Deep Purple

Deep Purple
Deep Purple vuonna 2013.
Tiedot
Toiminnassa	1968–1976, 1984–
Tyylilaji	hard rock, heavy metal, progressiivinen rock, blues rock psykedeelinen rock (1968–1969) funk rock (1973–1976)
Kotipaikka	Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Ian Gillan, laulu Roger Glover, basso Simon McBride, kitara Don Airey, koskettimet Ian Paice, rummut
Entiset jäsenet	Jon Lord, koskettimet (1968–2002) Ritchie Blackmore, kitara (1968–1975 ja 1984–1994) Tommy Bolin, kitara, laulu (1975–1976) Joe Satriani, kitara (1993–1994) Steve Morse, kitara (1994–2022) David Coverdale, laulu (1973–1976) Rod Evans, laulu (1968–1969) Joe Lynn Turner, laulu (1990–1991) Glenn Hughes, basso, laulu (1973–1976) Nick Simper, basso (1968–1969)
Levy-yhtiö	EMI
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Deep Purple on vuonna 1968 perustettu englantilainen rockyhtye. Yhtye luetaan heavy metalin ja hard rockin edelläkävijöihin. Deep Purple on ensimmäisiä ja suosituimpia näiden tyylilajien edustajia. Yhtyeen albumeita on myyty yli 150 miljoonaa kappaletta. Yhtyeen historiaan kuuluu suuri määrä kokoonpanon muutoksia, ja sen toiminta on ollut välillä kahdeksan vuotta keskeytyksissä.

Historia

Perustaminen (1967–1968)

Ritchie Blackmore.

The Searchersin entinen rumpali Chris Curtis otti vuonna 1967 yhteyttä englantilaiseen liikemieheen Tony Edwardsiin ja ehdotti, että tämä alkaisi manageroida hänen uutta yhtyettään, jonka hän tulisi kokoamaan itsensä ympärille. Edwards innostui ajatuksesta ja yhdessä liikekumppaneidensa John Colettan ja Ron Hiren (HEC-Enterprises) alkoi toteuttaa suunnitelmaa. Ensin yhtyeeseen hankittiin urkuri Jon Lord, joka soitti The Artwoods -yhtyeessä. Lord otti yhteyttä sessiokitaristina tunnettuun Ritchie Blackmoreen, jonka hän suostutteli tulemaan Hampurista asti koe-esiintymiseen. Curtis kuitenkin päätti jättäytyä hankkeesta, mutta Lord ja Blackmore jatkoivat yhdessä. Basistiksi otettiin Lordin ja Blackmoren vanha soittokumppani Nick Simper. Kokoonpano oli valmis laulaja Rod Evansin ja rumpali Ian Paicen tultua mukaan. He olivat soittaneet The Maze -yhtyeessä. Yhtyeen nimeksi tuli Chris Curtisin ehdotuksen mukaan Roundabout. Kevään 1968 lyhyen Tanskan-kiertueen jälkeen nimeksi muutettiin Deep Purple Ritchie Blackmoren isoäidin lempikappaleen mukaan.

Mark I – Ensimmäinen kokoonpano (1968–1969)

Yhtyeen ensimmäinen kosketinsoittaja Jon Lord.

Deep Purple sai levytyssopimuksen Parlophone-yhtiöltä, joka oli EMI:n alamerkki. Yhdysvalloissa levy-yhtiöksi tuli Tetragrammaton. Ensimmäinen albumi Shades of Deep Purple levytettiin toukokuussa 1968 parin päivän aikana. Albumin musiikki oli 1960-luvun pop-vaikutteista Blackmoren ja Lordin sooloilla ryyditettynä. Albumilta julkaistu single, Joe Southin kirjoittama ”Hush” nousi Yhdysvalloissa yllätyshitiksi ja singlelistan sijalle 4. Myös albumi menestyi Yhdysvalloissa hyvin ja nousi top-30:een. Kotimaassa Englannissa kumpikin floppasi. Menestyksen myötä yhtye lähti Amerikan-kiertueelle ja soitti muun muassa Creamin lämmittelijänä. Jo saman vuoden syksyllä julkaistiin yhtyeen toinen albumi The Book of Taliesyn. Musiikki oli aiempaa hieman progressiivisempaa, ja myös Lordin ihannoimaa klassista musiikkia hyödynnettiin kappaleessa ”Anthem”. Albumi ja siltä julkaistu single ”Kentucky Woman” nousivat listoille USA:ssa mutta eivät yltäneet ensilevyn ja ”Hushin” vertaiseen menestykseen. Englannissa albumi julkaistiin vasta kesällä 1969. Vuodenvaihteessa Purple meni jälleen studioon levyttämään kolmatta albumia. Yksinkertaisesti Deep Purple -nimellä kesäkuussa 1969 julkaistu albumi ei menestynyt enää Yhdysvalloissakaan saati sitten Englannissa, jossa se julkaistiin vasta vuoden 1969 lopulla. Musiikillisesti albumi osoitti jo merkkejä tulevasta raskaammasta suunnasta. Lordin ja Blackmoren ”April”-kappaleella kokeiltiin klassisen musiikin vaikutteilla.

