Kiinan–Tiibetin sota
| Kiinan-Tiibetin sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Kansan vapautusarmeija marssii Kangdingiin Tiibetiin
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
|||||||||
Kiinan–Tiibetin sota oli Kiinan kansantasavallan ja Tiibetin välillä vuosina 1950–1951 käyty sota, joka johti siihen asti de facto itsenäisen Tiibetin liittämiseen Kiinaan. Sota päättyi rauhansopimukseen, joka allekirjoitettiin 23. toukokuuta 1951.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kiinan sisällissodan alkuaikoina Tiibet säilyi kommunistijoukkojen koskemattomissa. Tiibetistä on vain muutamia mainintoja kommunistien asiakirjoissa ennen vuotta 1931. Pitkän marssin aikana kommunistit kulkivat Itä-Tiibetin halki.[1] Joukot kohtasivat vastarintaa paikallisilta asukkailta. Kun kommunistit pääsivät valtaan Pekingissä lokakuussa 1949, Kiinan kansanvapautusarmeijan ylipäällikkö Chu De julisti armeijan seuraavan päämäärän olevan Taiwanin ja Tiibetin vapautus. Kiinan ilmoitti virallisen kantansa 1. tammikuuta 1950.[2] Tämän ja muiden kommunistien julistusten vuoksi Tiibetin hallitus päätti lähettää kolmihenkisen Tsiopn Shakabyan johtaman neuvotteluvaltuuston neuvottelemaan kiinalaisten kanssa Tiibetin tilanteesta. Neuvottelut haluttiin järjestää joko Singaporessa tai Brittiläisessä Hongkongissa hallitsemilla alueilla. Britannia ei kuitenkaan ollut halukas järjestämään neuvotteluja omalla alueellaan, vaan ehdotti neuvottelujen pitopaikaksi Delhiä. Kiinalaiset taas olisivat halunneet pitää neuvottelut Pekingissä. Lopulta tiibetiläisten valtuusto jumittui sodan alkamiseen asti Delhiin, jossa käytiin satunnaisia neuvotteluja Kiinan Intian lähettilään kanssa.[3]
Yhdysvaltojen hallitus ilmoitti halukkuutensa toimittaa aseita Tiibetille ja Intialle elokuussa 1950, mikäli niiden kuljetus pystyttäisiin järjestämään. Kiinassa ruvettiin tämän jälkeen pelkäämään Yhdysvaltojen väliintuloa mahdollisen konfliktin syttyessä. Chang Kuo-hua kirjoitti käskyn tulleen puhemies Maolta Liu Po-chengin, Ho Lungin ja Teng Hsiao-pengin kautta.[4]
Sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kiinan joukot ylittivät Tiibetin rajan 7. lokakuuta 1950, jolloin 52. divisioona hyökkäsi Itä-Tiibetiin pohjoisesta ja 53. divisioona etelästä. Kaikkiaan hyökänneitä joukkoja oli 40 000 sotilasta, joista monet olivat sotaveteraaneja.[3] Kiinalaisten taktiikkana oli tuhota Tiibetin sotajoukot yhdessä taistelussa, ottaa tiibetiläisiä johtanut Ngabo Ngawang Jigme vangiksi ja pakottaa tämä painostamaan Tiibetin hallitus rauhanneuvotteluihin.[5] Propagandalla yritettiin tehdä eroa kommunistiarmeijan ja maahan aiemmin hyökänneiden kiinalaisarmeijoiden välille.[6] Sotatoimiin osallistuneille sotilaille kerrottiin Tiibetin historiasta ja kulttuurillisista oloista. Armeijaa ohjeistettiin suojelemaan kiinalaisille myötämielisiä laamoja ja luostareita.[7]
Tiibetin armeijalla oli 7 000–8 000 huonosti varustettua ja koulutettua miestä, joita johti Itä-Tiibetin kuvernööri Ngabo Ngawang Jigme.[3] Tiibetin armeijalla oli 8 500 kivääriä, 50 tykkiä, 250 kranaatinheitintä ja 200 konekivääriä.[8] Kiinalaiset onnistuivat taktiikassaan, ja he piirittivät tiibetiläiset Chandossa, jossa 19. lokakuuta käydyssä taistelussa he ottivat Ngabon vangiksi ja surmasivat 5 700 kaikkiaan 7 000 taisteluun osallistuneesta tiibetiläissotilaasta. Ngabo antautui kiinalaisjoukkoja johtaneelle kenraali Wang Chinille.[3] Koko Itä-Tiibet vallattiin lokakuun kuluessa.[9] 7. joulukuuta hän lähetti kaksi viestinviejää Lhasaan kertomaan 14. dalai-lamalle ja Kashagille (kabinetti) Chandon tilanteesta ja viemään heille 10-kohtaisen Kiinan rauhantarjouksen.[3]
Rauha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tiibetin parlamentti neuvotteli keskenään rauhanehdoista 12. joulukuuta. Samoihin aikoihin Kashag ja kolmen suurimman luostarin apotit pitivät salaisen kokouksen koskien Dalai Laman turvallisuutta. Useimpien mielestä hänen ei ollut turvallista jäädä Lhasaan. 16. joulukuuta Dalai Lama, kaksi hänen tutoriaan ja Kashagin jäsenet lähtivät kohti Dromoa Tiibetin Intian rajan läheisyyteen.[3] Dalai Lama osoitti ennen lähtöään pääministerin virkaa hoitamaan Lhukhangwan ja Lobsang Tashin. Lisäksi hän nimitti kolme henkilöä auttamaan Ngaboa rauhanneuvotteluissa Kiinan kanssa. Neuvottelut pidettiin Pekingissä 29. huhtikuuta 1951. Rauhansopimuksen allekirjoitti tiibetiläisten puolesta Ngabo 23. toukokuuta. Rauhansopimuksella tiibetiläiset hyväksyivät sen, että Tiibet ei ole itsenäinen ja että kiinalaisten joukot saivat tulla maahan.[10] Tiibet säilytti jonkin asteisen uskonnollisen itsemääräämisoikeuden. Tiibet nimettiin uudelleen Xizangin autonomiseksi alueeksi.[9]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Dawa Norbu: China's Tibet Policy. Curzon, 2001. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste (englanniksi)
- Dawa Norbu: Tibet - The Road Ahead. Rider, 1997. ISBN 0-71-267196-X (englanniksi)
- Jonathan Spence ja Annping Chin: Kiinan vuosisata. Tammi, 1996. ISBN 951-31-0786-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Norbu 2001, s. 179
- ↑ 34. China/Tibet (1950-present) University of Central Arkansas. 2024. Viitattu 30.9.2024. (englanti)
- ↑ a b c d e f Norbu 2001, s. 180
- ↑ Norbu 2001, s. 182
- ↑ Norbu 2001, s. 185
- ↑ Norbu 2001, s. 184
- ↑ Norbu 2001, s. 183
- ↑ Norbu 1997, s. 97
- ↑ a b Spence ja Chin 1996, s. 160
- ↑ Norbu 2001, s. 181