Helene Schjerfbeck

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Helene Schjerfbeck
Schjerfbeck 1890-luvun alussa.
Schjerfbeck 1890-luvun alussa.
Henkilötiedot
Koko nimi Helena Sofia Schjerfbeck
Syntynyt10. heinäkuuta 1862
Helsinki
Kuollut23. tammikuuta 1946 (83 vuotta)
Saltsjöbaden, Ruotsi
Kansalaisuus suomalainen
Taiteilija
Salanimi Helene Schjerfbeck
Ala taidemaalari
Taidesuuntaus naturalismi, realismi ja ekspressionismi
Kuuluisimpia töitä Omakuvat (1878–1945)
Haavoittunut soturi hangella (1880)
Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1881)
Toipilas (1888)
Kotona (1903)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Helena Sofia (Helene, Ella)[1][2] Schjerfbeck [helɛːn ʃærvbek][3] (10. heinäkuuta 1862 Helsinki – 23. tammikuuta 1946 Saltsjöbaden, Ruotsi) oli suomalainen taidemaalari, äidinkieleltään ruotsinkielinen.[4] Hän on Suomen arvostetuimpia modernistisia kuvataiteilijoita.

Schjerfbeckin runsas tuotanto alkoi ranskalaisvaikutteisesta realismista ja ulkoilmamaalauksesta. Se kehittyi vähitellen kohti pelkistettyjä sisäistä elämää luotaavia henkilökuvia ja asetelmia. Uran alkuvaiheessa hän teki useita historiallisia maalauksia, kuten Haavoittunut soturi hangella (1880), Linköpingin vankilan ovella vuonna 1600 (1882) ja Wilhelm von Schwerinin kuolema (1886). Historialliset maalaukset olivat tavallisesti miesmaalarien aluetta, samoin kokeilevuus, modernit vaikutteet ja ranskalainen radikaali naturalismi. Teosten vastaanotto ei siksi ollut suotuisa vielä 1880-luvulla.[4]

Schjerfbeckin syntymäpäivä 10. heinäkuuta on Suomen kuvataiteen päivä.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schjerfbeck syntyi 1862 Helsingissä. Hänen isänsä Svante Schjerfbeck (1833–1876) työskenteli rautateiden työpajan toimistopäällikkönä. Lisäksi hänen perheeseensä kuului äiti Olga Johanna Printz (1839–1923) ja toinen eloonjäänyt sisarus, myöhemmin arkkitehtinä toiminut Magnus Schjerfbeck, joka oli kaksi vuotta vanhempi.[5]

Schjerfbeck putosi nelivuotiaana portaikossa ja hänen vasen lonkkansa murtui. Hän joutui elämään sen jälkeen vuosia vuodepotilaana ja ontui sekä poti koko loppuelämänsä pahoja kipuja, kuumekohtauksia, voimattomuutta ja lihasheikkoutta. Sairastelun perussyy ei ole tiedossa, mutta myöhemmin on epäilty, että Schjerfbeckillä olisi ollut perinnöllinen luustonhaurastumistauti ja mahdollisesti myös jokin immuunijärjestelmän häiriö. Myös "taidekentän yleisen ilmapiirin" aiheuttamalla masennuksella on arveltu olleen osuutta oireiden synnyssä.[5][6][7]

Schjerfbeck aloitti opinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa jo vuonna 1873, valmistui 1877 ja jatkoi opintojaan Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa.[4] Vuonna 1880 Schjerfbeck lähti Pariisiin, jossa seurasi tammikuusta 1881 alkaen opetusta Académie Colarossissa.[8] Hän maalasi myös Meudonissa sekä Pont-Avenin kalastajakylässä Bretagnessa ja palasi Suomeen vuonna 1882. Toisen Ranskan-matkansa hän teki vuosina 1884–1885, jolloin hän osallistui Pariisin salonkiin ja maalasi jälleen Bretagnessa. Pont-Avenin kylän lähellä olleessa Trémalon kappelissa syntyi maalaus Ovi (1884). Syystalvella 1883–1884 Schjerfbeck kihlautui erään taidemaalarin kanssa. Ruotsalaisen taidehistorioitsija Lena Holgerin mukaan kyseessä oli Ranskassa samoihin aikoihin asunut ruotsalainen taidemaalari Otto Hagborg. Molemmat taiteilijat oleskelivat Pont-Avenissa talvella ja keväällä 1883–1884.[8] Sulhanen purki kihlauksen vuonna 1885, koska Schjerfbeckin lonkkavika oli herättänyt tuberkuloosiepäilyjä sulhasen sukulaisissa. Schjerfbeck tuhosi kaiken rakastettuunsa liittyvän ja pyysi sukulaisiaan hävittämään myös kirjeet, joissa sulhasen nimi esiintyi. Schjerfbeck pysyi koko ikänsä naimattomana.[4][7]