Vuoden 1969 alkupuoliskolla edellisvuoden menestyksen alkaessa haihtua Blackmore ja Lord alkoivat suunnitella yhtyeen tulevaisuutta ja uutta linjaa. He olivat pettyneitä Rod Evansiin laulajana, koska hän oli enemmän balladilaulaja kuin kovaääninen rocklaulaja. Myös Nick Simperin bassonsoittoa pidettiin liian vanhanaikaisena. Ian Paice halusi pysyä mukana, ja niinpä Simper ja Evans päätettiin erottaa. Managerit Edwards ja Coletta pyysivät kolmikkoa kuitenkin siirtämään erottamista heinäkuuhun asti, koska yhtyeellä oli sovittuja kiertueita eikä aikaa olisi vielä hakea uusia soittajia. Evans ja Simper pidettiin pimennossa asiasta, ja heidän tietämättään Lord, Blackmore ja Paice alkoivat hakea uusia soittajia. Blackmoren vanha kaveri, rumpali Mick Underwood suositteli Blackmorelle yhtyeensä Episode Six:in laulajaa Ian Gillania, jolla oli vahva ja tarvittaessa korkea ääniala. Gillan tuli koe-esiintymiseen ja toi mukanaan saman yhtyeen basistin Roger Gloverin. Miesten kemiat loksahtivat kohdalleen ja kakkoskokoonpano oli syntynyt.

Uusi kokoonpano alkoi harjoitella päivisin ja vanha kokoonpano teki sovittuja keikkoja iltaisin. Pian myös Simper ja Evans saivat tietää, miten asiat ovat. Evans tyytyi kohtaloonsa, koska oli aikonut muutenkin muuttaa Amerikkaan ja perustaa perheen, mutta Simper oli katkera erottamisestaan ja haastoi yhtyeen myöhemmin oikeuteen. Simper perusti vuotta myöhemmin Warhorse-nimisen progressiivista heavy rockia soittaneen yhtyeen. Evans liittyi 1970-luvun alussa Captain Beyond -yhtyeeseen. Viimeinen alkuperäisen kokoonpanon konsertti oli 4. heinäkuuta ja uusi kokoonpano teki ensiesiintymisensä 10. heinäkuuta 1969 vain kuusi päivää myöhemmin.

Mark II – Kakkoskokoonpano (1969–1973)

Deep Purplen kuuluisin kokoonpano vuonna 1971. Vasemmalta Jon Lord, Roger Glover, Ian Gillan, Ritchie Blackmore ja Ian Paice.

Ensimmäinen kakkoskokoonpanon levytys oli ”Hallelujah”-niminen Greenway/Cookin säveltämä gospelvaikutteinen popralli, joka ei kuitenkaan menestynyt. Purple alkoi keikkojen ohessa säveltää tulevan In Rock -albumin kappaleita. Ritchie Blackmoren visiona oli tehdä kovaa rockia sisältävä albumi ilman hempeyksiä. Levyn tekemisen keskeytti Jon Lordin säveltämän Concerto for Group and Orchestra -teoksen esittäminen yhdessä Malcolm Arnoldin johtaman Lontoon Royal Philharmonic Orchestran kanssa syyskuussa 1969. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhteisteoksista, ja se sai suurta huomiota Englannissa ja toi yhtyeen viimein englantilaisten tietoisuuteen. Konsertosta julkaistiin albumi, joka nousi top-30:een Brittein albumilistalla. Yhdysvalloissa albumi jäi konkurssiin menneen Tetragrammaton-yhtiön viimeiseksi Purple-julkaisuksi eikä menestynyt listoilla. Kotimaan menestyksestä huolimatta kaikki jäsenet, etenkään Blackmore, eivät olleet tyytyväisiä. Purple tunnettiin nyt yhtyeenä, joka soitti orkesterin kanssa klassista musiikkia, vaikka se nimenomaan halusi suunnata raskaampaan ja tiukempaan rockiin. Uusien kappaleiden levyttämistä jatkettiin, ja Blackmore lupasi soittaa orkesterien kanssa vaikka lopun ikäänsä, jos tuleva albumi floppaa^lähde?.

Concerto for Group and Orchestra oli ensimmäinen Purple-albumi, jolla oli mukana äänittäjä Martin Birch, josta oli tuleva Purplen hovituottaja ja myöhemmin monien suurten heavy-yhtyeiden (esimerkiksi Iron Maiden) tuottaja.^lähde?

Kesällä 1970 julkaistu In Rock ja single ”Black Night” löivät yhtyeen lopullisesti läpi Euroopassa. Single ja albumi nousivat Britanniassa top-10:een. In Rockia pidetään nykyään yhtenä hard rockin pioneerialbumeista. Sen kappaleista klassikoiksi ovat muodostuneet ”Speed King” ja pitkä ”Child in Time”. Yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet kitara- ja kosketinsoolot sekä Ian Gillanin tarvittaessa korkealle nouseva ääniala tulevat albumilla hyvin esille. Purple lähti kiertämään Eurooppaa ja Amerikkaa, jossa se rakensi siellä kadonneen suosionsa uudelleen.^lähde?

