Kristinusko Tanskassa
 |
| Osa artikkelisarjaa |
| Kristinusko maittain |
|---|
 |
Kristinusko on Tanskan suurin uskonto ja sen suurin kirkkokunta on evankelis-luterilainen kirkko, jota tunnusti vuoden 2023 alussa 72,1 % väestöstä.[1] Pienempiä kirkkokuntia Tanskassa ovat suuruusjärjestyksessä roomalaiskatolisuus, Jehovan todistajat, Serbian ortodoksit, baptistit, mormonit, helluntailaiset sekä tunnustuskuntiin sitoutumattomat.[2]
Tanska kuuluu kulttuurisesti Pohjoismaihin. 1500-luvulla Tanska omaksui luterilaisen uskonpuhdistuksen ja luterilainen kirkko on Tanskan kansalliskirkko. Maahanmuuton myötä Tanskan katoliset ja ortodoksiset yhteisöt ovat vahvistuneet. Tanskassa toimii myös baptistikirkko ja useita karismaattisia yhteisöjä.[3]
Tunnustuskunnat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tanskassa evankelis-luterilaisella kirkolla on perustuslaissa turvattu poikkeusasema. Perustuslain 4 § mukaan evankelis-luterilainen kirkko on Tanskan kansalliskirkko ja sillä on siten valtion tukema asema. Pokkeusasema tarkoittaa, että Kansankäräjät luo lainsäädännön kautta puitteet kansalliskirkon toiminnalle. Evankelis-luterilainen kirkko on Tanskan suurin uskonnollinen yhteisö. Katolinen kirkko on toiminut Tanskassa keskiajalta lähtien ja kirkolla on ollut lupa perustaa seurakuntia uudelleen vuoden 1849 uskonnonvapauden jälkeen. Baptistikirkko on saapunut Tanskaan vuonna 1839 ja metodistikirkko 1858. Metodistikirkolla ja muilla vapaakirkoilla oli kukoistava kasvukausi 1800-luvun lopulla. Kirkollinen monimuotoisuus on lisääntynyt merkittävästi Tanskassa 1990-luvulta lähtien.[4]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Katolinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viikinkiaika: Kristinuskon saapuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kristinusko tuli Tanskaan samaanaikaisesti usealta taholta. Tanskaan yritettiin lähetystyötä jo ennen viikinkiaikaa, 600- ja 700-lukujen vaihteessa. Tuolloin anglosaksi Willibrord vaikutti ennenkaikkea friisien keskuudessa ja teki tunnustelumatkoja Tanskaan. Hän yrittti tiettävästi käännyttää tanskalaisten Ongendus-kuninkaan, mutta epäonnistui. Saksien alistumisen jälkeen frankkivaltakunnan lähetystyö kohdistui Pohjolaan ja virallisesti Ludvig Hurskaan aikana Pohjolaan organisoitiin lähetystyötä.[5]
Ensimmäiseksi lähetystyön johtajaksi valittiin Reimsin piispa Ebo, jolla oli läheiset suhteet frankkien hoviin. Ebo perusti tukikohdan lähellä Tanskan rajaa sijaitsevaan Münsterdorfiin vuonna 822. Ebo tuki kruunua tavoitellutta Haraldia, mutta hanke epäonnistui ja Ebo joutui lähtemään maasta. Harald pyysi apua uudelleen 826 ja Ebo lähti Tanskaan. Ebon kerrotaan ostaneen nuorukaisia orjuudesta vapaaksi ja lähetystyöhön koulutettaviksi. Apulaisena hänellä oli munkki Ansgarius, joka nousi pian johtavaan asemaan.[5]
Tanskalaisviikinkien suuri hyökkäys tuhosi Hampurin ja hiippakuntakeskus oli siirrettävä lähemmäksi Bremeniin. Tanskan kristillistäminen jäi kuitenkin pysyväksi ja Ansgariuksen aloitteesta kirkkoja rakennettiin muun muassa Hedebyn ja Riben kaupunkeihin. 800-luvun lähetystyö johti seurakuntien ja hiippakuntien perustamiseen. 900-luvun puoliväliin saakka lähetystyön keskus keskittyi Riben ja Hedebyn kauppakeskuksiin, joissa asui paljon kristittyjä orjia ja viikinkejä. Harald Sinihammas oli Pohjolan ensimmäinen kuningas, joka kääntyi kristinuskoon. Hänet kastettiin noin vuonna 960 ja teki kristinuskosta Tanskan virallisen uskonnon. Pakanallisten ja kristittyjen rinnakkaiselo on näkuynyt mm. kristillisten ja pakanallisten symbolien samanaikaisessa käytössä riimukivissä.[5] Viimeisten suurten viikiretkien (980–1030) jälkeen kristillinen vaikutus voimistui voimakkaasti ja viimeiset retket jopa nopeuttivat kristinuskon saapumista. Tanskan kuninkaan Knuut Suuren tiedetään tuoneen lähetystyöntekijöitä ja piispoja sotaretkiltään.[6]