Vietettyään vuoden Suomessa Schjerfbeck matkusti jälleen Pariisiin syksyllä 1886 ja siirtyi seuraavana kesänä Englantiin Cornwalliin ja St Ivesiin, jonne hän jäi koko talveksi. St Ivesissä syntyi maalaus Leipomo (1887).[8]

Schjerfbeckin 1880-luku oli tuottelias, mutta seuraavalla vuosikymmenellä hän maalasi huomattavasti vähemmän alettuaan hoitaa Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettajan virkaa. Myös hänen terveytensä heikkeni hänen palattuaan Suomeen ja aloitettuaan opettajan työt. Monien sairauslomien jälkeen hän pyysi 1902 eroa opettajan toimestaan ja muutti lääkärin neuvosta äitinsä kanssa Hyvinkäälle, joka tunnettiin terveellisenä parantolakaupunkina.[4]

Schjerfbeckin äiti kuoli vuonna 1923, ja kaksi vuotta myöhemmin Schjerfbeck muutti Tammisaareen maalatakseen rauhassa. Hänen maineensa alkoi kasvaa näihin aikoihin. Teoksia oli menestyksekkäästi näytteillä Ruotsissa useissa näyttelyissä 1930- ja 1940-luvuilla. Schjerfbeck vietti viimeiset vuotensa Ruotsissa Saltsjöbadenin kylpylähotellissa, jossa hän kuoli vuonna 1946.[4]

Tulkinnat Schjerfbeckin taiteesta ja taiteilijuudesta pohjautuvat pitkälti vanhojen elämäkertojen oletuksiin, varsinkin hänen ystävänsä Einar Reuterin vuonna 1951 kirjoittamaan elämäkertaan. Sen mukaan Schjerfbeck oli hauras ja kärsivä olento. Hänen tuotannossaan on kuitenkin myös intensiivisiä puolia, ja se on monin tavoin sidoksissa aikaansa ja taiteen yleiseen kehitykseen.[4]

Schjerfbeckistä luotiin jo omana aikanaan kuva vaatimattomasta, ihmisarasta ja henkistyneestä taiteilijasta. Schjerfbeck itse pyysi taidekauppiaana ja toimittajana työskennellyttä Gösta Stenmania kirjoittamaan elämänmittaisesta kamppailustaan terveytensä kanssa. Taidehistorioitsija Mari Tossavaisen mukaan Schjerfbeck ei ollut kuitenkaan henkisesti hauras. Suurista vastoinkäymisistään huolimatta Schjerfbeck kirjoitti vuonna 1930 entiselle kotiopettajalleen Lina Ingmanille: ”Tiedätkö Lina, että minun elämäni on ollut onnellista.”[9][10]

Schjerfbeck on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle paikalle V7-3-6.[11]

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schjerfbeckin taiteellinen ura kesti yli 70 vuotta. Alun hillityn realismin ja impressionististen vaikutteiden kautta hän siirtyi kohti naturalismia ja tyyliteltyä modernismia. Loppuvaiheessa hänen tuotantonsa oli pelkistettyä ja hän teki omakuvia ja asetelmia, joissa oli abstrakteja piirteitä.[4][12]

Omana aikanaan korkeana taiteena arvostettujen suurten historiallisten teosten ohella Schjerfbeck kuvasi ajan ranskalaisten vaikutteiden hengessä myös mitättöminä pidettyjä aiheita ja fragmentteja. Bretagnessa maalattua naturalistista Pikkusiskoaan ruokkivaa poikaa (1881) on pidetty suomalaisen modernismin alkuun kuuluvana. Lapset oli kuvattu aikalaisten mielestä rumina ja turhan leveällä siveltimellä. Myös ajan eurooppalaisen ilmapiirin kannalta osa Bretagnessa maalatuista töistä oli poikkeuksellisia, ne olivat tavallista pelkistetympiä, kuten Ovi (1884) ja Varjo muurilla (1883), joka muistuttaa hieman Paul Cézannen pelkistettyä taidetta.[4]