Kovan esiintymistahdin lomassa yhtye alkoi levyttää seuraavaa albumia jo samana vuonna. Vuonna 1971 julkaistu Fireball nousi listaykköseksi Britanniassa ja single ”Strange Kind of Woman” nousi top-10:een. Menestyksestä huolimatta yhtye ei ollut kaikin puolin tyytyväinen albumiin ja kriitikotkin olivat levystä montaa mieltä. Albumilla yhtyeen tyyli kehittyi enemmän progressiiviseen suuntaan In Rockin suoraviivaisuudesta. Ian Gillan on myöhemmin sanonut Fireballin olevan hänen lempialbuminsa.

Ian Gillan vuonna 1972.

Seuraavaa albumia lähdettiin levyttämään Sveitsin Montreux’hön vuoden 1971 joulukuussa. Albumi oli tarkoitus nauhoittaa paikallisella Casinolla, mutta Frank Zappan konsertissa, jota Purple oli katsomassa, joku yleisöstä laukaisi valopistoolin, joka sytytti Casinon tuleen. Äänityksiin varatun ajan painostamana uudeksi äänityspaikaksi valittiin Grand Hotel, joka oli suljettu talven ajaksi turistikauden päättyessä. Äänitystila rakennettiin käytävään hotellin aulan sivuun.^lähde?

Kasattuaan patjoista ja muista tavaroista väliseiniä ja vaimennuksia akustiikan muokkaamiseksi yhtye pystyi äänittämään. Yhtye myös yritti äänittää monet kappaleet aitona esityksenä nauhalle, koska liikkuminen soittopaikan ja rakennuksen viereen sijoitetun Rolling Stonesin mobiilistudioauton, joka oli myös tarkkailuhuoneena, välillä ei ollut helppoa. Esitykseen lisättiin sitten taustalaulu- ja soolo-osuuksia. Tuottajan vaatimuksesta tehtiin uusintaottoja.^lähde?

Tuloksena oli Machine Head, yksi heavy rockin klassikkoalbumeista. Etenkin Casinon tulipalosta innoituksen saanut "Smoke on the Water" tuli nousemaan yhtyeen tunnetuimmaksi kappaleeksi. Muita klassikkokappaleita levyllä ovat "Highway Star", "Pictures of Home" sekä "Space Truckin’".^lähde?

Deep Purple konsertoi ensimmäisen kerran Suomessa 26. helmikuuta 1972 Helsingin A-Messuhallissa osana Fireball-kiertuetta.

Kiertueita jatkettiin ja kova työtahti alkoi vaikuttaa yhtyeen sisäisiin kemioihin. Etenkin jääräpäisinä tunnettujen Blackmoren ja Gillanin välit alkoivat tulehtua jo Fireballin teon aikoihin. Ian Gillan ilmoitti managereille kirjeellä vuoden 1972 kesällä eroavansa yhtyeestä kesäkuussa 1973 sovittujen kiertueiden jälkeen. Töitä jatkettiin tästä huolimatta ja syksyn 1972 Japanin-kiertueella nauhoitettiin livealbumi Made in Japan. Alun perin vain Japanissa julkaistavaksi tarkoitettu livelevy nousi yhdeksi myydyimmistä ja arvostetuimmista livealbumeista. Albumin nauhoitus on aito, studiodubbauksia ei tehty. Yhtye ei liiemmälti ollut innostunut albumin julkaisusta, sillä vain Ian Paice ja Roger Glover tulivat albumin miksauksiin mukaan. Yhtyeen väsymys ja sisäiset jännitteet alkoivat näkyä vuoden 1973 alkupuolella julkaistulla Who Do We Think We Are -albumilla. Machine Headiin verrattuna hieman hidastempoisempi albumi sisälsi kuitenkin pieneksi hitiksi nousseen ”Woman from Tokyon”.

Gillanin ollessa lähtöpuuhissa Blackmore, Paice ja Lord alkoivat miettiä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Blackmore ilmoitti haluavansa uuden basistin Gloverin tilalle, muuten hän ei jatkaisi. Paice ja Lord myöntyivät ehdotukselle ja uutta basistia alettiin kaikessa hiljaisuudessa etsiä. Roger Glover ei aluksi tiennyt erottamisestaan, ja kuullessaan siitä managereilta hän oli luonnollisesti pettynyt. Uudeksi basistiksi otettiin Trapeze-yhtyeessä soittanut ja laulanut Glenn Hughes, jonka Lord, Paice ja Blackmore olivat nähneet keikalla Marquee-klubilla ja ihastuneet tämän esiintymiseen ja soittotaitoon. Laulajaa varten laitettiin ilmoitus lehteen. Blackmoren ykkössuosikki Free-yhtyeen Paul Rodgers kieltäytyi pestistä vaikka olikin aluksi kiinnostunut. Deep Purplen kakkoskokoonpano soitti viimeiset konserttinsa kesäkuussa 1973 Japanissa, minkä jälkeen Gillan vetäytyi pariksi vuodeksi musiikkialalta ja Roger Gloverista tuli yhtyeen oman Purple Recordsin työntekijä. Vuonna 1973 Deep Purple oli Pohjois-Amerikan myydyimpien artistien joukossa ja maailman suosituimpia rockyhtyeitä.

