Lainelautailu
Lainelautailu tai surffaus on rantaan murtuvilla aalloilla ratsastamista lainelaudan kyydissä. Lainelautailija eli surffaaja odottaa aaltoa merellä laudan päällä maaten, ja alkaa sopivan aallon lähestyessä meloa käsillä kohti rantaa. Sopivalla hetkellä, lähellä aallon harjaa, surffaaja nousee seisomaan laudalle ja kiitää aallon mukana.
Lainelautailua harrastetaan ajanvietteenä ja kilpaurheiluna eri puolilla maailmaa, kuten Kaliforniassa, Havaijilla ja Australiassa.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lainelautailun juuret ovat Tyynenmeren Havaijilla ja Polynesiassa ajalta ennen eurooppalaisten saapumista. Länsimaalaisten lähetystyöntekijöiden kiellettyä lajin sitä harrastettiin Havaijilla 1800-luvun lopulla enää vain satunnaisesti. 1900-luvun alussa laji alkoi elpyä ja levisi Kaliforniaan ja Australiaan, mikä oli suurelta osin kirjailija Jack Londonin sekä surffaajien George Freethin ja Duke Kahanamokun ansiota.[1]
Eteläisessä Kaliforniassa syntyi 1950-luvulla surffarikulttuuri, joka levisi muuallekin maailmaan. Siihen kuuluivat muun muassa hedonistinen elämäntapa, ”täydellisen aallon” metsästys, omanlaisensa pukeutumiskulttuuri, vaalennetut hiukset, Ray-Ban-aurinkolasit ja surf-musiikki. Surffareiden huoleton elämäntyyli ei ollut aina yhteiskunnan mieleen, ja he kohtasivat epäluuloa ja vastustusta.[1]
Kilpailulajina lainelautailu sai alkunsa vuonna 1953, kun Waikiki Surf Club järjesti Havaijilla kansainväliset mestaruuskilpailut. Vuonna 1964 surffaajat perustivat Sydneyssä Australiassa järjestettyjen ensimmäisten maailmanmestaruuskilpailujen yhteydessä Kansainvälisen surffausjärjestön (ISF, myöhemmin ISA), joka otti vastuulleen MM-kilpailujen järjestämisen. Surffauskilpailut eivät olleet suuressa huudossa 1960-luvulla, koska kilpaileminen ei sopinut yhteen surffaajien vastakulttuurisuuden kanssa. Kilpailutoiminta vilkastui taas 1970-luvun puolivälistä alkaen. Kansainvälinen olympiakomitea tunnusti ISA:n virallisesti vuonna 1997.[1] Olympialaisissa lainelautailussa kilpailtiin ensi kertaa vuonna 2021 Tokion kesäolympialaisissa, missä kultamitalistit olivat Brasilian Italo Ferreira ja Yhdysvaltain Carissa Moore.[2]
Ammattilaissurffaajat ansaitsevat elantonsa palkintorahoista, lainelautojen valmistajien sponsorirahoista sekä surffauskuvauksista. Kilpailulajina surffaus ei ole kovinkaan suosittua tai rahakasta, ja moni surffaaja edelleen myös karsastaa kilpailullisuutta.[1]
Tekniikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lainelautailija ui laudallaan maaten rannalta merelle odottelemaan aaltoa. Saatuaan sopivan aallon hän kääntää laudan nokan kohti rantaa ja alkaa meloa käsillään. Kun hän on saanut aaltoon nähden oikean asennon, ja aalto alkaa antaa hänelle vauhtia, hän hyppää jaloilleen ja alkaa surffata aaltoa. Laudalla seistään polvet koukussa ja kädet sivuilla asentoa tasapainottaen.[3]
Välineet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_002.jpg)
Lainelaudat olivat 1910-luvulla vielä umpipuuta: ne painoivat 45 kilogrammaa ja olivat mitoiltaan 2–3 metriä pitkiä, 61 senttimetriä leveitä ja 8 senttimetriä paksuja. Niiden alkeellinen muotoilu sekä evien puuttuminen tekivät niistä vaikeita ohjata. Yhdysvaltalainen Tom Blake kehitti 1930-luvulla onton lainelaudan, joka koostui vanerikuoresta ja vaakasuuntaisista palkeista. Hän lisäsi myös evän laudan perän alle, mikä teki laudasta aiempaa ohjattavamman. Blaken 27–32 kilogramman painoinen lauta osoittautuikin aiempia selvästi helppokäyttöisemmäksi. 1940-luvulla lautoja alettiin valmistaa balsapuusta, lasikuidusta ja polyuretaanista, ja niiden paino putosi 9 kilogrammaan. Tämän ansiosta surffaajat pystyivät hallitsemaan laudan nopeutta ja suuntaa säätämällä omaa asentoaan.[1]
Nykyaikaiset lainelaudat tehdään yhä polyuretaanista ja lasikuidusta. Lyhyet laudat (shortboard) ovat pituudeltaan 1,8–2 metriä, leveydeltään 43–48 senttimetriä, paksuudeltaan 5 senttimetriä ja painoltaan vain 2,3–2,7 kilogrammaa. Niiden kehittynyt muotoilu ja evät tekevät niistä helppokäyttöisiä ja mahdollistavat monenlaiset temput.[1] Pitkät laudat (longboard) ovat yli 2,7 metrin pituisia. Lyhyiden ja pitkien lautojen lisäksi on monia muitakin lautakokoja ja -tyyppejä, jotka soveltuvat erikokoisiin aaltoihin.[3]
Lainelautailijat käyttävät lisäksi uimapukua tai märkäpukua, liukastumista estävää vahaa, sekä remmiä, jolla lauta sidotaan nilkkaan.[3]
Viime aikoina surffauksessa on yleistynyt vesiskootterin käyttö. Vesiskootterilla surffaaja pystytään vetämään yli yhdeksän metrin korkuiselle aallolle, jonne hän ei pelkällä laudalla pääsisi.[1]
Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäiset lainelaudat tuotiin Suomeen kesällä 1934, jolloin niitä esiteltiin Helsingissä Kalastajatorpan hiekkarannalla.[4]
Tuhannet suomalaiset harrastavat surffausta ulkomaanmatkoillaan. Lisäksi arviolta 300 harrastaa surffausta Suomessa. Surffaukseen sopivia paikkoja on esimerkiksi Yyterissä, Hangossa ja Porvoossa. Yyterissä järjestetään myös vuotuiset Suomen-mestaruuskilpailut.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g Douglas G. Booth: Surfing Encyclopaedia Britannica. Viitattu 27.5.2021.
- ↑ Historian ensimmäinen surffauksen olympiakulta meni Brasiliaan, ennakkosuosikki voitti naisten kilpailun. Etelä-Suomen Sanomat. 27.7.2021. Viitattu 20.4.2023.
- ↑ a b c Janna Irons: A Beginner's Guide to Surfing Outside. 7.6.2019. Viitattu 28.5.2021.
- ↑ Meren kutsu, Suomen Kuvalehti, 21.07.1934, nro 30, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- ↑ Voiko Suomessakin surffata? Yksi asia aiheuttaa lajipiireissä mustasukkaisuutta Yle Urheilu. 10.4.2024. Viitattu 23.4.2024.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lainelautailu Wikimedia Commonsissa
- Sila, Juha: Minä ja härmäsurffin kehityskaari Relaa.com. 28.10.2011. Arkistoitu 4.1.2012.
- Suomen Lainelautaliitto