Tämä on hyvä artikkeli.

Marilyn Monroe

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Marilyn Monroe
Monroe vuonna 1953
Monroe vuonna 1953
Henkilötiedot
Syntynyt1. kesäkuuta 1926
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Kuollut4. elokuuta 1962 (36 vuotta)
Los Angeles
Ammatti
Puoliso James Dougherty
(vih. 1942; ero 1946)
Joe DiMaggio
(vih. 1954; ero 1954)
Arthur Miller
(vih. 1956; ero 1961)
Näyttelijä
Aktiivisena 1945–1962
Merkittävät roolit
Palkinnot

Parhaan nais­pää­osan Golden Globe
1959 Piukat paikat

Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Marilyn Monroe ([ˈmæɹɪlɪn mənˈɹoʊ], alk. Norma Jeane Mortenson; 1. kesäkuuta 1926 Los Angeles, Kalifornia – 4. elokuuta 1962 Los Angeles) oli yhdys­valtalainen elo­kuva­näyttelijä, laulaja ja malli. Monroe on kaikkien aikojen tunnetuimpia filmi­tähtiä ja seksi­symboleita.

Monroen syntymä­nimi oli Norma Jeane Mortenson, mutta pian syntymän jälkeen suku­nimi vaihdettiin Bakeriksi. Hän otti vuonna 1946 taiteilija­nimekseen Marilyn Monroe ja virallisti sen vuonna 1956. Monroella oli rikkinäinen lapsuus, ja hän asui usein orpo­kodissa tai sijais­vanhempien luona. Hän solmi ensimmäisen avio­liittonsa 16-vuotiaana ja aloitti pian uransa mallina, mikä johti ensimmäiseen elo­kuva­sopimukseen vuonna 1946. Monroen varhaiset roolit olivat pieniä, mutta hänen suorituksensa elo­kuvissa Asfaltti­viidakko ja Kaikki Eevasta (1950) saivat hyvän vastaanoton. Hänen komediennen kykynsä tulivat esille menestyselo­kuvissa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953), Kuinka miljonääri naidaan (1953) ja Kesäleski (1955), ja hänestä tuli yksi Holly­woodin ja samalla koko maailman palvotuimmista tähdistä.

Monroen luokittelu ”tyhmäksi blondiksi” rajoitti hänen ura­mahdollisuuksiaan, joita hän yritti aktiivisesti laajentaa. Hän opiskeli Actors Studiossa ja perusti oman tuotanto­yhtiön Marilyn Monroe Productions. Kriitikot kehuivat hänen rooli­suoritustaan elo­kuvassa Bussipysäkki (1956), ja hän sai parhaan nais­pää­osan Golden Globe -palkinnon musikaali- tai komedia­elo­kuvan kategoriassa rooli­suorituksestaan elo­kuvassa Piukat paikat (1959).

Monroe oli naimisissa kolme kertaa: meri­sotilas James Doughertyn (1942–1946), baseball-tähti Joe DiMaggion (1954) ja näytelmä­kirjailija Arthur Millerin (1956–1961) kanssa. Hänen elämänsä viimeisiä vuosia leimasivat terveys­ongelmat, riippuvuudet sekä hankalan työ­toverin maine. Monroe kuoli 36-vuotiaana barbituraattien yli­annostukseen. Viralliseksi kuolin­syyksi annettiin ”todennäköinen itse­murha”, mutta onnettomuutta tai henki­rikosta ei myöskään ole suljettu pois.

American Film Institute nimesi vuonna 1999 Monroen vuosisadan kuudenneksi merkittävimmäksi naiselokuvatähdeksi. Monroe sai vuonna 1960 elo­kuva­urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6774 Hollywood Boulevard.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syntymä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vauva­ikäinen Norma Jeane Baker.