Mark III – Bluesia ja funk-vaikutteita (1973–1975)

Syksyllä 1973 uudeksi vokalistiksi valittiin tuntematon David Coverdale Koillis-Englannista. Coverdale oli laulanut paikallisissa bluesyhtyeissä ja lähetti heikkotasoisen koenauhan Purplen kuultavaksi. Huonosta laadusta huolimatta Purplen jäsenet kiinnostuivat Coverdalen laulusoundista ja mies kutsuttiin koe-esiintymiseen. Coverdale valittiin ja laitettiin kuntokuurille ylipainon vuoksi, minkä lisäksi hänen kierot silmänsä korjattiin. Yhtye alkoi säveltää ja harjoitella uutta materiaalia ja lähti loppuvuodesta Montreux’hön levyttämään tulevaa Burn-albumia. Uusien jäsenten myötä musiikki oli enemmän blues- ja funkvaikutteista aiempaan materiaaliin verrattuna. Albumi julkaistiin alkuvuodesta 1974 ja oli menestys ympäri maailmaa. Suosituimpia kappaleita albumilla olivat Blackmoren raivokkaan kitarariffin varassa kulkeva nimikappale sekä pitkä blues ”Mistreated”, josta tuli yksi konserttien kohokohdista. Instrumentaali ”A 200” oli Jon Lordin syntetisaattorikokeilu, johon Blackmore lisäsi yhden hienoimmista sooloistaan. Uusi Purple lähti Yhdysvaltain kiertueelle ja esiintyi huhtikuussa 1974 California Jam -festivaaleilla lähes 300 000 ihmisen edessä. Purplen legendaarinen setti päättyi Blackmoren järjestämään näytökseen hänen tuhottuaan tv-kameran ja räjäytettyään yhden vahvistimistaan.

Hienon Burn-albumin jälkeen saman vuoden lopussa julkaistu Stormbringer jakoi mielipiteitä niin kriitikoiden kuin yhtyeenkin sisällä. Glenn Hughesin funk-vaikutteet nousivat entistä enemmän esiin Blackmoren vastustuksesta huolimatta. Blackmore oli muutenkin pettynyt albumin linjaan sekä siihen, että hänen ehdottamaansa Quartermass-coveria "Black Sheep Of The Family" ei levytetty muiden vastustaessa. Kitaristi alkoi muutenkin etääntyä yhtyeen toiminnasta ja suunnitteli sooloalbumin tekemistä Purplea lämmitelleen Elf-yhtyeen kanssa. Stormbringer ei menestynyt yhtä hyvin kuin aiemmat albumit. Albumi muistetaan nimikappaleestaan sekä hitaasta päätöskappaleesta "Soldier Of Fortune".

Ritchie Blackmore levytti alkuvuodesta 1975 Elf-muusikoiden kanssa soololevynsä Ritchie Blackmore’s Rainbow ja kevään Euroopankiertueen jälkeen hän erosi Purplesta ja alkoi luotsata omaa Rainbow-yhtyettään. Viimeisen keikkansa Mark III soitti 7. huhtikuuta 1975 Pariisissa. Korvaamattomana pidetty kitaristi oli lähtenyt ja Purplen tarun ennustettiin olevan lopussa.

Mark IV – Viimeinen vuosi (1975–1976)

Deep Purple vuonna 1976.

Jon Lord ja Ian Paice olivat valmiita pistämään pillit pussiin, mutta Coverdale ja Hughes ylipuhuivat heidät jatkamaan vielä. Coverdale oli kuullut amerikkalaisen Tommy Bolinin soittoa ja ehdotti miestä uudeksi kitaristiksi. Bolin oli soittanut monien artistien (muun muassa James Gang, Billy Cobham) kanssa sekä tehnyt sooloalbumin Teaser. Bolinin soittotyyli poikkesi Blackmoren tyylistä jazz-, fuusio- ja funkvaikutteineen. Hän myös käytti paljon efektilaitteita. Bolinin tultua kitaristiksi Purple lähti syksyllä 1975 Saksaan levyttämään. Tuloksena oli Come Taste the Band -niminen albumi, jolla funkvaikutteet olivat voimakkaasti mukana sekoittamassa perinteistä hard rockia. Vaikka albumi sai nihkeääkin kritiikkiä, oli se kuitenkin edeltäjäänsä Stormbringeria eloisampi kokonaisuus.