Sydänkeskiaika: Osaksi Eurooppaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tanskaan kuului koko keskiajan Skoonen maakunta ja 1000-luvun lopussa Tanskassa oli noin 550 seurakuntaa. Yli puolet Tanskan nykyisistä seurakunnista juontaa juurensa 1000-luvulle. Kirkollisesti Tanska oli jopa kiinteämmin organisoitu kuin Pohjois-Saksa. Tanska oli Pohjolan tiheimmin asuttu osa ja sen kehitys jatkui samankaltaisena läpi sydänkeskiajan. Vuosina 1050–1240 Tanskaan rakennettiin noin 2000 uutta kirkkoa ja 70 luostaria. 1100-luvun alussa Tanskassa oli kahdeksan hiippakuntaa. Vuonna 1104 Tanska ja Pohjola irtautuivat Hampurin ja Bremenin vaikutuksesta kun Lundin koko Pohjolan kattava hiippakunta perustettiin. Tanskan aatelisia tiedetään osallistuneen ensimmäisille ristiretkille ja paavi Gregorius VIII:n vuoden 1187 ristiretkeen tanskalaiset varustivat yhteensä 50 laivaa.[7]
1100-luvulla kristinuskon vaikutuspiirin vahvistaminen ulottui myös Itämeren alueelle. Ensimmäinen paavin legaartti oli englantilaissyntyinen Nikolaus Breakspear, jonka toiminta-alueeseen Tanska kuului. Legaattikautensa jälkeen Breakspearista tuli paavi ja Pohjolan alueiden kristillistäminen nousi vahvemmin esiin. Tanska osallistui aktiivisesti Liivinmaan kristillistämiseen valloittamalla kuningas Valdemar Sejrin johdolla vuonna 1219 Pohjois-Viron ja perustamalla Tallinnan. 1200-luvulla Rooman kiinnostus Itämeren alueeseen jatkui ja paavi Honorius III otti Tanskan legaattialueekseen.[8]
Tanskan ensimmäiset benediktiiniluostarit – Ringsted ja Slagelse perustettiin noin vuonna 1080 ja Lund vuonna 1089. Luostareita syntyi Tanskaan keskiajalla 12 järjestön toimesta yhteensä 138 kappaletta. Tanskan tunnetuimpia sisterssiläisluostareista ovat Herrisvad (1144), Esrom (1151), Vitskol (1158) sekä Om (1160). Näistä käsin perustettiin lisää tytärluostareita niin Tanskaan kuin mm. Pommeriin ja Preussiin. 1210-luvulla sisterssiläiset saivat kilpailijan dominikaanijärjestöstä, jonka kerjäläismunkiston kasvu perustui erityisesti kaupunkeihin. Vuonna 1221 dominikaanit tulivat Tanskaan. Seuraavalla vuosikymmenellä perustettiin Riben (1232) ja Visbyn (1233) luostarit.[8]
Kirkko pyrittiin valjastamaan mukaan Pohjoismaiden unioniprojektiin. Paavit hyväksyivät kuninkaiden puuttumisen piispannimityksiin ja piispoiksi tuli joukko Margareeta I:lle ja Eerikille uskollisia miehiä. Kirkko perusti Kööpenhaminan yliopiston vuonna 1479, mutta ennen uskonpuhdistusta opiskelijamäärä pysyi pienenä.[9]
Uskonpuhdistuksen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tukholman valtauksen jälkeen Kristian II tuki unioniajatusta kannattanutta arkkipiispa Gustav Trollea ja surmautti 82 Sten Sturen kannattajaa. Kristian myös vangitsi Kustaa Vaasan. 1520-luvulla monissa Tanskan kaupungeissa toimi useita luterilaisia saarnaajia. Tunnetuimpia oli johanniitta Hans Tausen, joka opintojen jälkeen palasi Kööpenhaminaan, avioitui ja ryhtyi luterilaiseksi saarnaajaksi. Saarnamiesten vaikutus jäi kuitenkin lähinnä tiettyihin kaupunkiväestön osiin.[10]
