Sionismi
| Osa artikkelisarjaa |
| Juutalaisuus |
|---|
 |
Sionismi on 1800-luvulla syntynyt juutalaisten kansallinen liike, jonka tärkeimpänä tavoitteena oli luoda juutalaisille oma valtio.[1] Israelin valtio perustettiin vuonna 1948, ja nykyisin sionismi tarkoittaa käytännössä Israelin taloudellista ja poliittista tukemista.[2]
Sionistisen liikkeen perusti Theodor Herzl, joka vuonna 1896 esitti sionismin perusperiaatteet kirjassaan Juutalaisvaltio ja järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Sveitsissä vuonna 1897. Juutalaisten kotimaaksi suunniteltiin Palestiinan ohella myös Argentiinaa ja Ugandaa, mutta vuoden 1906 sionistikongressi määritteli juutalaisten kotimaaksi Palestiinan.[3]
Ideologian nimi tulee Siionista, joka on Jerusalemin raamatullinen nimi. Sanaa käytti ensimmäisenä wieniläinen kirjailija ja varhainen sionisti Nathan Birnbaum vuonna 1892 Wienissä pidetyssä julkisessa keskustelutilaisuudessa.[4]
Juutalaisten diaspora sionismin taustana
Vanhan testamentin mukaan juutalaisten yhteys Israeliin sai alkunsa juutalaisen historian alusta, kun Jumala neuvoi ensi sanoikseen Abrahamille tien maahan, jonne tämän tuli asettua. Sen jälkeen Israelin maalla on aina ollut juutalaisille erityinen asema, mikä on näkynyt muun muassa kertomuksissa Jaakobista, Mooseksesta ja Babylonin vankeudesta.[5]
Karkotuksista huolimatta juutalaiset asuttivat Israelia aina 100-luvulle asti, jolloin suurin osa heistä joutui diasporaan roomalaisille hävityn toisen juutalaissodan myötä. Myöhemmin muslimien valtakaudella juutalaisten asema alueella vaihteli syrjitystä sorrettuun, ja ristiretkien seurauksena juutalaisasutus pyhässä kaupungissa Jerusalemissa hävisi välillä kokonaan. Roomalaisten Palestiinaksi nimeämä alue oli köyhää maata, ja pieni juutalaisasutus tuli toimeen pitkälti lahjoitusten turvin. Kukaan muukaan ei kuitenkaan pitänyt maata kotimaanaan, vaan arabit tunsivat Israelin Etelä-Syyriana ja Palestiinan arabiasukkaat tunnettiin syyrialaisina.[5]
Juutalaiset eivät kuitenkaan koskaan unohtaneet elävänsä diasporassa, vaan ajatus Israelista kotimaana säilyi oleellisena osana juutalaisten kansallista identiteettiä. Juutalaisten tärkein rituaali Seder päättyy sanoihin ”Ensi vuonna Jerusalemissa”. Tämän yhteyden vahvuus ja pysyvyys selittää sionismin nopean kasvun 1800-luvun pienestä poliittisesta liikkeestä useimpia juutalaisia yhdistäväksi voimaksi, joka synnytti Israelin valtion vuonna 1948.[5]
Syntyvaiheet
Ideologinen tausta
Sionismi on osa Euroopassa 1700-luvun lopulta alkaen kehittynyttä nationalismia eli kansallisuusaatetta, jonka mukaan poliittinen itsemääräämisoikeus kuuluu kansakunnalle. Juutalaiset olivat emansipoituneet 1800-luvun aikana saaden useissa Länsi-Euroopan maissa kansalaisoikeudet ja uskonnonvapauden. Vapautumisen johdosta he joutuivat kuitenkin luomaan juutalaisen identiteettinsä uudelleen, sillä he eivät enää eläneet erillään. Kolmas tärkeä tekijä sionismin synnyssä oli antisemitismi eli juutalaisvastaisuus, joka oli voimakasta edelleen etenkin Itä-Euroopassa mutta jota esiintyi yhä myös Länsi-Euroopassa uudessa etnisessä muodossaan.[6]