Deep Purple aloitti albumin promotoimisen Itä-Aasian kiertueella. Ongelmia alkoi ilmetä Tommy Bolinin tuotua yhtyeeseen siitä aiemmin puuttuneen ongelman: huumeidenkäytön. Deep Purple oli Jon Lordin sanoin ”ollut aina perinteinen brittiläinen kaljoitteluporukka”, mutta huumeongelmiin yhtye ei ollut törmännyt. Samoihin aikoihin myös basisti-laulaja Glenn Hughesilla alkoi ilmetä samoja ongelmia. Aasiassa Tommy Bolin piikitti kätensä huonolla heroiinilla lähes soittokelvottomaksi ja Jon Lord joutui konserteissa paikkaamaan hänen vajaata soittoaan koskettimien runsaalla käytöllä. Vuoden 1976 alussa tehty Amerikan-kiertue sujui jo paremmin. Tommy Bolin oli kotikentällään, ja yhtye teki onnistuneita keikkoja. Kaikesta huolimatta Jon Lordin ja Ian Paicen kiinnostus yhtyeen toiminnan jatkamiseen alkoi hiipua, ja myös David Coverdale alkoi suunnitella eroamista. Tommy Bolin ja Glenn Hughes alkoivat ottaa enemmän roolia lavalla sekä sen ulkopuolella, mikä myös söi yhtyettä sisältä päin. Vaikean Ison-Britannian kiertueen viimeisen keikan jälkeen Liverpoolissa maaliskuussa 1976 Coverdale sanoi lavalta poistuttuaan Lordille ja Paicelle lähtevänsä yhtyeestä. Miehet olivat samaa mieltä asioista Coverdalen kanssa ja päättivät lopettaa yhtyeen toiminnan. Tommy Bolin ja Glenn Hughes saivat kuulla hajoamisesta vasta kuukausia myöhemmin.

Välivuodet (1976–1984)

Ritchie Blackmore luotsasi Rainbow'ta menestyksekkäästi aluksi Ronnie James Dion kanssa ja myöhemmin yhdessä Purple-basisti Roger Gloverin kanssa yltäen kaupalliseen menestykseen niin single- kuin albumimarkkinoilla. Ian Gillan perusti vuonna 1975 oman yhtyeensä, joka alun fuusiojazz-vaiheen jälkeen siirtyi menestyksekkäästi raskaaseen rockiin 1980-luvun alkupuolella. Vuonna 1983 hän liittyi Black Sabbathiin vuoden ja yhden albumin ajaksi.

Jon Lord ja Ian Paice perustivat aluksi Tony Ashtonin kanssa Paice, Ashton & Lord (PAL)-yhtyeen. 1970-luvun lopulla molemmat liittyivät David Coverdalen perustamaan Whitesnakeen, joka nousi kukoistukseensa 1980-luvulla. Glenn Hughes aloitti soolouran ja teki levyjä Pat Thrallin kanssa nimellä Hughes/Thrall. Lisäksi hän toimi sessiolaulajana muun muassa Gary Mooren levyillä. Tommy Bolin jatkoi soolouraansa, mutta kuoli jo vuoden 1976 joulukuussa Bolinin huumeiden yliannostukseen Miamissa 25-vuotiaana.

Alkuperäinen laulaja Rod Evans joutui vuonna 1980 huijareiden kelkkaan liityttyään nimellä The New Deep Purple toimineeseen yhtyeeseen. Kyseinen manageritoimisto ja muusikot olivat erikoistuneet tämäntyylisiin huijauksiin (muun muassa Steppenwolf-nimen väärinkäyttö) joissa menestyneen bändin nimeä käytetään ottamalla mukaan kyseisen yhtyeen ex-jäsen, jolloin kaikki mahdolliset syytökset kohdistuisivat tähän kyseiseen jäseneen. Nick Simper kieltäytyi lähtemästä huijaukseen mukaan. Yhtye konsertoi Pohjois-Amerikassa ja mainosti itseään Deep Purplena ja myi konserttipaikat täyteen keikkojen kuitenkin yleensä päättyessä kaaokseen ihmisten huomatessa huijauksen. Vale- Deep Purple aikoi silti esiintyä 18 000 hengen Long Beach -areenalla.

Oikean Deep Purplen taustavoimat reagoivat nopeasti julkaisemalla konserttia mainostaneessa Los Angeles Times -lehdessä ilmoituksia, joissa lueteltiin yhtyeeseen kuuluneet jäsenet, jotka eivät esiintyisi konsertissa, onnistuen rajoittamaan vahinkoa. Oikean Deep Purplen managerit ja lakimiehet ottivat asian hoitoonsa ja Rod Evans sai kontolleen suuret korvaukset ja menetti rojaltit kaikilta Purple-levyiltä joissa hän on mukana. Sittemmin Evans on kadonnut julkisuudesta.

Deep Purplen uudelleenkasaamisesta liikkui huhuja lähes koko sen toimintatauon aikana. Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren välit olivat kohentuneet ja Blackmore muun muassa vieraili Gillanin soolokeikalla soittaen pari encorea. Blackmore taas oli pyytänyt Gillania Rainbow'n laulajaksi, joskin tuloksetta. Miehet kuitenkin suunnittelivat Deep Purplen ja sen kuuluisimman kokoonpanon eli kakkoskokoonpanon reunionia. Ensimmäisen kerran oli tarkoitus kokoontua vuoden 1983 alussa, mutta joidenkin soittajien muut projektit olivat vielä kesken tuolloin.

Reunion – Mark II (1984–1989)

Uudelleenkasattu Deep Purple San Franciscossa tammikuussa 1985. Vasemmalta Roger Glover, Ian Gillan ja Ritchie Blackmore.