Norma Jeane Mortenson syntyi Los Angelesin yleissairaalassa 1. kesä­kuuta 1926.[1] Hän oli Gladys Pearl Bakerin, o.s. Monroen kolmas lapsi.[2] Hänen sisarus­puoliaan olivat nuorena kuollut Robert (lempinimeltään Jack, 1918–1933) ja Berniece (1919–2014) Gladysin edellisestä avio­liitosta John Newton Bakerin kanssa. Gladys oli avioitumisen aikaan vasta 15-vuotias, Baker yhdeksän vuotta vanhempi.[3][4]

Avioliitto päättyi eroon sen jälkeen, kun Gladys oli syyttänyt miestään väkivaltaisuudesta; Baker puolestaan syytti vaimoaan säädyttömästä käytöksestä. Ero tuli voimaan toukokuussa 1923, jonka jälkeen Baker palasi lastensa kanssa kotiseudulleen Kentuckyyn. Gladys, joka oli itse kasvanut epävakaassa kodissa ja haluton toimimaan kotiäitinä, antoi lastensa jäädä Bakerin huostaan.[5] Sisarestaan Monroe sai tietää 12-vuotiaana ja tapasi tämän ensimmäisen kerran vasta lähes aikuisena. Eron jälkeen Gladys työskenteli filmin­leikkaajana Consolidated Film Industries -yhtiössä.[6]

Norma Jeanen syntymä­todistukseen kirjattiin suku­nimeksi Mortenson, joka oli Gladysin uuden avio­miehen Martin Edward Mortensenin suku­nimi, tosin väärin kirjoitettuna.[7] Hänen toinen etu­nimensä kirjoitettiin usein ja kirjoitetaan joskus edelleen lyhyemmin ’Jean’ – jopa Monroen ystävät ja avio­miehet luulivat aikoinaan sen olleen oikea kirjoitus­muoto.[8]

Isän henkilöllisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monroen isän henkilöllisyydestä ei kymmeniin vuosiin ollut varmuutta. Hänen syntymä­todistuksessaan isäksi on nimetty ”Edward Mortenson” ja tämän asuin­paikaksi ”tuntematon”.[9] Gladys Baker oli avioitunut Mortensenin kanssa vuonna 1924, mutta he olivat eronneet ennen Gladysin raskautta. Tytön kaste­todistuksessa suku­nimeksi on merkitty Baker, ensimmäisessä avio­liitto­luvassa taas Mortensen.[10] Useat Monroen elämä­kerran kirjoittajat ovat esittäneet, että Gladys Baker käytti entisen miehensä nimeä välttääkseen aviottoman lapsen leimaa. Mortensenin kuoltua 85-vuotiaana papereista selvisi, että hän oli hakenut avio­eroa Gladysista jo vuonna 1925, mutta kun sovintoa ei saatu syntymään, lopullinen päätös annettiin vasta 1928.[11]

Koko elämänsä aikana Marilyn Monroe ei ollut varma, että Mortensen olisi ollut hänen isänsä. Hän kertoi, että hänelle oli lapsena näytetty valo­kuva miehestä, jonka Gladys oli kertonut olevan hänen isänsä. Charles Stanley Gifford -niminen mies oli Gladysin esimies, jota hän oli tiettävästi tapaillut vuonna 1925. Monroe muisti, että miehellä oli ollut ohuet viikset ja että tämä oli muistuttanut jonkin verran Clark Gablea. Myös useimpien elämä­kerturien mukaan Gifford oli mitä todennäköisimmin Monroen biologinen isä.[12] Vuonna 2022 julkaistun dokumentin mukaan asia oli vahvistettu dna-testillä.[13]

Huoltajuuden vaihtuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gladys antoi Norma Jeanen vauvana kasvattivanhemmille, Bolendereille, mutta maksoi hänen elättämisensä kuluja ja kävi katsomassa häntä. Vuonna 1932 Gladys otti kuusi­vuotiaan Norma Jeanen takaisin itselleen säästettyään rahaa omaan taloon. Gladys jatkoi työtään elokuvayhtiössä, ja hänen ja tyttärensä asuinkumppanit olivat englantilaisia filminäyttelijöitä, joten kotona puhuttiin enimmäkseen elokuvista. Muutos oli uskonnolliseksi kasvatetulle Norma Jeanelle radikaali, sillä kotiin kokoonnuttiin työpäivän jälkeen tanssimaan ja nauttimaan alkoholia. Gladys vei tytärtään ahkerasti elokuviin, ja Norma Jeane alkoi pitää Jean Harlow’ta suosikkinäyttelijänään. Hän aloitti toisen luokan syksyllä 1932 Selma Avenuen peruskoulussa, jossa hänet kirjattiin sisään nimellä Norma ’Jean’. Kyseessä saattoi olla kirjoitusvirhe, mutta se johti myöhemmin toistuviin oletuksiin, että nimen haluttiin mukailevan Jean Harlow’ta.[14]