Sionismi pyrki tarjoamaan vastauksen sekä juutalaisten identiteettiongelmaan että antisemitismin aiheuttamaan uhkaan. Useista kilpailevista ideologioista poiketen sionismi halusi korostaa juutalaisten omaa erityislaatua ja perustaa oman valtion. Sen sijaan reformijuutalaiset kehottivat juutalaisia sulautumaan valtaväestöön ja ortodoksijuutalaiset halusivat jatkaa eristäytynyttä ja perinteisiin tukeutuvaa elämää eurooppalaisten valtioiden sisällä. Myös ei-sionistinen juutalainen sosialismi houkutteli monia juutalaisia 1800-luvun lopulla, eikä siihen kuulunut käsitystä yhdestä yhtenäisestä juutalaisesta kansasta.[7]
Syntyessään sionismi oli ensisijaisesti sekulaarinen liike, jonka kannattajat olivat etupäässä maallistuneita juutalaisia. Uskonnollisten juutalaisten enemmistö torjui sionismin harhaoppina, sillä se torjui Messiaan odotuksen. Sionistit loivat uuden, kansallisen juutalaisen identiteetin uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin rinnalle. He ankkuroivat sionismin johdonmukaiseksi jatkeeksi juutalaisten historialle, joka oli ollut jatkuvaa taistelua antisemitismiä vastaan ja pyrkimystä palata Israelin maahan, Pyhälle maalle. Muista kansallisista liikkeistä poiketen juutalaisilta puuttui kuitenkin valmis maa-alue ja kaikille yhteinen kieli, jolle kansallinen identiteetti ensisijaisesti rakentui. Sen johdosta sionismista kehittyi siirtolaisliike.[8]
Sionismin nousu Venäjällä
1800-luvun lopulla Venäjällä asui maailman suurin juutalaisyhteisö. Juutalaisten asema maassa kuitenkin heikkeni jatkuvasti pogromien pahenemisen myötä, ja juutalaiset alkoivat paeta. Osa lähti länteen ja Yhdysvaltoihin, mutta osa haaveili muutosta Palestiinaan. Vuonna 1882 alkaneen ensimmäisen alijan aikana 25 000–35 000 juutalaista muutti Osmanien valtakunnan hallitsemaan Palestiinaan[9], vaikka alue oli hedelmätöntä ja tulijat ulkopuolisen avun varassa. Vuonna 1882 Venäjällä perustettiin myös BILU-järjestö, joka pyrki asuttamaan Palestiinan pysyvästi juutalaisilla ja kehittämään alueen maataloutta. Järjestön pyrkimykset kuitenkin epäonnistuivat maan karuuden ja arabien hyökkäilyjen vuoksi. Nykyisin BILUa pidetään kuitenkin myöhemmän sionistisen liikkeen ja kibbutziliikkeen tärkeinä edeltäjinä.[10]
Sionismin esitaistelijat
Sionismin tärkeimpiä esitaistelijoita ennen varsinaisen sionistisen liikkeen syntyä olivat rabbit Yehuda Alkalai (1798–1878) ja Zvi Hirsch Kalischer (1795–1874) sekä saksalainen sosialisti Moses Hess (1812–1875). Rabbien ajattelu nousi juutalaisesta uskonnollisesta perinteestä, ja heidän mukaansa juutalaisten paluu Pyhälle maalle nopeuttaisi Messiaan tuloa ja juutalaisten lopullista pelastusta. Hessin mukaan etninen antisemitismi tekisi juutalaisten assimiloitumisen länsimaiseen yhteiskuntaan mahdottomaksi, ja hän unelmoi sosialistisesta mallivaltiosta Palestiinassa. Leo Pinskerin (1821–1898) pamfletissa Autoemanzipation (1882) ovat jo mukana sionistisen teorian keskeiset elementit. Hänen mukaansa juutalaiset vapauttaisi jatkuvasta nöyryytyksestä ainoastaan emigraatio Euroopasta ja oman valtion perustaminen.[11]