Pitkään huhuttu ja suunnitteilla ollut kakkoskokoonpanon (Blackmore, Gillan, Glover, Lord ja Paice) paluu yhteen tuli ajankohtaiseksi vuonna 1984. Miesten muut projektit olivat päättyneet ja uutta tulemista alettiin valmistella. Lokakuussa 1984 julkaistiin sitten odotettu paluualbumi Perfect Strangers. Albumi menestyi odotetusti hyvin ympäri maailmaa, ja se sai kehuja kriitikoilta ja varsinkin nimikappaleesta on tullut klassikko. Purple teki laajan ja onnistuneen maailmankiertueen, joka huipentui Knebworthin festivaalikeikalle, jonne kertyi lähes satatuhatta fania sateesta huolimatta.

Vuonna 1987 yhtye julkaisi The House of Blue Light -albumin, joka ei ollut enää niin suuri menestys kuin Perfect Strangers. Yhtye yritti päivittää soundiaan enemmän silloisiin muotivirtauksiin sopivaksi, minkä johdosta monet kappaleet kuulostivat ylituotetuilta. Lisäksi huhuttiin Blackmoren ja Gillanin välien jälleen kiristyneen musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Blackmore oli ollut Rainbow-yhtyeensä kiistaton johtaja lähes kymmenen vuoden ajan ja halusi myös kontrolloida Purplessa välittämättä muiden, etenkin Gillanin, kommenteista. Albumia seuranneelta maailmankiertueelta kasattiin hätäisesti vuonna 1988 julkaistu Nobody’s Perfect -livealbumi. Albumilla oli myös Mark I:n menestyneestä ”Hush”-kappaleesta tehty uusi studioversio yhtyeen 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1989 laulajan ja kitaristin välit kiristyivät lopullisesti ja Gillan erotettiin yhtyeestä Blackmoren toivomuksesta. Gillan ei hyväksynyt kitaristin johtamistapoja ja määräilyä, kun taas Blackmoren mielestä Gillanin lauluääni ei ollut enää entisen veroinen. Muut alistuivat päätökseen ja uutta laulajaa alettiin hakea.

Mark V – "Deep Rainbow" (1989–1992)

Uudeksi laulajaksi valittiin lähinnä Blackmoren tahdosta amerikkalainen Rainbow-yhtyeessä 1980-luvun alkupuoliskolla laulanut Joe Lynn Turner. Uusi albumi Slaves & Masters (1990) kuulostikin enemmän Rainbowlta kuin Purplelta AOR-vaikutteineen. Kriitikot kutsuivatkin Purplea nimellä ”Deep Rainbow”. Albumilta singlenä ja videona julkaistu ”King of Dreams” sai soittoaikaa, vaikka albumi ei mikään suuri myyntimenestys ollutkaan. Kiertueen jälkeen uutta albumia suunniteltaessa Lord, Paice ja Glover ilmoittivat Blackmorelle Turnerin olevan sopimaton yhtyeen laulajaksi ja he halusivat Ian Gillanin takaisin laulamaan. Heidän mielestään Turnerin amerikkalaisvaikutteinen laulutyyli ei sopinut Purplen englantilaiseen hard rock -muottiin. Lisäksi Deep Purplen 25-vuotisjuhla olisi seuraavana vuonna (1993) ja levy-yhtiö halusi yhtyeen suosituimman kokoonpanon, eli kakkoskokoonpanon kokoontuvan juhlan kunniaksi uudelleen. Ritchie Blackmore taipui painostuksen alla pitkin hampain, ja Gillan palasi elokuussa 1992 Purplen laulajaksi kolmannen kerran.

Mark II – Vielä kerran (1992–1993)

Gillanin palattua yhtye alkoi levyttää uutta albumia jonka nimeksi tuli The Battle Rages On (1993). Tuloksena oli yhtyeen yksi raskaimmista albumeista. Se sai hyvän vastaanoton niin fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Albumilla Blackmore kierrätti myös joitain vanhoja riffejään uudelleen (esimerkiksi nimikappaleen riffi on peräisin Rainbow-kappaleesta ”Fire Dance”). Levy nousi Brittein listalla top-20:n paikkeille, mutta Amerikassa Purplen menestys alkoi olla hiipumaan päin. Lisäksi yhtyeen sisäinen kemia ei ollut kunnossa. Siinä missä muut muusikot löysivät jälleen soittamisen ilon Gillanin palattua, oli Blackmore pettynyt. Hän olisi halunnut jatkaa Turnerin kanssa, ja hänen mielestään Gillanin ääni ei ollut enää entisen veroinen. Syksyn 1993 juhlakiertueella Blackmore protestoi tilannetta käyttäytymisellään muun muassa tulemalla lavalle vasta ensimmäisen kappaleen puolivälissä tai linnoittautumalla omaan pukuhuoneeseen vaihtamatta sanaakaan soittokavereidensa kanssa. Lokakuussa 1993 Blackmore ilmoitti eroavansa yhtyeestä Euroopan kiertueen jälkeen. Viimeinen Mark II:n keikka oli Helsingissä marraskuussa 1993. Tämän jälkeen Blackmore lähti perustamaan uudelleen Rainbow-yhtyettään.