Gladys Bakerin mielenterveys alkoi järkkyä alkuvuodesta 1934,[15] ja vuonna 1935 hänellä diagnosoitiin paranoidinen skitsofrenia. Hänet sijoitettiin parantolaan, ja hän vietti koko loppu­elämänsä jaksoittain eri hoito­laitoksissa. Hän kuoli vanhainkodissa Floridassa 1984.[16] Kun Monroen elo­kuva­ura urkeni, hän alkoi tukea äitiään taloudellisesti, vaikka he eivät muutoin olleet yhteydessä toisiinsa.[17] Tämän jälkeen Gladysin paras ystävä Grace McKee Goddard otti vastuun Norma Jeanesta ja hänen äitinsä asioista.[18]

Seuraavien neljän vuoden ajan Norma Jeanen asumis­järjestelyt vaihtuivat tiheään; hän ehti asua lyhyen aikaa McKeen ja tämän uuden avio­miehen Ervin Silliman Goddardin luona sekä kahdessa sijais­perheessä. Goddardin paris­kunnan talousvaikeuksien vuoksi Norma Jeane sijoitettiin orpo­kotiin. Grace Goddard haki tytön laillista holhousvastuuta vuonna 1936, mutta paperitöiden hitauden vuoksi Norma Jeane pääsi pois orpo­kodista vasta kesällä 1937. Kun Ervin Goddard ahdisteli kerran humalassa ollessaan Norma Jeanea seksuaalisesti, Grace aavisti sen tietävän pahempia ikävyyksiä, joten hän lähetti tytön jälleen eri sijaiskoteihin, myös Goddardin sukulaisten luo. Syys­kuussa 1938 hän sai pidempi­aikaisen kodin Grace Goddardin tädin Ana Lowerin luota. Tämä oli ainoa, joka toi todellista turvaa Norma Jeanen nuoruusvuosiin. Lower alkoi kuitenkin kärsiä terveysongelmista, minkä vuoksi Norma Jeane palasi jälleen Goddardin paris­kunnan luo vuonna 1941.[19]

12-vuotiaana Norma Jeane alkoi pitää kirjeitse yhteyttä vanhempaan sisar­puoleensa Bernieceen, joka asui Kentuckyssa, mutta suunnitelma muuttaa yhteen ei toteutunut. Norma Jeane vietti nuorena paljon aikaa elokuvateatterissa, jossa hän saattoi istua koko päivän ja jopa yöhön asti. Jo tuolloin hän haaveili näyttelijän­urasta. Norma Jeane kävi Emerson Junior High Schoolia, josta hän siirtyi Van Nuys High Schooliin vuonna 1941. Hän oli keski­tason oppilas, joka menestyi parhaiten kirjoitus­aineissa. Norma Jeanen puhelahjat olivat sen sijaan heikot, hän oli erittäin ujo ja kärsi änkytyksestä, minkä vuoksi häntä kutsuttiin koulussa Mmmm-tytöksi. Grace Goddard oli samana vuonna muuttamassa puolisoineen itä­rannikolle, mutta 15-vuotiasta Norma Jeanea ei voitu ottaa mukaan, sillä heillä ei ollut varaa elättää häntä. Goddard keksikin ajatuksen saada Norma Jeane ja 20-vuotias naapurin­poika James ”Jim” Dougherty avioitumaan.[20] Toisessa lähteessä kerrotaan, ettei Norma Jeane päässyt Goddardien mukaan, koska oli osavaltion holhouksen alainen.[21]

Monroe kertoi aikuisena, että sijais­vanhempien luona häntä oli käytetty kahdeksan­vuotiaasta saakka seksuaalisesti hyväksi tai raiskattu.[22] Väitteitä ei voida todistaa puoleen tai toiseen; jotkut Monroen elämä­kerturit ovat pitäneet niitä uskottavina ja toiset eivät.[23]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mallinuran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rouva Norma Jeane Dougherty David Conoverin ottamassa kuvassa kesä­kuussa 1945.