Pelkistettyä maalaustapaa ei 1880-luvulla vielä ymmärretty, ja Schjerfbeck luopuikin siitä joksikin aikaa, vaikka tunsi sen omakseen. Hän maalasi vuosikymmenen lopulla St Ivesissä Cornwallissa. Siellä tehdyt vähemmän pelkistetyt maalaukset Toipilas ja Leipomo (1887) olivat naturalistisia valomaalauksia. Samoihin aikoihin hän omaksui pohjoismaiselle symbolismille ominaisen hämyisen valaistuksen ja hillityn värien käytön.[4]

Teoksia 1880–1890

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schjerfbeckin maalaukset saivat 1890-luvun kuluessa uusia piirteitä. Viivat muuttuivat herkemmiksi ja värit pelkistetymmiksi. Maalauksissa korostui intiimi sisäisen elämän kuvaus. Kaiken kaikkiaan Schjerfbeck siirtyi kohti 1900-luvun tyylittelevää modernismia.[4]

Matkat vähenivät 1880-luvun jälkeen, mutta 1894 Schjerbeck lähti Wieniin ja Firenzeen tekemään kuuluisien maalausten kopioita Taideyhdistyksen suunnittelemaan jäljennösmuseoon. Italia oli noussut tuolloin suomalaisten taiteilijoiden suosikkikohteeksi symbolismin nousun vuoksi. Viimeiset suuret maalaukset olivat Ruotsinpyhtään kirkon alttaritaulu 1898 ja naisen kolmea ikäkautta kuvaava Kirkkoväkeä (1895–1900).[4]

Hyvinkäälle muutettuaan Schjerfbeck ei enää matkustanut ulkomailla, eikä käynyt edes Helsingissä vuosien 1902–1917 välillä. Hän piti yhteyttä samaan aikaan opiskelleisiin Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Taidetta hän seurasi lehtien ja kirjojen välityksellä, ja osallistui jonkin verran yhteisnäyttelyihin. Taloustyöt rajoittivat maalaamista, koska äiti ei halunnut taloon palvelijaa.[4]

Syksystä 1913 alkaen Schjerfbeckin teoksia alettiin nähdä useammin. Gösta Stenman järjesti myös Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn 1917, jossa oli esillä 159 teosta. Myös Einar Reuter alkoi vaikuttaa hänen elämäänsä 1915 alkaen. Näihin aikoihin Schjerfbeck alkoi myös saada lisää kosketusta moderniin taiteeseen. Hän näki Helsingissä muun muassa Cézannen, Paul Gauguinin, Henri Matissen ja Othon Frieszin teoksia. Kirjojen ja lehtien välityksellä hän kiinnostui myös Vincent van Goghista, Honoré Daumier'stä ja Constantin Guysista.[4]

Schjerfbeck siirtyi 1900-luvulla johdonmukaisesti kohti keskitetympää ilmaisua. Hän teki vuosisadan alussa askeettisia harmaalle ja muutamille värisävyille perustuvia maalauksia, kuten Kotona (1903). Schjerfbeck näyttää pyrkineen kohti japanilaishenkistä tyylittelevää esteettisyyttä. Pelkistys näkyi varsinkin omakuvien sarjassa ja vanhojen maalausten uustulkinnoissa, joita hän teki Stenmanin ehdotuksesta.[4]

Stenman asetti Schjerfbeckin teoksia esille myös Ruotsissa, missä vastaanotto oli Suomea innostuneempi. Suomessa hänen tuotantoonsa suhtauduttiin vaihtelevasti. Schjerfbeck sai taidehistoriassa sijan lähinnä 1880-luvun edustajana, ja hänen myöhempien maalaustensa merkitys löydettiin hitaasti. Vähitellen Schjerfbeck vakiintui yhdeksi Suomen taiteen arvostetuimmista taiteilijoista, ja 1990-luvulla kiinnostus heräsi myös Pohjoismaiden ulkopuolella.[4]

