Apelles Kolofonlainen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Apelles
Ἀπελλῆς
Apelles. Nino Pisanon veistämä reliefi Giotton kellotornissa Firenzessä.
Apelles. Nino Pisanon veistämä reliefi Giotton kellotornissa Firenzessä.
Henkilötiedot
Syntynytn. 380/375 eaa.
Kolofon
Kuollut306 eaa. jälkeen
Ammatti taidemaalari
Taiteilija
Kuuluisimpia töitä Afrodite Anadyomene, maalaukset Aleksanteri Suuresta

Apelles (m.kreik. Ἀπελλῆς ὁ Κολοφώνιος, Apellēs ho Kolofōnios; n. 380/375 – 306 eaa. jälkeen) oli antiikin kreikkalainen taidemaalari, joka oli kotoisin Kolofonista. Hän oli antiikin aikana kaikkein arvostetuin alansa edustajista. Apelleen pääteos oli Afrodite Anadyomene, joka esitti merestä nousevaa rakkauden jumalatarta Afroditea. Apelles teki kuvia myös Aleksanteri Suuresta.[1][2]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apelleen katsotaan yleensä olleen kotoisin Joonian Kolofonista,[1][2][3] joskin Plinius vanhempi ja Ovidius kutsuvat häntä koslaiseksi.[2][4] Strabonin ja Lukianoksen mukaan Apelles olisi ollut efesoslainen, mutta tämä voidaan selittää sillä, että Sudan mukaan hänestä tehtiin Efesoksen kansalainen, ja että hän opiskeli siellä maalausta Eforoksen oppilaana.[2][5]

Tämän jälkeen Apelles opiskeli Pamfilos Amfipolislaisen oppilaana, maksaen tälle talentin suuruisen maksun kymmenen vuoden opetuksesta.[2][3][6] Myöhemmin, kun Apelles oli jo saanut suurta mainetta, hän siirtyi Sikyoniin, ja maksoi jälleen talentin pääsystä Melanthioksen kouluun. Häntä Apelles avusti tyranni Aristratoksen muotokuvan maalaamisessa.[2][7] Laajojen opintojensa ansiosta Apelleen sanotaan omaksuneen sekä sikyonlaisen koulukunnan tieteellisen tarkkuuden että joonialaisen koulukunnan eleganssin.[2]

Apelles rakastuu Aleksanteri Suuren rakastajattareen. Louis Jean François Lagrenéen maalaus, 1772.

Parhaimman osan elämäänsä Apelles vietti todennäköisesti Makedoniassa Filippos II:n ja Aleksanteri Suuren hoveissa, sillä Plinius mainitsee hänen kummastakin tekemänsä muotokuvat, ja sanoo myös hänen olleen ainoa henkilö, jonka Aleksanteri salli tekevän maalauksia itsestään.[2][8] Apelles nautti Aleksanterin ystävyydestä, ja tämä vieraili usein hänen työpajassaan. Kerrotaan, että eräällä tällaisella kerralla kuningas osoitti tietämättömyytensä taiteesta, jolloin Apelles kehotti ystävällisesti häntä olemaan hiljaa, sillä värejä sekoittaneet pojat nauroivat hänelle.[2][9] Plutarkhoksen mukaan nämä sanat olisi kuitenkin osoitettu Megabyzokselle.[10] Aelianus taas kertoo saman anekdootin Zeuksiista ja Megabyzoksesta.[11] Plinius kertoo myös, että Apelles sai Aleksanterilta tehtäväksi maalata hänen suosikkijalkavaimonsa Kampespe alastomana. Apelles kuitenkin rakastui tähän, jonka jälkeen Aleksanteri antoi tämän hänelle lahjaksi. Joidenkin antiikin aikaisten tietojen mukaan Kampespe olisi toiminut Afrodite Anadyomenen mallina.[2][12]

Apelles vaikuttaa seuranneen Aleksanteria tämän Aasian sotaretkelle. Aleksanterin kuoleman jälkeen hän ilmeisesti matkusteli Aasian länsiosissa. Tähän aikaan sijoittunee vierailu Rhodoksessa sekä kilpailu Protogeneen kanssa (katso alempana). Myrsky sai hänet päätymään Egyptin Aleksandriaan joskus sen jälkeen, kun Ptolemaios I oli omaksunut kuninkaan nimen. Apelles ei ollut päässyt Ptolemaioksen suosioon ollessaan Aleksanterin seurassa. Plinius kertoo, että kun hänen kilpailijansa punoivat juonen hänen tuhoamisekseen, hän voitti nämä taiteilijankykyjensä avulla.[2][13]