Avioiduttuaan Doughertyn kanssa Norma Jeane eleli jonkin aikaa koti­rouvana, kunnes sai työpaikan lento­kone­tehtaalta. Eräänä päivänä Yank-lehden valo­kuvaaja David Conover tuli tehtaalle kuvaamaan sota­ponnisteluja tukevia naisia.[24][25] Norma Jeanen kuvia ei julkaistu lehdessä, mutta niiden ansiosta hän sai 19-vuotiaana sopimuksen Blue Book Modelling -malli­toimistolta. Hän kävi kolmen kuukauden malli­kurssin, jolla hän oppi meikkaamaan ja muut mallin elkeet, vaikka hänen luontaisesti hytkyvä kävely­tyylinsä olikin mallille epä­tavallinen. Hänen ruskeat hiuksensa vaalennettiin ja suoristettiin, ja hän opetteli tunnus­omaisen värisevän hymynsä. Hän teki töitä tapahtuma­emäntänä sekä pin-up-tyttönä, ja hän poseerasi useille miestenlehdille, kuten Peep, Laff ja See.[26][27]

Mallinuransa alussa Norma Jeane oli usein myös André de Dienesin kuvattavana, ja hän otti monet Monroen tunnetuimmista varhaisista valokuvista, joissa hänet tunnetaan ”Norma Jeanena”. Ne olivat myös aktiivisempia ja leikkisämpiä kuin tavalliset staattiset pin-up-kuvat.[28] Norma Jeanen suosio mallina ja onnistunut koe­kuvaus studio­johtajan ja kykyjenetsijän Ben Lyonin edessä johtivat puolen vuoden elo­kuva­sopimukseen 20th Century Foxin kanssa. Norma Jeane alle­kirjoitti sopimuksen elo­kuun 1946 lopulla kaksi viikkoa ennen kuin avio­ero Jim Doughertysta tuli voimaan. Hänen palkkansa oli 75 tai 125 dollaria viikossa, minkä lisäksi hänellä oli yhä epä­säännöllisiä tuloja mallin­töistä.[29]

Elokuvauran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marilyn Monroe elo­kuvassa Asfaltti­viidakko (1950)

Nimi Norma Jeane oli studion mielestä filmi­näyttelijälle liian tavallinen, joten Lyon valitsi aluksi tähtösen taiteilija­nimeksi Carole Lind. Se ei kuitenkaan kuulostanut oikealta, joten Norma Jeane itse valitsi suku­nimekseen äitinsä tyttö­nimen Monroe. Lyon vaimoineen sekä Norma Jeane sovittelivat yhdessä eri­laisia nimiä, kuten Norma Jeane Monroe, Norma Monroe tai Jeane Monroe. Lopulta Lyon ehdotti Marilyniä, koska hänen mielestään Norma Jeane muistutti Marilyn Milleriä, 1920- ja 1930-lukujen kuuluisaa Broadway-tähteä.[25] Norma Jeane Baker ryhtyi 20-vuotiaana näin käyttämään taiteilija­nimeä Marilyn Monroe. Hän otti sen myös viralliseksi nimekseen kymmenisen vuotta myöhemmin maalis­kuussa 1956.[8]

