Eeppinen teatteri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Eeppisellä teatterilla tarkoitetaan kertovaa teatteria eli sitä, että näyttämöä käytetään kerronnallisena välineenä yhteiskunnallisten voimien kuvaamiseen. Eeppisen teatterin kerrontakeinot ovat hyvin tavallisia teatterissa nykyisinkin. Esimerkiksi dokumenttiteatteri on eeppisen teatterin alalaji.

Eeppisen teatterin isäksi nimetään usein saksalainen näytelmäkirjailija Bertolt Brecht. Lajia kehitti kuitenkin jo ennen häntä saksalainen teatteriohjaaja Erwin Piscator. Brecht kirjoitti 1930-luvun puolivälissä teoksessaan Kirjoituksia teatterista: ”Niin sanottu eeppinen teatteri on viimeinen vaihe berliiniläisen teatterin kehityksessä, ja se oikeastaan vain ilmentää teatterin kehitystendenssiä puhtaimmillaan. Eeppiseen teatteriin kuuluu kaikki se, mitä on kutsuttu ajankohtaisnäytelmäksi tai Piscatorin teatteriksi tai opetusnäytelmäksi.”[1]

Brecht kytki eeppisen teatterin virkoamisen tekniseen kehitykseen, poliittisen ilmapiirin muutokseen ja maailman monimutkaistumiseen. ”Taustaprojisointien mahdollisuus, motorisoinnin tuoma näyttämön muunneltavuus, elokuvan käyttö, kaikki nämä paransivat näyttämön varustusta, ja kaikki tämä tapahtui aikana, jolloin tärkeimpiä ihmistenvälisiä tapahtumia ei enää voitu kuvata yksinkertaisesti niin, että vaikuttavat voimat personifioidaan tai ihminen asetetaan kasvottomien metafyysisten voimien armoille. Tapahtumien ymmärtäminen edellytti nyt, että ympäröivä maailma jossa ihmiset elävät tuotiin mukaan näkyvästi ja kaikessa ’merkitsevyydessään’.”[1]

Brecht toteaa, että ympäröivä maailma oli ollut draamassa mukana aiemminkin, mutta vain draaman keskeisen henkilön kokemana, ei itsenäisenä elementtinä. Brechtin mukaan eeppisessä teatterissa näyttämö alkoi kertoa. Näyttämön tausta osallistui tapahtumiin: esimerkiksi suurilla kuvatauluilla kerrottiin, mitä samaan aikaan tapahtuu jossakin toisaalla ja dokumenttiprojisoinnit vahvistivat henkilöiden puhetta tai asettuivat niitä vastaan. Uusi teatterinäkemys vaikutti myös näyttelijän työhön: ”Myöskään näyttelijät eivät enää muuntautuneet täydellisesti esittämäkseen henkilöksi, vaan pitivät siihen etäisyyttä ja pyrkivät herättämään jopa kriittistä suhtautumista sitä kohtaan”, Brecht kirjoitti.[1] Erwin Piscator kehotti näyttelijöitä siirtämään huomionsa keskipisteen lavalta katsojiin. Kun stanislavskilaisessa teatterissa näyttelijä rakentaa roolin sisältä käsin, piscatorisessa teatterissa huomio suuntautuu siihen vaikutukseen, jonka esitys tekee yleisöön.

Brechtin mukaan siihen mikä oli ”luonnollista” tuli lisätä poikkeuksellisuuden tunnusmerkki. ”Vasta silloin alkoivat syyn ja seurauksen lait päästä päivänvaloon. Ihmisten toiminnasta tuli käydä ilmi, että se on juuri sellaista kuin se on ja että se voisi samalla olla myös toisenlaista”, hän kirjoitti. Brecht muistuttaa, että eeppisen teatterin pitää varoa olemasta ikävää, ilotonta ja rasittavaa: ”Oppiminen voi olla nautinnollista, iloista ja taistelevaa.”[1]

  1. a b c d Kirjoituksia teatterista. Suomentaneet Anja Kolehmainen, Rauni Paalanen ja Outi Valle. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja nro 14. Helsinki: VAPK-kustannus, 1991. ISBN 951-37-0645-1.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]