Lukianos kertoo, että Antifilos syytti Apellesta osallistumisesta Theodotos Tyroslaisen salaliittoon. Kun Ptolemaiokselle selvisi, että syyte oli väärä, hän antoi Apelleelle sata talenttia sekä Antifiloksen hänen orjakseen. Apelles ikuisti tapauksen vertauskuvalliseen maalaukseen.[2][14] Lukianoksen sanoista voi päätellä, että hän oli nähnyt maalauksen, mutta hän saattaa olla väärässä siinä, että sen olisi tehnyt Apelles. Hän vaikuttaa myös puhuvan Apelleesta ikään kuin tämä olisi elänyt Ptolemaioksen hovissa ennen näitä tapahtumia. Jos sekä Plinius että Lukianos olisivat oikeassa, tällöin Lukianoksen olisi täytynyt Aleksandriaan tultuaan päästä häntä aiemmin karsastaneen Ptolemaioksen suosioon, ja pysyä Egyptissä elämänsä loppuosa nauttien kuninkaan suosiosta kilpailijoidensa panetteluista huolimatta.[2]

Apelles. Wienin taidehistoriallinen museo.

Apelleen elämästä ei tiedetä enempää. Antiikin lähteet eivät kerro, missä tai kuinka hän kuoli. Apelles voidaan kuitenkin ajoittaa yllä mainittujen tietojen perusteella, sillä hän toimi taiteilijana jo ennen Filippoksen kuolemaa vuonna 336 eaa., ja sen jälkeen kun Ptolemaios oli omaksunut kuninkaan nimen vuonna 306 eaa. Plinius ajoittaa hänet 112. olympiadiin eli vuoteen 332 eaa.[2]

Apelleesta ja hänen aikalaisistaan on säilynyt lukuisia anekdootteja, jotka antavat mielenkiintoisen kuvan hänen henkilökohtaisesta elämästään ja urastaan. Apelles oli valmis myöntämään, että joissakin asioissa muut taiteilijat kykenivät voittamaan hänet, kuten esimerkiksi Amfion sommittelussa ja Asklepiodoros perspektiivissä. Apelles oli ensimmäinen, jonka ansiosta Protogeneen ansiot ymmärrettiin. Tultuaan Rhodokselle, ja havaittuaan, että Protogeneen töitä ei siellä juurikaan arvostettu, Apelles tarjosi tälle 50 talenttia yhdestä maalauksesta, ja levitti tietoa, että aikoi myydä teoksen omanaan. Puhuessaan aikansa muista suurista taiteilijoista, hän liitti näiden taiteeseen mielellään kaikki muut ansiota paitsi sulokkuuden (χάρις, kharis), jonka katsoi kuuluvan vain omille töilleen.[2][15][16]

Apelles vaikuttaa pyrkineen koko elämänsä kehittämään itseään, ja erityisesti tämä koski piirtämistä, sillä hän ei käyttänyt päivääkään harjoittelematta sitä.[2][16] Kertomus Apelleen kilpailusta Protogeneen kanssa antaa esimerkin sekä hänen tässä lajissa saavuttamastaan taidosta että siitä, kuinka suuri merkitys sille laitettiin kaikissa Kreikan taidekoulukunnissa. Apelles oli purjehtinut Rhodokselle innokkaana tapaamaan Protogeneen. Rantauduttuaan hän meni suoraan tämän työpajalle. Protogenes sattui olemaan poissa, mutta työpajassa oli suuri paneeli valmiina maalattavaksi. Apelles otti siveltimen ja piirsi paneeliin äärimmäisen ohuen värillisen viivan. Palattuaan Protogenes arvasi, kuka oli käynyt vierailulla, ja piirsi puolestaan vielä ohuemman viivan toisella värillä. Palattuaan Apelles näki viivat, eikä halunnut jäädä huonommaksi, joten piirsi kolmannen viivan. Pliniuksen kuvaus on ollut hankala tulkita täsmällisesti, mutta arvellaan, että Protogenes olisi jatkanut Apelleen alkuperäistä viivaa jakamalla sen kahdeksi ohuemmaksi viivaksi, jonka jälkeen Apelles olisi tehnyt vielä saman Protogeneen viivalle. Plinius sanoo, että viivat katosivat näkyvistä (visum effugientes). Tämä voi tarkoittaa joko sitä, että ne ohenivat ohenemistaan, tai sitten niillä oli yhteinen perspektiivinen katomispiste. Paneeli säilyi ja vietiin Roomaan, jossa se oli yksi keisareiden palatsin ihmeistä, kunnes tuhoutui palatsin tulipalossa.[2][16]