Monroe teki ensimmäisen roolinsa elo­kuvassa Ihannesihteeri (1947). Hänen osansa puhelin­keskuksen hoitajana oli pieni, eikä häntä mainittu näyttelijä­luettelossa.[30] Monroen ensimmäisenä julkaistu puhe­rooli oli elo­kuvassa Dangerous Years (1947). Hän tosin saattoi kuvata seuraavana ilmestyneen elo­kuvansa Scudda Hoo! Scudda Hay! (1948) puhe­kohtauksen sitä ennen. Dangerous Years -elo­kuvassa Monroe esitti tarjoilijaa nimeltä Evie. Hänen osuutensa kesti 22 sekuntia, ja hänen ensimmäinen repliikkinsä oli ”Vielä kuusi jäätelöannosta”.[31] Foxin alaisuudessa Monroe sai säännöllistä palkkaa sekä opastusta Allan Snyderilta, josta myöhemmin tuli hänen henkilökohtainen maskeeraajansa. Monroen ei kuitenkaan katsottu tuottavan studiolle tarpeeksi, joten hänen sopimuksensa jätettiin uusimatta.[32]

Kun ura Foxilla ei ottanut tuulta alleen, Monroe aloitti opiskelun Actors’ Lab -teatteri­koulussa. Ystävänsä, studio­vastaava Joseph M. Schenckin kautta Monroe sai puolen vuoden sopimuksen Columbia Picturesilta. Hänellä oli vuonna 1948 iso rooli B-elokuvassa Ladies of the Chorus, mutta se sai huonoja arvosteluja, eikä Monroen sopimusta enää uusittu.[25] Vuonna 1949 Monroe oli palannut jälleen mallin­töihin. Hän teki mainoksen muun muassa Pabst-oluelle ja Tar-Tan-aurinkovoiteelle.[33] Raha­pulassa hän suostui alaston­kuviin, jotka valo­kuvaaja Tom Kelley otti touko­kuussa 1949 punaista sametti­peitettä vasten. Kuvat ilmestyivät kalenterissa, josta tuli hyvin suosittu kolme vuotta myöhemmin, kun Monroe oli jo kuuluisa elo­kuva­näyttelijä. Studio pelkäsi kuvien tuhoavan Monroen uran, mutta ne vain lisäsivät hänen suosiotaan.[25][27]

Läpimurtoroolit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monroe ensimmäisessä pää­roolissaan elo­kuvassa Draama hotellissa (1952)

Monroe sai Columbia Picturesilla esitystaidon opettajakseen saksalaisen Natasha Lytessin, jonka yksityistunneilla hän opiskeli muun muassa puhetekniikkaa. Heidän työsuhteensa kesti kuusi vuotta, mutta Lytessin oppien tuloksena Monroen replikointi valkokankaalla oli sangen teennäistä. Monroe pääsikin liioitellusta ääntämyksestään eroon vasta vuosia myöhemmin uuden valmentajan avulla.[34] Sam Spiegelin järjestämissä uudenvuodenjuhlissa 1949 Monroe esiteltiin agentti Johnny Hydelle. Hydesta tuli Monroen merkittävä tukija sekä rakastaja hänen uransa alku­vaiheessa. Hän hankki Monroelle pikkuroolin Marxin veljesten elokuvassa Sardiinimysteerio (1949). Hyden suhteiden avulla Monroe sai myös sivu­osat kaupallisesti menestyneissä elo­kuvissa Asfaltti­viidakko (1950) ja Kaikki Eevasta (1950). Vaikka hänen osuutensa Asfaltti­viidakossa kesti vain muutaman minuutin, hänet mainittiin Photoplay-lehdessä lupaavana tulokkaana.[35]

Hyde kuoli sydän­kohtaukseen vuonna 1950, ja Monroe otti läheisen ystävänsä ja tukijansa kuoleman hyvin raskaasti.[35] Hyde ehti ennen kuolemaansa järjestää Monroelle uuden sopimuksen 20th Century Foxin kanssa, mutta studion johtaja Darryl F. Zanuck ei edelleenkään uskonut hänen menestyvän.[36] Monroen suosio oli kuitenkin kasvanut Kaikki Eevasta -elo­kuvan ansiosta, ja agentti Hugh French sai solmittua hänelle Foxin kanssa seitsen­vuotisen sopimuksen touko­kuussa 1951.[37]