Theodore Herzl, sionistisen liikkeen isä
Vuonna 1894 nuori keskieurooppalainen journalisti Theodor Herzl (1860–1904) havahtui juutalaisten ahdinkoon ranskalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin oikeudenkäynnin aikana, kun vapaamielisinä luultujen ranskalaisten antisemitismi oli nostanut päätään. Herzl päätteli, että juutalaiset vapautuisivat vainoista ja syytöksistä vain omassa maassaan. Hän aloitti kampanjan juutalaisen valtion perustamisen puolesta ja kirjoitti 63-sivuisen pamfletin Juutalaisvaltio (1896). Herzl perusti Sionistisen Maailmanjärjestön ja järjesti vuonna 1897 ensimmäisen sionistikongressin Baselissa. Sionismin aate kasvoi nopeasti, ja Herzl sai tukijoita etenkin Itä-Euroopasta, missä juutalaisten asema oli kaikkein heikoin. Hän myös haki Turkin sulttaanilta tukea Israelin perustamiselle Turkin hallitsemaan Palestiinaan, ja myöhemmin Englannilta, josta tulikin Herzlin kuoltua Israelin valtion varsinainen kätilö.[12]
Ensimmäiset sionistikongressit ja Uganda-suunnitelma
Theodore Herzl oli suunnitellut ensimmäistä sionistikongressia järjestettäväksi Saksassa. Sikäläiset juutalaisjohtajat eivät halunneet kuitenkaan olla tekemisissä separatistisen sionismin kanssa, joten kongressi järjestettiinkin Sveitsin Baselissa 1897. Ensimmäiseen kongressiin osallistui 204 edustajaa 19 maasta, ja Herzl sanoi jälkeenpäin perustaneensa juutalaisvaltion juuri tässä ensimmäisessä kokouksessa. Sionistikongresseja järjestettiin aluksi vuosittain, mutta myöhemmin harvemmin. Vuoden 1903 kongressissa Herzl ehdotti juutalaisten väliaikaiseksi kotimaaksi Ugandaa, josta Britannia oli hänelle tarjonnut aluetta. Kiihkeistä vastalauseista huolimatta kongressi päätti lähettää Ugandaan tutkimusretkikunnan. Herzl kuoli seuraavana vuonna ja Itä-Euroopan juutalaisten vastustuksen myötä myös Uganda-suunnitelma haudattiin.[13]
Suuntaukset
Sionismi itsessään on jakautunut useampiin suuntauksiin. 1930-luvulla sionistiliikkeen vasemmisto hylkäsi Herzlin perustaman ja Chaim Weizmannin ajaman ”poliittisen sionismin”, joka perustui siihen, että juutalaisvaltio piti perustaa vetoamalla kansainväliseen yhteisöön tai suurvaltoihin.
Työväensionismi
Niin sanottu sosialistinen tai työväensionismi syntyi juutalaisessa työväenliikkeessä. Sen kannattajat olivat pääasiassa marxilaisia ateisteja. Se perustui siihen, että valtio voitaisiin perustaa juutalaisten asettuessa Palestiinaan ja valtion rakentamisella kibbutsiliikkeellä ja kaupunkien proletariaatin luokkataistelulla. Työväensionistisia järjestöjä olivat ammattiyhdistysliike Histadrut ja puolisotilaallinen Haganah. Liikkeen johtavia hahmoja oli David Ben-Gurion.
Uskonnollinen sionismi
Uskonnollisen sionismin perustaja oli rabbi Abraham Isaac Kook, joka puolusti sionismia Tooralla ja kehotti juutalaisia asuttamaan Jumalan juutalaisille lupaaman maan. Juutalaisten kotimaan uudelleenperustaminen toisi maailmaan sovun ja johtaisi messiaan palaamiseen. Uskonnollinen sionismi yhdistetään nykyisin moderniin ortodoksijuutalaisuuteen.