Apelleen tarkkuutta kuvaa seuraava anekdootti. Hänen kerrotaan asettaneen teoksiaan julkisesti näytteille niin, että hän piiloutui maalauksen taakse kuullakseen ohikulkijoiden arviot. Kerran ohikulkenut suutari havaitsi virheen maalauksen hahmon kengissä. Seuraavana päivänä hän sai huomata, että virhe oli korjattu, ja alkoi nyt arvostella sitä, miten jalka oli piirretty. Silloin Apelles ryntäsi esiin maalauksen takaa ja käski suutaria keskittymään kenkiin. Tästä tuli sanonta ne supra crepidam sutor, ”suutari pysyköön lestissään”.[2][16][17] Lukianos kertoo saman tarinan kuvanveistäjä Feidiaasta.[2][18] Apelles kuitenkin tiesi, milloin lakata korjailemasta maalauksiaan. Hän sanoi itse, että oli Protogenestä parempi tässä yhdessä asiassa, sillä hänen mukaansa Protogenes ei tiennyt, milloin maalaus tulee jättää jo rauhaan.[2][16][19]

Ktesilokhos oli Apelleen oppilas ja mahdollisesti veli.[20]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apelleen sanotaan kehittäneen merkittävästi taiteenalansa tekniikoita. Hän maalasi käyttäen sivellintä, mutta ei ole tietoa siitä, käyttikö hän myös kaiverrinta. Apelleen merkittävimpiä keksintöjä oli peittää maalaus hyvin ohuella kerroksella mustetta tai tummaa lakkaa, joka paitsi auttoi säilyttämään kuvan, myös teki värisävyistä syvempiä. Teknikkaa voidaan verrata lasitukseen. Plinius sanoo, että lakkaus voitiin havaita vain läheltä katsottuna. Pliniuksen väitettä, että Apelles olisi käyttänyt vain neljää väriä, pidetään vääränä. Se, että Apelles maalasi siirrettävissä oleville paneeleille, käy ilmi useista hänen elämäänsä koskevista kertomuksista. Plinius sanoo yksiselitteisesti, ettei hän tehnyt seinämaalauksia.[2][21]

Plinius antaa luettelon Apelleen teoksista. Ne ovat suurimmaksi osaksi yksittäisten hahmojen kuvia tai vain muutamien hahmojen ryhmiä.[2][21] Teoksista yksikään ei ole säilynyt nykyaikaan.[2]

Tunnetuimmat teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Apelleen koulu (L'École d'Apelle). Jean Brocin maalaus, 1800.
Maanviljelijä hämmästyy Apelleen kyvyistä. Tuntemattoman taidemaalarin maalaus, 1700-luku.

Keraunoforos

Apelleen maalaamista muotokuvista maineikkain oli maalaus, joka esitti Aleksanteri Suurta salama kädessään. Siksi se sai nimen Keraunoforos (Κεραυνοφόρος), ”Salamankantaja”. Siitä sai alkunsa sanonta, että kahdesta Aleksanterista Filippoksen poika oli voittamaton ja Apelleen maalaama jäljittelemätön. Kerrotaan, että tässä maalauksessa salama ja sitä pitelevä käsi vaikuttivat tulevan ulos maalauksesta, ja tämän vaikutelman saavuttamiseksi Apelles ei häikäillyt kuvata Aleksanteria tavallista tummempana, vaikka hän oli todellisuudessa varsin vaalea. Maalauksen hinta oli 20 talenttia.[2][22]

Muut muotokuvat

Antigonoksesta tehtyä muotokuvaa kiitettiin siitä, kuinka se onnistui peittämään sen seikan, että kuningas oli menettänyt toisen silmänsä, esittämällä tämän kasvot sivulta päin. Apelles teki muotokuvan myös itsestään.[2][21]