Schjerfbeck maalasi aktiivisesti myös viimeisinä vuosinaan Ruotsissa, jossa syntyi viimeisten omakuvien sarja.[4] Omakuvista näkyy sekä taiteilijan tyylin kehitys että hänen vanhenemisensa. Lopuksi silmät ovat ontot, suu pelkkä aukko ja pää kallonkaltainen.[4][12]

Omakuvia 1895–1945

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1895
    1895
  • 1912
    1912
  • 1915
    1915
  • 1944
    1944
  • 1945
    1945

Vuonna 2012 paljastui uusi merkittävä maalaus, kun yksityisomistuksessa olevan maisemamaalauksen alta löytyi toinen kangas, jossa on kuva äidistä ja lapsesta takaapäin. Äiti ja lapsi ajoittuu noin vuoteen 1887.[13][14][15]

Teosten vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi Schjerfbeckin työt saivat vähän ymmärrystä yleisöltä. Vuonna 1913 taidekauppias Gösta Stenman kuitenkin näki niiden arvon ja sai Schjerfbeckin töitä esille näyttelyihin entistä useammin. Stenman järjesti myös hänen ensimmäisen yksityisnäyttelynsä vuonna 1917.[16][4]

Toinen merkittävä ymmärtäjä oli taidekriitikko, kirjailija ja taidemaalari Einar Reuter (taiteilija- ja kirjailijanimeltään H. Ahtela), jonka Schjerfbeck tapasi vuonna 1915. Ahtela oli hänen läheinen ystävänsä ja henkinen tukensa elämän loppuvaiheisiin asti.[4] Reuter kirjoitti Schjerfbeckistä artikkeleita ja kirjoja. Schjerfbeck kirjoitti hänelle yli 1 100 kirjettä tai postikorttia.[17] He maalasivat ja tutkivat yhdessä ulkomaisia taidelehtiä ja kirjallisuutta saaden vaikutteita toisiltaan. Reuter julkaisi nimellä H. Ahtela vuonna 1951 Schjerfbeckin elämäkerran Helene Schjerfbeck: Kamppailu kauneudesta.[4]

Poikkeuksellista kritiikkiä Schjerfbeckin tuotannosta esitti brittiläinen kriitikko Jonathan Jones The Guardianissa. Kritiikki liittyi Lontoossa heinäkuussa 2019 järjestettyyn Schjerfbeck-näyttelyyn. Jonesin mukaan Schjerfbeck ”ei ole Isossa-Britanniassa tunnettu eikä hänen oikeastaan ole syytäkään olla”. Hän antaa armon Schjerfbeckin varhaistuotannolle, mutta sanoo 1900-luvun tuotannosta: ”On sekä masentavaa että järjetöntä kaivaa näitä teoksia esiin taidehistorian varastosta, jonne ne kuuluvat.”[18][19][20]

Keräilijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1915 maalattu Omakuva on päätynyt muraalina hyvinkääläisen kerrostalon seinään (2023).[21]

Schjerfbeckin teokset menivät hyvin kaupaksi 1930-luvulta alkaen, ja lähes kaikki hänen öljymaalauksensa on sittemmin myyty huutokaupassa ainakin kerran.[22] Hänen teoksiaan ostivat muiden muassa Signe ja Ane Gyllenberg sekä Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen, jotka onnistuivat keräämään huomattavat kokoelmat hänen töitään.[23][24] Helsinkiläinen lääkäripariskunta Yrjö ja Nanny Kaunisto keräsivät elämänsä aikana poikkeuksellisen kokoelman, johon kuului 35 Schjerfbeckin teosta. Yrjö Kauniston kuoltua Nanny Kaunisto lahjoitti kokoelman vuonna 2005 Valtion taidemuseolle pariskunnan laatiman testamentin mukaisesti.[25]

Tutkimukset ja muu muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schjerfbeckin elämästä on julkaistu ainakin viisi tutkimusta. Ensimmäiset tutkimukset laativat H. Ahtela, Hanna ja Eilif Appelberg, Gotthard Johansson, Leena Ahtola-Moorhouse ja Lena Holger. Riitta Konttinen julkaisi omaan tutkimukseensa perustuvan Schjerfbeck-elämäkerran Oma tie vuonna 2004 ja Mari Tossavaisen teos Ella – Helene Schjerfbeck julkaistiin vuonna 2022.[26]

Kirjailija Rakel Liehu kirjoitti Schjerfbeckistä elämäkerrallisen romaanin Helene (2003), ja Antti J. Jokinen ohjasi sen pohjalta elokuvan Helene (2020), jossa Schjerfbeckiä näyttelee Laura Birn.[27] Vuonna 1991 Leena Vihtonen ohjasi Schjerfbeckin elämää käsittelevän televisioelokuvan Helene S.[28].

