja Glorie)
  • Ester (Hinta)
  • Eufrosyne (Katariina, kaunis leski)
  • Siri von Essen (Miesvihaajat)
  • Läpikäytävän Henna (Pitkäjärveläiset)
  • Eliza (Pygmalion)
  • Madame (Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa)
  • Leonarda (Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä)
  • Famu (Solveigin laulu)
  • Maija Helander (Suutarin tyttäret)
  • Elina Kivivuori ja Alma Koskela (Täällä Pohjantähden alla -näytelmät)
  • Marianne (Vielä ehtii)
  • Vanha rouva (Viiden tähden keikka)
  • Kattrin (Äiti Peloton)

Filmografia

muokkaa

Teatterielokuvat

muokkaa

Televisiotuotannot

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Heikkinen, Antti: Eila Roine. (Elämäkerta) Helsinki: Otava, 2023. ISBN 978-951-1-44865-5
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma - Maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisuja n:o 5, 1950.
  • Veistäjä, Verneri: Teatterin maailma 1965 - Suomen teatterilaitos ja teatteriväki. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisuja n:o 8, 1965.
  • Martin, Timo; Niemi, Pertti; Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu n:o 28, 1974. ISBN 951-30-2505-5
  • Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983 - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton julkaisu, 1983. ISBN 951-30-5727-5
  • Seppälä, Riitta; Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993 - Yhteisö- ja henkilöhakemisto. Helsinki: Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto ry, 1993. ISBN 951-31-0236-X
  • Ilona / Tekijähaku / Roine Eila ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 2.10.2023.</ref>