Allegoriset maalaukset

Apelleen allegorisiin maalauksiin lukeutuu teos, joka esitti Kastoria ja Polydeukesta sekä Nikeä ja Aleksanteria; ei kuitenkaan tiedetä, kuinka nämä oli ryhmitelty. Toisessa maalauksessa Sodan henkilöitymä seurasi Aleksanterin triumfivaunuja kädet sidottuna selkänsä taakse. Pliniuksen mukaan Apelles maalasi myös ”asioita, joita ei voi maalata, ukkosta ja salamoita, joita kutsuttiin nimillä Bronte, Astrape ja Keramobolia”. Nämä olivat selvästi allegorisia hahmoja. Monet aiheista oli otettu herooisesta mytologiasta.[2][21]

Afrodite Anadyomene

Kaikista Apelleen maalauksista kuuluisin oli Afrodite Anadyomene (ἡ ἀναδυομένη Ἀφροδίτη, hē anadyomenē Afroditē) eli ”Merestä noussut Afrodite”. Jumalatar väänsi hiuksiaan kuiviksi käsillään, ja putoavat vesipisarat muodostivat hänen hahmonsa ympärille läpinäkyvän hopeahunnun. Tämä maalaus, jonka hinnaksi sanotaan 100 talenttia, maalattiin Kosin Asklepieionille. Myöhemmin Augustus sijoitti sen Julius Caesarille omistettuun temppeliin. Jossakin vaiheessa teoksen alaosa vaurioitui, eikä kukaan osannut korjata sitä. Kun maalauksen kunto huononi edelleen, Nero teetätti siitä kopion, jonka teki Dorotheos.[2][21][23]

Toinen Afrodite

Apelles teki koslaisille myös toisen Afroditea esittäneen maalauksen, jonka tarkoituksena oli ohittaa Afrodite Anadyomene taidossa. Kuollessaan hän oli saanut maalauksesta valmiiksi kuitenkin vain sen pään, rintakehän yläosan ja vartalon ääriviivat. Plinius sanoo sen kuitenkin olleen jo edeltäjäänsäkin ihaillumpi. Kukaan muu ei osannut saattaa teosta valmiiksi.[2][21][24]

Hevosaihe?

Sekstos Empeirikos kertoo Apelleesta tarinan,[25] jonka Plinius kertoo kuitenkin Protogeneestä.[15] Sekstoksen mukaan Apelles olisi ollut maalaamassa hevosta, jonka suuhun halusi vaahtoa. Kun maalari oli tyytymätön useisiin yrityksiinsä tuottaa haluttu vaikutelma, hän heitti lopulta turhautuneena sienen, jolla oli toistuvasti pyyhkinyt maalit siveltimestään, päin maalaustaan. Sienen kosketus maalaukseen kuitenkin tuotti juuri halutunlaisen kuvan hevosen vaahdosta. Pyrrhonistit käyttivät tarinaa esimerkkinä tapauksesta, jossa se mitä halutaan, seuraakin siitä, kun tavoittelusta luovutaan.[25] Pliniuksen versiossa kyse oli Protogeneen maalauksesta Ialysos ja metsästyskoiran suun vaahdosta.[2]

Kirjalliset työt

Apelles myös kirjoitti teoksia maalaamisesta, mutta ne eivät ole säilyneet nykyaikaan.[2]

Arvioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin aikaisissa arvioissa Apelles asetettiin yleisesti kreikkalaisista taidemaalareista ensimmäiseksi. Hänen teoksiaan ylistävät erityisesti roomalaiset kirjailijat, kuten Cicero, Varro, Columella ja Ovidius, jotka arvostivat erityisesti Afrodite Anadyomeneä. Antiikin lähteet esittävät lukuisia tarinoita, joita kerrottiin Apelleen ihmis- ja hevoshahmojen yhdennäköisyydestä todellisten kanssa.[2][26] Esimerkiksi Plinius kertoo ihaillen, kuinka eräässä Apelleen maalauksessa hevonen näytti niin aidolta, että muut hevoset hirnahtelivat sille.[2][27] Statius ja Martialis kutsuivat maalaustaidetta ”Apelleen taiteeksi” (Ars Apellea).[28]