Monroe kirjoittautui vuonna 1951 Kalifornian yliopistoon opiskelemaan muun muassa kirjallisuutta.[25] Samana vuonna hän teki sivu­rooleja kohtalaisesti menestyneissä Foxin komedia­elo­kuvissa. Roolit olivat aiempaa isompia, ja Monroen nimi pääsi alku­teksteissä ensimmäisten joukkoon. Myös kriitikot alkoivat huomioida hänen rooli­töitään, ja hänestä alettiin julkaista täysi­mittaisia lehti­artikkeleita. Monroen yleisön­suosio kasvoi hurjaa vauhtia, ja hän sai jo useita tuhansia ihailija­kirjeitä viikossa. Photoplay äänesti vuonna 1952 Monroen Hollywoodin nopeimmin nousevaksi tähdeksi. Hän sai suopeita arvioita erityisesti työläis­naisen roolistaan elo­kuvassa Purkaus yössä (1952), johon hänet oli lainattu RKO Picturesille. Vaaleita viettelijättäriä esittänyt Monroe halusi kokeilla kykyjään myös haastavammissa rooleissa ja opiskeli näyttelemistä Michael Chekhovin johdolla.[38][39] Samaan aikaan Monroen vanhat alaston­kuvat tulivat julkisuuteen, mikä synnytti tunnetun ”kalenteriskandaalin”, ja teki hänestä ”päivän isoimman uutisen”.[40] Monroe sai kansan sympatiat puolelleen myöntämällä auliisti olleensa rahan tarpeen vuoksi alaston­mallina, ja tämä sinetöi hänen kuuluisuutensa.[41][42] Kohun keskellä Life-lehti kysyi Monroelta, eikö hänellä tosiaan ollut mitään päällään kuvauksissa, johon hän vastasi: ”Olihan minulla radio päällä.”[43]

Monroe teki kolme elokuvaa loppuvuonna 1952. Hänen ensimmäinen pää­roolinsa oli trillerissä Draama hotellissa (1952), missä hän näytteli psyykkisesti häiriintynyttä lasten­hoitajaa. Vaativa rooli oli hermostuttanut häntä tavattomasti, mutta hänen koekuvauksensa vakuutti jopa Zanuckin.[44] Tässä vaiheessa Monroe alkoi myös saada mainetta hankalana työ­toverina, sillä hän myöhästeli usein tai saattoi jättää kokonaan tulematta paikalle. Lisäksi hän unohteli repliikkejään ja vaati kohtauksistaan uusinta­ottoja kunnes oli täysin tyytyväinen omaan suoritukseensa. Tämä oli Monroelle ominaista läpi hänen uransa.[45] Kolme viikkoa myöhemmin julkaistusta episodi­elo­kuvasta Neljä helmeä (1952) Monroe sai hyvät arvostelut, vaikka hänen osuutensa oli lyhyt.[46] Komedioissa Rakas, minä nuorrun ja Laittomasti naimisissa hän esitti tyypiteltyjä hölmöjä vaaleaverikköjä, millä korostettiin ennen kaikkea hänen eroottista veto­voimaansa. Ensin mainitussa elo­kuvassa Monroe nähtiin ensimmäistä kertaa platina­blondina.[25]

Supertähteyden aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marilyn Monroe, Betty Grable ja Lauren Bacall elo­kuvan Kuinka miljonääri naidaan trailerissa.

Monroe näytteli vuonna 1953 pääosan film noir -draamassa Niagara. Tuottaja Zanuck halusi testata Monroen potentiaalia ja kiinnitti hänet femme fatalen osaan, joka oli hänen ensimmäinen avoimesti eroottinen osansa ja ainoa vamppiroolinsa. Kesän 1952 kuvausten aikana Monroen hytkyvän kävelyn tilalle tuli kuuluisa keinahteleva kävely­tyyli, joka syntyi hänen korkokenkiensä lipsumisesta liukkailla kivillä. Hänen suorituksensa huikentelevana ja itsekkäänä viettelijättärenä ei saanut yhtä paljon huomiota kuin kävely ja alastomuus lakanoiden alla.[47] Yleisön vastaanotto Niagaralle oli hyvä, tosin eräs vanhoillinen nais­yhdistys piti sitä moraalittomana. Ohjaaja Henry Hathaway piti Monroen ohjaamista helppona ja hänen työskentelyään kuvauksissa ”älykkäänä”, huolimatta hänen yhä puuttuvasta itseluottamuksestaan.[48] Elo­kuva teki Monroesta maailman­laajuisesti tunnetun ja antoi hänelle pysyvän seksi­symbolin leiman. Myös hänen vuonna 1949 otettu alaston­kuvansa nousi uudestaan pinnalle Playboy-lehden ensi­numerossa joulu­kuussa 1953. Kuvaa ympäröinyt skandaali varjosti Monroen julkista persoonaa koko hänen elämänsä ajan.[41]