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f g h Eila Roine Elonetissä.. Viitattu 5.12.2013.
  2. ↑ a b c d e Paavilainen, Ulla (päätoim.): Kuka kukin on. Henkilö­tietoja nyky­polven suomalaisista 2015, s. 63. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28228-0
  3. ↑ a b c d Henkilö­kunta: Eila Roine Tampereen Teatteri. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 6.9.2015.
  4. ↑ Pikku Kakkosen suosikki jätti ohjelman: Saattaa tulla muutama suukko Ilta-Sanomat. 11.9.2013. Helsinki: Sanoma Media Finland. Viitattu 12.9.2013.
  5. ↑ Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin saajat aakkos­järjestyksessä (Roine, Eila Orvokki 6.12.2006) Ritari­kunnat. Viitattu 31.10.2021.
  6. ↑ Tieteen, taiteen ja yhteis­kunta­elämän huippuja Tampereen yli­opiston kunnia­tohtoreiksi 18.4.2018. Tampereen yli­opisto. Arkistoitu 19.7.2018. Viitattu 18.8.2018.
  7. ↑ Heikkinen, s. 37 ja 107
  8. ↑ Heikkinen, s. 21
  9. ↑ Teatterin maailma 1950, s. 339
  10. ↑ Heikkinen, s. 25–28
  11. ↑ Heikkinen, s. 32–34
  12. ↑ Heikkinen, s. 37 ja 49
  13. ↑ Heikkinen, s. 41 ja 50
  14. ↑ Heikkinen, s. 60–61
  15. ↑ Heikkinen, s. 70
  16. ↑ Heikkinen, s. 85 ja 89
  17. ↑ Heikkinen, s. 91–92 ja 99
  18. ↑ Heikkinen, s. 104–105
  19. ↑ Heikkinen, s. 110
  20. ↑ Heikkinen, s. 112
  21. ↑ Hannele Niiranen Ester Naparstok: Tanssin täytyy olla totta Disco.teak.fi. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu. Viitattu 2.10.2023.
  22. ↑ Heikkinen, s. 114–117
  23. ↑ Heikkinen, s. 123–124
  24. ↑ Ilona / Esityshaku / Niskavuoren Heta ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 2.10.2023.
  25. ↑ Heikkinen, s. 127
  26. ↑ Heikkinen, s. 130
  27. ↑ Heikkinen, s. 17, 131–132
  28. ↑ Heikkinen, s. 137–138
  29. ↑ a b Heikkinen, s. 139–140
  30. ↑ Heikkinen, s. 149–150
  31. ↑ Heikkinen, s. 155, 159 ja 178
  32. ↑ Heikkinen, s. 175
  33. ↑ Heikkinen, s. 181–183
  34. ↑ Heikkinen, s. 184 ja 194
  35. ↑ Heikkinen, s. 199–201 ja 218
  36. ↑ Ilona / Esityshaku / Suutarin tyttäret ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 4.10.2023.
  37. ↑ Heikkinen, s. 204
  38. ↑ Heikkinen, s. 210–211
  39. ↑ Ilona / Esityshaku / Virtaset ja Lahtiset ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 4.10.2023.
  40. ↑ Virtaset ja Lahtiset Elonet.
  41. ↑ Heikkinen, s. 214
  42. ↑ Heikkinen, s. 217
  43. ↑ Heikkinen, s. 218 ja 220
  44. ↑ Heikkinen, s. 227–228
  45. ↑ Heikkinen, s. 232
  46. ↑ Heikkinen, s. 234
  47. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993, s. 374
  48. ↑ Ilona / Esityshaku / Figaron häät ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 4.10.2023.
  49. ↑ Ilona / Esityshaku / Pinsiön parooni ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 4.10.2023.
  50. ↑ Pinsiön parooni Elonet.
  51. ↑ Heikkinen, s. 237
  52. ↑ a b PYYNIKIN KESÄTEATTERIN NÄYTELMÄT Pyynikinkesäteatteri.fi. Pyynikin kesäteatteri Oy. Viitattu 4.10.2023.
  53. ↑ Heikkinen, s. 238
  54. ↑ Heikkinen, s. 258–259
  55. ↑ Heikkinen, s. 351
  56. ↑ Heikkinen, s. 246–249
  57. ↑ Heikkinen, s. 255–256
  58. ↑ Ilona / Esityshaku / Pygmalion ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 5.10.2023.
  59. ↑ Heikkinen, s. 242–244
  60. ↑ Ilona / Teoshaku / Elinan surma ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 5.10.2023.
  61. ↑ Ilona / Esityshaku / Elinan surma ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 5.10.2023.
  62. ↑ Heikkinen, s. 261–262
  63. ↑ Heikkinen, s. 268–269
  64. ↑ Ilona / Esityshaku / Täällä pohjantähden alla I osa ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 5.10.2023.
  65. ↑ a b Ilona / Esityshaku / Täällä pohjantähden alla III osa ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 5.10.2023.
  66. ↑ Heikkinen, s. 278–280
  67. ↑ Heikkinen, s. 290, 301–302
  68. ↑ Heikkinen, s. 312–313
  69. ↑ Heikkinen, s. 316–317
  70. ↑ Ilona / Esityshaku / My fair lady ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 5.10.2023.
  71. ↑ Heikkinen, s. 317
  72. ↑ Heikkinen, s. 321–325
  73. ↑ Heikkinen, s. 328
  74. ↑ Heikkinen, s. 335
  75. ↑ Ilona / Esityshaku / Spoon River antologia ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 5.10.2023.
  76. ↑ Heikkinen, s. 350
  77. ↑ Teatterin maailma 1965, s. 339
  78. ↑ Heikkinen, viides näytös, luku VII
  79. ↑ Jälkisanat: Minna Canth, Työmiehen vaimo Wsoy.fi. WSOY. Viitattu 6.10.2023.
  80. ↑ Heikkinen, s. 359–364
  81. ↑ Ilona / Esityshaku / Työmiehen vaimo ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 6.10.2023.
  82. ↑ Heikkinen, s. 365–367
  83. ↑ Heikkinen, s. 380–381
  84. ↑ Heikkinen, s. 385–390
  85. ↑ Heikkinen, s. 395
  86. ↑ Suomen teatterit ja teatterintekijät 1974, s. 438–439
  87. ↑ Heikkinen, s. 399–401
  88. ↑ Ilona / Esityshaku / Tukkijoella ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 7.10.2023.
  89. ↑ Heikkinen, s. 403–406
  90. ↑ Heikkinen, s. 420
  91. ↑ a b Ilona / Esityshaku / Viekää tuhkatkin pesästä ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 7.10.2023.
  92. ↑ Heikkinen, s. 428–429
  93. ↑ Heikkinen, s. 444–445
  94. ↑ Heikkinen, s. 450–451