Schjerfbeckin syntymän 150-vuotismuistoksi syksyllä 2012 lyötiin suomalainen kahden euron juhlaraha.[29] Tammisaaren museokeskus EKTA:ssa on Schjerfbeckin elämää esittelevä pysyväisnäyttely ”Helene Schjerfbeckin elämä ja taide”, joka avattiin vuonna 2012.[30] Vuonna 2017 sisäministeriö suositteli ihmisiä liputtamaan Schjerfbeckin syntymäpäivänä 10. heinäkuuta Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi.[31]

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helene Schjerfbeck
Pääartikkeli: Luettelo Helene Schjerfbeckin maalauksista

Teosten myyntejä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Joutsenkaulainen tyttö (1930) myytiin 1997 Hagelstamin huutokaupassa marraskuussa 570 000 markalla.[36]
  • Tanssiaiskengät (vuoden 1882 versio) myytiin 2008 Sothebyn huutokaupassa 3,9 miljoonalla eurolla. Se on korkein suomalaisesta taulusta maksettu hinta. Skandinaaviksi luonnehdittu ostaja halusi pysyä tuntemattomana.[37]
  • Tanssiaiskengät (vuoden 1939 versio) myytiin 1990 Sothebyn huutokaupassa 1,5 miljoonalla eurolla. Se on toiseksi korkein suomalaisesta taideteoksesta maksettu hinta.[32]
  • Ateneumin taidemuseo osti teoksen Punaiset omenat joulukuussa 2008 Bukowskin huutokaupasta 400 000 eurolla Einar Reuterin pojan kuolinpesästä.[38]
  • Lauri ja Lasse Reitzin säätiö osti Suopursuja-taulun joulukuussa 2008 Bukowskin huutokaupasta 340 000 eurolla.[39]
  • Sininauhainen tyttö (ruots. Flicka med blått band) on akvarelli vuodelta 1909, joka myytiin 2021 Bukowskin huutokaupassa 17 137 500 Ruotsin kruunulla eli noin 1,7 miljoonalla eurolla.[40]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ahtola-Moorhouse, Leena (toim.): Helene Schjerfbeck. Helsinki: Valtion taidemuseo, 1992. ISBN 951-47-5855-2
  • Halmén-Kronlund, Ann-Christine: Utställningen ”Helene Schjerfbeck – förmedlare av det omedvetna”. Kyrkopressen, Helsingfors Extra, 21.6.2006. (ruotsiksi)
  • Holger, Lena: Helene Schjerfbeck. (Käännökset: Rauno Endén. Ateneumin taiteilijat) Helsinki: Ateneumin taidemuseo: Kansallisgalleria, 2016. ISBN 978-952-7067-32-1
  • Konttinen, Riitta: ”Schjerfbeck, Helene (1862–1946)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 761–764. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5 Teoksen verkkoversio.
  • Konttinen, Riitta: Oma tie. Helene Schjefbeckin elämä. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18767-8
  • Laitinen-Laiho, Pauliina: Taide & Antiikki. Taloustaito, 2009, nro 5, s. 23.
  • Tossavainen, Mari: Ella. Helene Schjerfbeck. Helsinki: Otava, 2022. ISBN 978-951-1-44642-2