Samana vuonna valmistuneet musiikki­komediat, Howard Hawksin Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Jean Negulescon Kuinka miljonääri naidaan, sinetöivät Monroen aseman yhtenä ajan valo­voimaisimmista filmi­tähdistä. Hän näytteli molemmissa elo­kuvissa onnen­onkijaa, ja nämä roolit loivat hänestä julkisuuteen kuvaa ”tyhmänä blondina”.[25] Herrat pitävät vaalea­veriköistä -elo­kuvan ensi-illan yhteydessä kesä­kuussa 1953 Marilyn Monroe ja Jane Russell pääsivät painamaan käden- ja jalan­jälkensä sementtiin Grauman’s Chinese Theatren edessä.[49] Elo­kuvan musiikki­esityksistä eniten huomiota sai Monroen tulkitsema jazz-kappale ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend”. Herrat pitävät vaalea­veriköistä oli vuoden suurimpia yleisö­menestyksiä. Monroen komiikan ajoitus sai kehuja kollegoilta, mutta kritiikeissä tavalliseen tapaan painotettiin hänen ulkomuotoaan.[50] Hänen hahmoaan Lorelei Leetä on sittemmin pidetty rikasta miestä metsästävän tytön arkkityyppinä, yhtenä hänen ikonisimmista rooleistaan.[51]

Marras­kuussa 1953 sai ensi-iltansa Kuinka miljonääri naidaan, jossa Monroe näytteli Betty Grablen ja Lauren Bacallin kanssa. Se koostui pitkälti samoista aineksista kuin Herrat pitävät vaalea­veriköistä: kolme tanssityttöä yhdistää voimansa löytääkseen itselleen rikkaat avio­miehet. Kuinka miljonääri naidaan oli myös historian ensimmäinen CinemaScope-laajakuvajärjestelmällä kuvattu elo­kuva. Menetelmällä yritettiin houkutella katsojia takaisin elo­kuva­teattereihin, sillä televisio oli alkanut syrjäyttää studio­kauden elo­kuvaa Yhdys­valloissa. Kuinka miljonääri naidaan -elokuvan jälkeen Monroen ura kääntyi jyrkkään laskusuuntaan, kun hän kamppaili saadakseen mahdollisuuden esittää muutakin roolia kuin hyötyä tavoittelevaa seksikästä tanssityttöä.[52]

Monroe esiintymässä yhdys­valtalais­joukoille Koreassa 1954

Uravaikeudet ja oma tuotantoyhtiö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monroe oli vuoteen 1953 mennessä kansainvälinen supertähti ja studionsa suurimpia kassa­magneetteja, mutta hänen sopimuksensa oli pysynyt samana alusta saakka. Hänelle maksettiin siis edelleen vähemmän kuin studion muille tähdille, vain murto-osa hänen markkina-arvostaan, eikä hän voinut itse vaikuttaa rooleihinsa. Hän oli jo kyllästynyt esittämään pelkkää pin-up-tyttöä, mutta johtaja Zanuckin mielestä Monroe ei tahkoaisi studiolle yhtä paljon rahaa muun tyyppisissä rooleissa. Tammi­kuussa 1954 Monroe erotettiin Foxilta väliaikaisesti hänen kieltäydyttyään jälleen yhdestä musikaali­elo­kuvasta The Girl in Pink Tights.[53] Välttääkseen negatiivista julkisuutta hän meni naimisiin tapailemansa baseball-pelaajan Joe DiMaggion kanssa. Pari vihittiin San Franciscon kaupungin­talolla 14. tammi­kuuta. Monroe matkusti yksin häämatkaltaan Japanista Koreaan, jonne hänet oli kutsuttu viihdyttämään amerikkalaisjoukkoja. Hän esiintyi yli kuudellekymmenelle tuhannelle Yhdys­valtain meri­jalka­väen sotilaalle neljän päivän aikana. Suur­esiintymiset auttoivat Monroeta pääsemään vihdoin eroon häntä piinanneesta lava­jännityksestä. Monroe luonnehti kokemusta myöhemmin elämänsä onnellisimmaksi.[54][55]