Mark VI – Satriani tuuraa (1993–1994)

Kitaristin lähdöstä huolimatta jäljelle jääneet muusikot eivät Blackmoren luuloista huolimatta halunneet lopettaa. Jo sovittuihin Aasian konsertteihin otettiin kitaristiksi kuuluisa kitaravelho Joe Satriani. Yhtyeen toiminta oli nyt helpompaa vaikeana luonteena tunnetun Blackmoren poistuttua, ja yhtye valitsi settiinsä harvemmin soitettuja suosikkikappaleitaan, joita Blackmore ei ollut suostunut soittamaan. Blackmoren lähtö tosin heijastui lipunmyyntiin, olihan hän legendan maineessa ja tärkeä osa Purplea. Japanissa vain 2 000 kappaletta 80 000:sta lipusta oli myyty ja osa vaati rahojaan takaisin kuultuaan, ettei Blackmore ole mukana. Kaikesta huolimatta yhtyeen ilmapiiri oli jälleen myönteinen ja tulevaisuutta oli hyvä lähteä rakentamaan puhtaalta pöydältä. Vuoden 1994 Euroopan keikkojen jälkeen Satriani palasi sooloprojektiensa pariin ja uutta vakituista kitaristia alettiin etsiä. Loppuvuodesta 1994 julkaistiin vielä Blackmoren viimeisiltä keikoilta edellisvuodelta taltioitu Come Hell Or High Water -cd ja video.

Mark VII – Morsen aakkosia (1994–2002)

Uudeksi kitaristiksi tuli amerikkalainen, muun muassa Dixie Dregs- ja Kansas-yhtyeissä soittanut Steve Morse. Monipuolisen musiikkitaustan omaava Morse oli voittanut alan lehdissä useita kitaristiäänestyksiä ja sopi hyvin myös persoonana Deep Purpleen. Uusi albumi Purpendicular julkaistiin vuonna 1996. Se sai hyvän vastaanoton, oli hyvin monipuolinen paketti ja sisälsi maistiaisia monista tyylilajeista. Purple kiersi ahkerasti maailmaa ja vuonna 1997 julkaistiin Pariisissa nauhoitettu Live at the Olympia '96 -livealbumi, joka sisälsi yhtyeen tavoista poiketen torvisektion ryydittämässä joitain kappaleita. Seuraava studioalbumi, vuonna 1998 julkaistu Abandon, oli edeltäjäänsä metallisempi paketti. Purple kiersi jälleen ahkerasti promotoimassa albumia, ja vuoden 1999 Australian keikoilta julkaistiin myöhemmin Total Abandon: Australia ’99 -niminen livealbumi.

Vuonna 1999 elvytettiin Jon Lordin Concerto for Group and Orchestra sen täyttäessä 30 vuotta. Royal Albert Hallissa pidettiin kaksi menestyksekästä konserttia, joissa konsertto esitettiin kokonaisuudessaan ja myös vierailevia tähtiä nähtiin laulamassa Purplen kappaleita. Myös livealbumi ja DVD julkaistiin näistä tapahtumista. Konserton tiimoilta tehtiin myös kiertue vuosina 2000–2001 romanialaisen orkesterin kanssa.

Kova keikkatahti alkoi näihin aikoihin vaikuttaa Jon Lordiin, ja hän suunnitteli siirtyvänsä sivuun yhtyeen toiminnasta. Loppuvuodesta 2001 hän joutui sivuun polvivamman vuoksi ja kosketinsoitinveteraani Don Airey (Colosseum II, Rainbow, Ozzy Osbourne ym.) tuli tuuraamaan häntä. Nähtyään, kuinka hyvin Airey sopi yhtyeeseen, Lord teki päätöksen lähdöstään. Vuoden 2002 lopulla pidettiin jäähyväiskiertue, jonka keikoilla Jon Lord soitti puolet ja Airey puolet setistä, ja Ipswichin keikka syyskuussa 2002 jäi Lordin viimeiseksi.

Mark VIII – Uusia albumeja ja kiertueita (2002–2022)

Roger Glover ja Steve Morse jammailemassa ”Highway Starin” introa

Aireyn tulo ei lopulta ollut niin suuri muutos kuin ounasteltiin. Mies oli soittanut Purplen ”sisaryhtyeissä”, ja materiaali oli hänelle ennestään tuttua. Itsekin ansioituneena kosketinsoittajana hän oli luonnollinen valinta Lordin seuraajaksi. Uuden kokoonpanon ensimmäinen studioalbumi Bananas julkaistiin 2003. Maailmanlaajuisesti hyvin myynyt albumi oli tyylillisesti kevyempi kuin edellinen Abandon-albumi. Purple promotoi albumia jälleen suurella pitkäkestoisella kiertueella ja esiintyi vuonna 2005 maailmanlaajuisessa Live8-konsertissa Kanadassa. Samana vuonna julkaistiin heavympään suuntaan menevä studioalbumi Rapture of the Deep. Yhtye kiersi ahkerasti ympäri maailmaa ja esiintyi suurille yleisöille etenkin Euroopassa ja Aasiassa. Deep Purple esiintyi myös Jyväskylän jäähallissa 7 000 henkilölle vuonna 2006 sekä Helsingissä 12. elokuuta 2008 loppuunmyydyssä Helsingin jäähallissa ja Kuopiossa 13. elokuuta 2008. Lämmittelijänä molemmilla vuoden 2008 Suomen-keikoilla oli Nazareth. Deep Purple konsertoi lisäksi Kotkan Meripäivillä 17. heinäkuuta 2009 ja Tampereen jäähallissa 18.7.2009 osana maailmankiertuettaan. Deep Purple konsertoi Suomessa myös 24.11.2009 Helsingin jäähallissa ja 25. marraskuuta 2009 Oulussa Teatrialla.