1500-luvun allkupuolella Tanska omaksui huomattavien eurooppalaisten valtioiden tavoin protestanttisen uskontunnustuksen, opin ja kirkon organisaation. Kristian III sai vallan Tanskan sisällissodan 1533–1536 ja osana vallansiirtymää toteutettiin uskonpuhdistus. Luterilainen uskontunnustus korotettiin valtionuskonnoksi ja Norja yhdistettiin Tanskaan.[11]
Vuonna 1536 Kristian III vangitutti ja pani viralta kaikki katoliset piispat. Kirkon omaisuus takavarikoitiin valtiolle ja luostarit suljettiin. Katolisista papeista tehtiin piakkoin luterilaisia saarnaajia, mutta seurakuntatasolla radikaaleja muutoksia henkilöissä tai kulttuurissa ei tapahtunut. Uskonpuhdistuksen sisällöllinen toteutus vei Tanskassa monta sukupolvea. Merkittävät luterilaiset saarnaajat saivat kuitenkin vaikutusvaltaisempia asemia sen jälkeen, kun olivat toimineet kuninkaan luottomiesten alaisina. Tanskalaisten vallanpitäjien käskystä Norjan kirkossa otettiin käyttöön tanskan kieli, mikä erkaannutti kirkon johtoa kansasta.[10]
Luterilainen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valtion ja kirkon johdon tiukassa kontrollissa vahvistunut luterilainen puhdasoppisuus osoitti lieviä murenemisen merkkejä 1600- ja 1700-luvun vaihteessa kun Pohjois-Saksan pietistiset virtaukset saivat jalansijaan Tanskassa. Pietismi sai kannatusta myös hovissa sillä Kristian VI oli sille myötämielinen. Ruotsista tulleiden uskonpakolaisten radikaalipietistinen toiminta joutui kuitenkin sensuurinkohteeksi, sillä konventikkeliplakaatti astui voimaan 1741. Pietismistä tuli Tanskassa nimenomaisesti papistoon vaikuttanut suuntaus, jossa ajateltiin että uskonelämän puhdistamisen tuli tapahtua kirkon piirissä.[12]
Grundtvigilaisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1850-luvulla vastakkainasettelu pietistien ja kirkon välillä laantui ja tilaa sai kansaa valistava ja kasvattava herännäisyys, josta yksi esimerkki on grundtvigilaisuus. Kirkon piirissä muotoutui myös toinen johtava suuntaus, erilaisten sisälähetysorganisaatioiden perustaminen. Sisälähetys keskittyi erityisesti kaupunkien köyhälistöön.[13]
Kirkkojenväliset järjestöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luterilainen Tanskan kansankirkko osallistuu aktiivisesti ekumeeniseen vuoropuheluun ja on allekirjoittanut Leuenbergin sopimuksen. Tanskassa toimii myös MEA:n alainen Tanskan evankelinen allianssi.[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Christoffersen Mads, Nilsson Jan, Bjerring-Nielsen Bent & Adelin Jørgensen Jonas: Kirken den er... (Om kirker og kristne i Danmark fortalt af dem selv) Kööpenhamina: Eksistensen, 2022. ISBN 978-87-410-0842-4 (tanskaksi)
- Dué, Andera & Laboa, Juan Maria: Kristinusko 2000 vuotta. Helsinki: Kirjapaja, 1998. ISBN 951-625-516-7
- Hentilä, Seppo, Krötzl, Christian ja Pulma, Panu: Pohjoismaiden historia. Helsinki: Edita, 2002. ISBN 951-37-3614-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Folkekirkens medlemmer Folkekirken (tanskaksi)
- ↑ Countries: Denmark Central Intelligence Agency: World Factbook. Viitattu 8.9.2022. (englanniksi)
- ↑ a b Maat: Tanska World Council of Churches. Viitattu 18.7.2023. (englanniksi)
- ↑ Christoffersen et. al. 2022, s. 9–10
- ↑ a b c Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 28–29
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 31
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 37
- ↑ a b Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 40–41
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 54–60
- ↑ a b Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 65–67
- ↑ Dué & Laboa 1998, s. 210
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 213
- ↑ Hentilä, Krötzl & Pulma 2002, s. 214