Apelleen saavutusten ymmärtämistä auttaa sen ymmärtäminen, missä kehitysvaiheessa maalaustaide hänen aikanaan oli. Polygnotos oli aiemmin kehittänyt oikeiden muotojen kuvausta, ja Apollodoros ja Zeuksis dramaattista ja ideaalista ilmaisua. Eupompoksen koulukunta oli elävöittänyt hahmoja kuvaamalla näiden luonteita ja tunnetiloja perustuen luonnon havainnointiin. Tämän jälkeen Apelleen voidaan katsoa vieneen maalaustaiteen huippuunsa lisäämällä siihen vielä jotakin, joka uupui, ja johon hänen aikalaistensa saavuttamat edistysaskeleet sommittelussa, perspektiivin käytössä, täsmällisyydessä ja viimeistelyn hienoudessa eivät yksistään riittäneet. Apelles itse kutsui tätä nimellä sulokkuus (χάρις, kharis). Tavoitteena oli tuottaa haluttu vaikutelma luonnollisimmalla ja miellyttävimmällä tavalla, käyttämällä juuri tarvittu määrä ilmaisuvoimaa, ilman että osoitettiin kuitenkaan liian selvästi, millä tavalla vaikutelma oli tuotettu.[2]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Apelles [4] Brill's New Pauly. Brill. Viitattu 14.5.2024. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag Smith, William: ”Apelles (4)”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  3. ↑ a b Suda, Ἀπελλῆς.
  4. ↑ Plinius vanhempi: Naturalis historia 35.36.10; Ovidius: Rakastamisen taito 3.401, Epistulae ex Ponto 4.1.29.
  5. ↑ Strabon: Geografika XIV s. 642; Lukianos: Panettelua ei tule uskoa helposti (Calumniae non temere credendum) 2–6.
  6. ↑ Plinius vanhempi: Naturalis historia 35.36.8.
  7. ↑ Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja, Aratos 13.
  8. ↑ Plinius vanhempi: Naturalis historia 35.36.16, 7.38; katso myös Cicero: Ad Familiares 5.12.13; Horatius: Kirjeet (Epistulae) 2.1.239; Valerius Maximus: Factorum ac dictorum memorabilium libri IX 8.11.2; Arrianos: Anabasis 1.16.7.
  9. ↑ Plinius vanhempi: Naturalis historia 35.36.12.
  10. ↑ Plutarkhos: Mielen tyyneydestä (De tranquillitate animi) 12, s. 471f.
  11. ↑ Aelianus: Varia historia 2.2.
  12. ↑ Aelianus: Varia historia 12.34.
  13. ↑ Plinius vanhempi: Naturalis historia 35.36.13.
  14. ↑ Lukianos: Panettelua ei tule uskoa helposti (Calumniae non temere credendum) 2–6.
  15. ↑ a b Smith, William: ”Protogenes (2)”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  16. ↑ a b c d e Plinius vanhempi: Naturalis historia 35.36.10–13.
  17. ↑ Valerius Maximus: Factorum ac dictorum memorabilium libri IX 8.12, ext. § 3.
  18. ↑ Lukianos: ”Muotokuvapatsaiden” puolustus (Pro Imaginibus) 14.
  19. ↑ Cicero: Puhuja (Orator) 22; Quintilianus: Puhujan kasvatus (Institutio oratoria) 10.4.
  20. ↑ Smith, William: ”Ctesilochus”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  21. ↑ a b c d e f Plinius vanhempi: Naturalis historia 35.36–37, 40.41.
  22. ↑ Plutarkhos: Aleksanteri Suuren myötäisestä onnesta ja hyveestä (De Alexandri magni fortuna aut virtute) 2–3; Kuuluisien miesten elämäkertoja, Aleksanteri 4.
  23. ↑ Strabon: Geografika XIV s. 657.
  24. ↑ Cicero: Ad Familiares 1.9.4, Velvollisuuksista (De officiis) 3.2.
  25. ↑ a b Sekstos Empeirikos: Pyrrhonismin pääpiirteet I.28. Teoksessa Grahn-Wilder, Malin (toim.): Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia, s. 34. Helsinki: Gaudeamus, 2016. ISBN 978-952-495-396-2
  26. ↑ Plinius vanhempi: Naturalis historia 35.36.14, 35.36.17; Lukianos: Panettelua ei tule uskoa helposti (Calumniae non temere credendum) 2–6; Aelianus: Varia historia 2.3.
  27. ↑ Cicero: Brutus 18, Puhujasta (De oratore) 3.7; Varro: De lingua Latina 9.12, ed. Muller; Columella: De re rustica praef. 1, ed. Schneider; Ovidius: Rakastamisen taito 3.401; Propertius 3.7.11; Ausonius: Kirjeet (Epistulae) 106 ; Anthologia Planudea 4.178–182.
  28. ↑ Statius: Silvae 1.1.100; Martialis 11.9.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Apelles_Kolofonlainen&oldid=22766905”