26. huhtikuuta 2013 Deep Purple julkaisi yhdeksännentoista studioalbuminsa Now What?!, joka oli yhtyeen ensimmäinen studioalbumi kahdeksaan vuoteen. Levynjulkaisun myötä yhtye lähti kiertueelle, joka kävi Helsingin jäähallissa 2. helmikuuta 2014.

Deep Purple esiintyi Uriah Heep -yhtyeen kanssa Helsingissä 10. kesäkuuta 2016 Rockin' Hellsinki -festivaalilla ja 11. kesäkuuta 2016 Oulussa Rock the North -tapahtumassa.

Yhtyeen kahdeskymmenes studioalbumi Infinite julkaistiin 7. huhtikuuta 2017. Toukokuussa 2017 käynnistyi The Long Goodbye -kiertue, johon sisältyi konsertit Helsingin jäähallissa 11. marraskuuta 2017, Haminassa 20. heinäkuuta ja Tammisaaressa 21. heinäkuuta 2018.

Mark IX – Morse jättää yhtyeen (2022–)

Huhtikuussa 2022 Steve Morse ilmoitti pitävänsä taukoa Deep Purplesta vaimonsa sairastuttua syöpään. Heinäkuussa ilmoitettiin, että Morse eroaa yhtyeestä pysyvästi, sillä ei voi sitoutua yhtyeen aikatauluihin voidakseen hoitaa vaimoaan. Hänen tilalleen kitaristiksi tuli irlantilainen Simon McBride, joka on ollut mukana Ian Gillanin soolokeikoilla.

Jäsenet

Nykyiset jäsenet

• Ian Paice – rumpusetti (1968–1976, 1984–)
• Roger Glover – bassokitara (1969–1973, 1984–)
• Ian Gillan – laulu, huuliharppu, lyömäsoittimet (1969–1973, 1984–1989, 1992–)
• Don Airey – kosketinsoittimet (2002–)
• Simon McBride – kitara (2022–)

Entiset jäsenet

• Jon Lord – kosketinsoittimet, taustalaulu (1968–1976, 1984–2002)
• Ritchie Blackmore – kitara (1968–1975, 1984–1993)
• Nick Simper – bassokitara, taustalaulu (1968–1969)
• Rod Evans – laulu (1968–1969)
• Glenn Hughes – bassokitara, laulu (1973–1976)
• David Coverdale – laulu (1973–1976)
• Tommy Bolin – kitara, taustalaulu (1975–1976)
• Joe Lynn Turner – laulu (1989–1992)
• Joe Satriani – kitara (1993–1994)
• Steve Morse – kitara (1994–2022)

Aikajana

Diskografia

Pääartikkeli: Deep Purplen diskografia

Studioalbumit

Shades of Deep Purple (1968) The Book of Taliesyn (1968) Deep Purple (1969) Deep Purple in Rock (1970) Fireball (1971) Machine Head (1972) Who Do We Think We Are (1973) Burn (1974) Stormbringer (1974) Come Taste the Band (1975) Perfect Strangers (1984)

The House of Blue Light (1987) Slaves and Masters (1990) The Battle Rages on... (1993) Purpendicular (1996) Abandon (1998) Bananas (2003) Rapture of the Deep (2005) Now What?! (2013) Infinite (2017) Whoosh! (2020) Turning to Crime (2021) =1 (2024)

Katso myös

• Luettelo Deep Purplen kappaleista

Kirjallisuutta

• Heikki Heino: Deep Purple – Syvän Purpuran Vuodet 1967–2006 (POP-lehti 2006)
• Dave Thompson:Smoke on the water-Deep Purplen tarina (2013) 452 sivua

Aiheesta muualla

• Ankeny & Prato: Biography (Lisää tietoa Deep Purplesta) Allmusic. Viitattu 29.3.2009. (englanniksi)
• The Highway Star (Deep Purplen fani-sivusto) thehighwaystar.com. Viitattu 29.3.2009. (englanniksi)
• Classic Deep Purple 1970-1974
• Jari Kaikkonen: Perfect Strangers Finland (Deep Purple-kannattajayhdistyksen viralliset suomenkieliset kotisivut) psof.fi. Viitattu 29.3.2009.
• Lindfors J: Pressiväki potuttaa Purplea 1991. YLE Elävä arkisto. Viitattu 29.3.2009.
• Tietoa Deep Purplesta.