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Helene Schjerfbeck oli kastettu Helenaksi, mutta kän käytti itse nuoruusvuosista saakka, kuten kaikki ystävät ja sukulaiset, muotoa Helene. Poikkeuksena Einar Reuter käytti kirjoituksissaan ja kirjoissaan nimeä Helena. – Konttinen 2004, s. 21.
  2. ↑ Tossavainen 2022, s. 9.
  3. ↑ Uttal av finlandssvenska efternamn Kotus. Viitattu 23.6.2018. (ruotsiksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Konttinen 2006.
  5. ↑ a b Ahtola-Moorhause, Leena & Holger, Lena: Helene Schjerfbeck, s. 303. Helsinki: Ateneum, 1992.
  6. ↑ Helene Schjerfbeck: Äiti ja lapsi 1886 www.duodecimlehti.fi. Viitattu 12.4.2023.
  7. ↑ a b Sisukas taiteilija voitti sairautensa. https://www.kemiamedia.fi/wp-content/uploads/2013/02/2012-8-15.pdf
  8. ↑ a b c Holger 2016, s. 16.
  9. ↑ Tossavainen 2022, s. 12, 131, 156.
  10. ↑ Kirja-arvostelu | Kotiopettaja tajusi 10-vuotiaan tytön poikkeuksellisen lahjakkuuden ja auttoi eteenpäin: Helene Schjerfbeckin kirjeet opettajalle tulevat nyt julki ensi kertaa Helsingin Sanomat. 23.9.2022. Viitattu 12.4.2023.
  11. ↑ Hietaniemen hautausmaan merkkihenkilöitä ja muistomerkkejä (PDF) Helsingin seurakunnat. Arkistoitu 4.7.2015. Viitattu 27.7.2015.
  12. ↑ a b Smith, Roberta: A Neglected Finnish Modernist is Rediscovered The New York Times. 27.11.1992. Viitattu 3.7.2017. (englanniksi)
  13. ↑ Vesalainen, Suvi: Tuntematon Schjerfbeck löytyi toisen maalauksen alta Yle Uutiset. 3.9.2012. Viitattu 27.7.2015.
  14. ↑ Schjerfbeckin maalauksen alta löytyi taiteilijan aiemmin tuntematon teos (tiedote) Ateneum. 3.9.2012. Valtion taidemuseo. Arkistoitu 1.5.2015. Viitattu 4.9.2012.
  15. ↑ Uimonen, Anu: Uusi Helene Schjerfbeckin maalaus paljastui toisen maalauksen alta (artikkeli ja video) Hs.fi. 3.9.2012. Arkistoitu 8.10.2012. Viitattu 4.9.2012.
  16. ↑ Paint appeal The Economist. 2008. Viitattu 2.11.2022. (englanniksi)
  17. ↑ Ahtola-Moorhouse 1992, s. 14.
  18. ↑ Bjurström, Elis: Guardianin kriitikko haukkui Helene Schjerfbeckin Lontoon-näyttelyn pystyyn Yle Uutiset. 17.7.2019. Viitattu 19.7.2019.
  19. ↑ Jones, Jonathan: Helene Schjerfbeck review – a chilling blast of Nordic noir The Guardian. 17.7.2019. Viitattu 19.7.2019. (englanniksi)
  20. ↑ Vanha-Majamaa, Anton: Kuka uskaltaisi Suomessa moittia Schjerfbeckiä. Helsingin Sanomat, 19.7.2019, s. B 6. Artikkelin verkkoversio.
  21. ↑ Taloyhtiön julkisivu sai kulttuurihistoriallisesti merkittävän taideteoksen 24.1.2023. Hyvinkään-Riihimäen-Mäntsälän Kiinteistöyhdistys. Viitattu 7.9.2023.
  22. ↑ a b Forsbacka, Jonas: Ovanligt mycket Schjerfbeck på kommande auktioner. Hufvudstadsbladet, 10.5.2022, s. 21. Artikkelin verkkoversio. (ruotsiksi)
  23. ↑ Helene Schjerfbeck -juhlavuosi alkaa Villa Gyllenbergistä (Vanhentunut linkki) Umami. 10.2.2012. Arkistoitu 6.5.2016. Viitattu 24.4.2016.
  24. ↑ Osvald Sirén ja Helene Schjerfbeck (Vanhentunut linkki Ajankohta=2009) Didrichsen museum. Arkistoitu 16.6.2016.
  25. ↑ Ateneum sai ison Schjerfbeck-lahjoituksen Turun Sanomat. 10.11.2005. Viitattu 24.4.2016.
  26. ↑ Kirja-arvostelu | Kotiopettaja tajusi 10-vuotiaan tytön poikkeuksellisen lahjakkuuden ja auttoi eteenpäin: Helene Schjerfbeckin kirjeet opettajalle tulevat nyt julki ensi kertaa Helsingin Sanomat. 23.9.2022. Viitattu 11.4.2023.