  95. ↑ Heikkinen, s. 454
  96. ↑ Heikkinen, s. 464–468
  97. ↑ Heikkinen, s. 469–472
  98. ↑ Ilona / Esityshaku / Nuori mylläri ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  99. ↑ Heikkinen, s. 475
  100. ↑ Heikkinen, s. 506
  101. ↑ Heikkinen, s. 488–489
  102. ↑ Ilona / Esityshaku / Viisi naista kappelissa ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  103. ↑ Heikkinen, s. 489–490
  104. ↑ Ilona / Esityshaku / Piaf ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  105. ↑ Heikkinen, s. 495
  106. ↑ Ilona / Esityshaku / Amerikkalainen unelma ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  107. ↑ Missio ja historia Ttt-teatteri.fi. Tampereen Työväen Teatteri. Viitattu 8.10.2023.
  108. ↑ Heikkinen, s. 512
  109. ↑ Ilona / Esityshaku / Moreeni ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  110. ↑ Heikkinen, s. 512–513
  111. ↑ Ilona / Esityshaku / Tukkijoella ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  112. ↑ Heikkinen, s. 513–515
  113. ↑ Heikkinen, s. 525–526
  114. ↑ Ilona / Esityshaku / Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  115. ↑ Rakkautta ja magiaa äidin keittiössä (Amore magia nella cucina di mamma) Näytelmäkulma. Nordic Drama Corner Oy. Viitattu 10.10.2023.
  116. ↑ Heikkinen, s. 527–528
  117. ↑ Ilona / Esityshaku / Viiden tähden keikka ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  118. ↑ Tampereen Työväen Teatterissa kahdet juhlat ensi syksynä Helsingin Sanomat. Sanoma Media Finland. Viitattu 10.10.2023.
  119. ↑ Heikkinen, s. 529–530
  120. ↑ Ilona / Esityshaku / Myrskyluodon Maija ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  121. ↑ Eila Roine peri pääroolin TTT:n Myrskyluodon Maijassa Helsingin Sanomat. Sanoma Media Finland. Viitattu 8.10.2023.
  122. ↑ Heikkinen, s. 533–534
  123. ↑ Ilona / Esityshaku / Pastori Jussilainen ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  124. ↑ Ilona / Esityshaku / Taisteluni ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  125. ↑ Ilona / Esityshaku / Solveigin laulu ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 8.10.2023.
  126. ↑ Heikkinen, s. 536–540
  127. ↑ a b Teatterineuvos Eila Roine teki pitkän uran Tampereen Työväen Teatterissa Tampereen Teatterimuseo. Tampereen Teatterimuseo ry.. Viitattu 9.10.2023.
  128. ↑ Ilona / Esityshaku / Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa ILONA-tietokanta. Teatterin tiedotuskeskus (TINFO) ja Teatterimuseo. Viitattu 9.10.2023.
  129. ↑ Näyttelijä-ohjaaja Vili Auvinen Helsingin Sanomat. Sanoma Media Finland. Viitattu 9.10.2023.
  130. ↑ Ilona-tietokanta: Roine, Eila
  131. ↑ Heikkinen, s. 240–241
  132. ↑ a b 1960-luvun kestosuosikki Heikki ja Kaija on kahvittelun mestariteos: Yle Areenaan suositun perhesarjan 42 jaksoa vuosilta 1965-71 Seura.fi. Otavamedia. Viitattu 5.10.2023.
  133. ↑ a b Heikkinen, s. 288–289
  134. ↑ Heikkinen, s. 308 ja 310
  135. ↑ a b "Ei se niin tasaista ole.." Heikki ja Kaija -sarjanäytelmä työläisperheen elämän kuvaajana 1960-luvulla Työväenperinne.fi. Viitattu 5.10.2023.
  136. ↑ Heikkinen, s. 267
  137. ↑ Televisio tulee Tampereelle Webpages.tuni.fi. Viitattu 5.10.2023.
  138. ↑ Heikkinen, s. 414–415
  139. ↑ a b Rintamäkeläiset oli aikansa hitti - Eila Roine sai pyykkinsäkin Helmin nimellä Seura.fi. Otavamedia. Viitattu 8.10.2023.
  140. ↑ Suutarin tyttäret Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  141. ↑ Heikkinen, s. 422–425
  142. ↑ Koronakevät koetteli: tuntemattomat eivät saaneet halata Eila-mummia – Nyt teatterineuvos saunoo, ui ja nauttii saaressa Tamperelainen.fi. Mediakonserni Keskisuomalainen. Viitattu 9.10.2023.
  143. ↑ Heikkinen, s. 353
  144. ↑ Heikkinen, s. 567
  145. ↑ Heikkinen, s. 476
  146. ↑ Heikkinen, s. 349–350
  147. ↑ Itse asiassa kuultuna : Eila Roine (kohdasta 03:30) Yle Areena. Yleisradio. Viitattu 27.10.2023.
  148. ↑ Roolipuku : Eila Roine Teatterimuseo.fi. Teatterimuseo. Viitattu 10.10.2023.
  149. ↑ Suomen Teatteri­järjestöjen Keskus­liiton myöntämät kultaiset kunnia­merkit 2014–1947 (PDF) 11.1.2015. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto. Arkistoitu 10.3.2016. Viitattu 27.2.2016.
  150. ↑ Pikku kakkosen Eila-mummi on Vuoden iso­vanhempi Kaleva. 16.10.2004. Oulu: Kaleva Oy. Viitattu 6.9.2015.
  151. ↑ Niskanen, Eveliina: Näyttelijä Eila Roine sai Pirkan­maan taide­palkinnon Yle Uutiset. 5.12.2013. Yleis­radio Oy. Viitattu 5.12.2013.
  152. ↑ Vilkman, Sanna: Kultainen Venla -gaala palkitsi vuoden televisio­huiput – Myrskyn jälkeen teki hattu­tempun Yle Uutiset. 12.1.2018. Viitattu 12.1.2018.
  153. ↑ Liikkanen, Maija: Me Naiset: Eila Roine menetti esikois­poikansa yli 60 vuotta sitten, eikä siitä surusta mikään mene yli: ”En ikinä unohda sitä puhelin­soittoa” Ilta-Sanomat. 29.11.2020. Viitattu 6.12.2020.
  154. ↑ Röllistä ja Tatusta ja Patusta julkaistiin julisteet Elo­kuva­uutiset. 16.5.2016. Viitattu 23.5.2016.
  155. ↑ Suikkanen, Päivi: Mökki – valoisa draama­sarja suvun salaisuuksista Yle. 26.5.2016 (päivitetty 11.5.2018). Viitattu 14.11.2021.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eila_Roine&oldid=22807217”