Revisionistinen sionismi
Revisionistit olivat Ze’ev Jabotinskyn johtama ryhmä, joka vaati juutalaisen armeijan luomista Palestiinaan, jotta britit voitaisiin pakottaa hyväksymään sionistien tavoitteet. Työväensionistit pitivät liikettä fasistisena.
Poliittinen sionismi
Myös jotkut kristityt ja ei-uskonnolliset ovat sionisteja.
Sionismin kritiikki
Syrjivyyden tuomitseminen
Monet, etenkin arabimaissa ja äärioikeistossa, mutta myös vasemmistossa, tulkitsevat sionismiksi juutalaisten ylivaltaan tähtäävän imperialistisen aatteen. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen osanottajamaissa oli pyrkimyksiä määritellä sionismi rasismiksi siksi, että kansalliseen uskontoon perustuvana sen periaatteiden hyväksyminen voisi olla muita kansallisuuksia syrjivää.
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous julisti kehitysmaiden ja sosialistimaiden muodostamalla enemmistöllä sionismin rasismiksi ja rasistisen syrjinnän muodoksi vuonna 1975 (yleiskokouksen päätöslauselma 3379). Taustalla oli se että Israel ei tunnustanut Etiopian juutalaisia juutalaisiksi sekä Israelin läheinen yhteistyö Etelä-Afrikan ja Rhodesian kanssa. Päätöslauselma kumottiin vuonna 1991 (päätöslauselma 4686).
Antisionismi
Sionismin vastustajia kutsutaan antisionisteiksi. Myös jotkut juutalaiset vastustavat sionismia. Heidän mukaansa jo juutalaisvaltio sinänsä on juutalaisen uskon vastainen, ja sen ristiriitaisuutta juutalaisuuden kanssa lisää Israelin syyllistyminen ihmisoikeus- ja sotarikoksiin, jotka ovat juutalaisen etiikan vastaisia. Kuitenkin valtiollisesti Israelin kansalaisuus perustuu sionistiselle ajatukselle siitä, että kuka tahansa juutalainen on oikeutettu Israelin kansalaisuuteen, jonka saaminen kestää muutaman kuukauden.
Monet antisionistijuutalaiset ovat olleet aktiivisia sionismin ja Israelin valtion tai politiikan arvostelijoita ja myös aloittaneet Israel-boikotteja. Neturei Karta International on eräs heidän järjestöistään.
Lähteet
Kirjallisuus
- Juusola, Hannu: Israelin historia. Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-920-2
- Telushkin, Joseph: Jewish Literacy. New York: William Morrow and company, 2001. (englanniksi)
Viitteet
- ↑ Juusola 2005, s. 24.
- ↑ Iso sivistyssanakirja, s. 294. WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-30879-0
- ↑ Center for Contemporary Conflict. (englanniksi)
- ↑ Juusola 2005, s. 24.
- ↑ a b c Telushkin 2001, s. 273–275.
- ↑ Juusola 2005, s. 24–26.
- ↑ Juusola 2005, s. 24–27.
- ↑ Juusola 2005, s. 28–29.
- ↑ The First Aliyah American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 3.5.2008. (englanniksi)
- ↑ Telushkin 2001, s. 275–276
- ↑ Juusola 2005, s. 29–30.
- ↑ Telushkin 2001, s. 278–280.
- ↑ Telushkin 2001, s. 280–283.
Aiheesta muualla
- The Central Zionist Archives in Jerusalem. (englanniksi)
- Neturei Karta. (englanniksi)
- Sionistikongressit (34) 1897-2002. (englanniksi)
- Harris, Nichole M.: Framing the Zionist Movement: The Effects of Zionist Discourse on the Arab-Israeli Peace Process. Strategic Insights, Volume IV, Issue 5 (May 2005), Center for Contemporary Conflict. (englanniksi)