  27. ↑ Vilkman, Sanna: Elokuvan Helene Schjerfbeck on vimmainen taiteilija, kipakka tytär ja lojaali ystävä: ”Hänelle tärkeintä oli maalaaminen, muu oli turhaa.” Yle Uutiset 15.1.2020. Viitattu 22.1.2020.
  28. ↑ Hélène S. Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  29. ↑ Helene Schjerfbeck katsoo syksyllä kahden euron kolikosta Yle Uutiset. 15.6.2012. Viitattu 3.7.2017.
  30. ↑ Pysyvä Helene Schjerfbeck -näyttely Raaseporiin 6.9.2011. Länsi-Uusimaa. Arkistoitu 26.8.2014. Viitattu 23.8.2014.
  31. ↑ Sisäministeriön suositus: Huomenna lipun saa nostaa salkoon Ilta-Sanomat. 9.7.2017. Viitattu 9.7.2017.
  32. ↑ a b c d e f g h Laitinen-Laiho, s. 23.
  33. ↑ Kuva maalauksesta Ompelijatar.
  34. ↑ Tietoa maalauksesta. Opettajan verkkopalvelu, oppimateriaalit, Edu.fi (Archive.org)
  35. ↑ Tietoa maalauksesta Punatäpläinen omakuva. (Arkistoitu – Internet Archive)
  36. ↑ Nokela, Leena: Rakkaat vanhat tavarat. Otava, 1998. ISBN 951-1-14302-6
  37. ↑ Malmberg, Ilkka: Isännät ja rengit. Helsingin Sanomat, Kuukausliite, 2009, nro 5, s. 39.
  38. ↑ Ateneum osti satojen tuhansien arvoisen Schjerfbeckin Yle Uutiset 10.12.2008.
  39. ↑ Ateneum osti satojen tuhansien arvoisen Schjerfbeckin Yle uutiset. 10.12.2008. Viitattu 5.6.2021.
  40. ↑ Schjerfbeckin teos myytiin 1,7 miljoonalla. Helsingin Sanomat, 5.6.2021, s. C 4. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 5.6.2021.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ahtela, H.: Helena Schjerfbeck 1879–1917. Helsinki: Stenmans Konstsalong – Stenmanin taidesalonki, 1917.
  • Ahtela, H.: Helena Schjerfbeck. Kamppailu kauneudesta. Porvoo: WSOY, 1951.
  • Holger, Lena: Helene Schjerfbeck. Elämä ja taide. ((Helene Schjerfbeck. Liv och konstnärskap, 1987.) Suomentanut Liisa Paakkanen) Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10456-X
  • Kivirinta, Marja-Terttu: Vieraita vaikutteita karsimassa. Helene Schjerfbeck ja Juho Rissanen: Sukupuoli, luokka ja Suomen taiteen rakentuminen 1910–20-luvulla. (Väitöskirja) Helsingin yliopisto, 2014. ISBN 978-952-10-9741-6 Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Liehu, Rakel: Helene. (Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä) WSOY, 2003. ISBN 951-0-28222-7
  • Nyberg, Patrik: Maalatut kasvot. Helene Schjerfbeckin omakuvat, modernismi ja esittäminen. (Väitöskirja) Helsinki: Kansallisgalleria, 2019. ISBN 978-952-7067-93-2 Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Schjerfbeck, Helene: Helene Schjerfbeckin ajatuksia taiteesta ja elämästä. (Valikoinut, suomentanut ja toimittanut Marjatta Levanto) Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18673-2
  • Schjerfbeck, Helene: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille. (Toimittanut Lena Holger. Suomentanut Laura Jänisniemi) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-305-0
  • Vainio, Risto: Helene Schjerfbeck, pitkän linjan modernisti. Helsinki: Omakustanne, 2007. ISBN 978-952-92-0887-6
  • Virta, Tove: Helene Schjerfbeck. Muistamme hänet. ((Hon drog sina streck. Vi minns henne – Helene Schjerfbeck i Västnyland, 2010.) Tutkimustyö ja haastattelut: Anne Ingman. Suomentanut Solveig Eriksson) Karjaa: Västnyländska kultursamfundet, 2012. ISBN 978-951-96364-9-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helene Schjerfbeck.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helene_Schjerfbeck&oldid=22710846”