Monroe ratkaisi kiistan Foxin kanssa tekemällä kompromissin: hän suostui tekemään pukumusikaalin Rytmiä veressä, ja vastineeksi hänelle luvattiin pää­rooli suunnitteilla olevasta elo­kuvasta Kesäleski. Huhti­kuussa 1954 ensi-iltansa sai Otto Premingerin ohjaama western Joki, jolta ei ole paluuta, jonka Monroe oli filmannut ennen erottamista. Päätähtien, Monroen ja Robert Mitchumin, suosion ansiosta elokuva tuotti voittoa, vaikka Monroe itse kutsui sitä ”ö-luokan cowboy-elo­kuvaksi”. Joskaan hänen hahmonsa ei ollut yhtä pinnallinen kuin aiemmat, se ei juuri suonut hänelle kehitysmahdollisuuksia.[56]

Monroen ensimmäinen elo­kuva uuden sopimuksensa alla oli Rytmiä veressä, jota hän ei olisi halunnut tehdä lainkaan, mutta joutui suostumaan jättäydyttyään pois aiemmin tarjotusta musikaalista. Rytmiä veressä ei ollut yleisömenestys, mikä johtui heikosta käsikirjoituksesta ja roolihahmojen ohuudesta.[56] Monroe poti koko kesän kuvausten ajan keuhkoputkentulehdusta ja anemiaa, minkä lisäksi hänellä alkoi ensimmäistä kertaa olla sivuoireita unilääkkeiden käytöstä.[57]

Monroe kuvasi syys­kuussa 1954 uransa kuuluisimman kohtauksen komediaelokuvaan Kesä­leski. New Yorkin maan­alaisen metron tuuletus­aukosta pöllähtänyt ilma­virta nosti Monroen valkoisen mekon helmat ylös, mutta ohjaaja Billy Wilder ei jättänyt tapahtumaa sattuman varaan. Kohtausta kuvattiin markkinointisyistä yhä uudelleen monen tunnin ajan suuren ihmis­joukon edessä. Avio­mies Joe DiMaggion kerrotaan olleen paikalla ja raivostuneen spektaakkelista. Pari riiteli asiasta julkisesti mutta palasi yhdessä New Yorkista Kaliforniaan. Kahden viikon kuluttua Monroe ilmoitti lehdistölle eroavansa DiMaggiosta. Ero myönnettiin marras­kuussa 1954.[25]

Kesä­kuussa 1955 ensi-iltansa saaneesta Kesä­leskestä tuli hitti ja Monroe sai hyvät arvostelut rooli­suorituksestaan tyttönä, joka valloittaa kesäksi kaupunkiin jääneen ukko­miehen sydämen. Elo­kuvan myötä Monroe oli suosionsa huipulla. Pian kuvausten päättymisen jälkeen hän matkusti Holly­woodista takaisin itä­rannikolle ja perusti yhdessä luotto­valokuvaajansa Milton Greenen kanssa oman tuotanto­yhtiönsä Marilyn Monroe Productions. Hankkeelle antoivat alku­sysäyksen uusi konflikti Foxin kanssa – Monroelle luvattua sadan tuhannen dollarin bonusta Kesäleskestä ei maksettu – sekä kyllästyminen yksi­puolisiin rooleihin.[25][58] Monroella ja Greenellä oli näkemys­eroja MMP:n johtamisessa, ja Monroe syytti Greeneä julkisesti yhtiön huonosta johtamisesta. Vuonna 1957 hän osti Greenen ulos yhtiöstä.[59]

Vuoden 1955 lopussa Monroe solmi jälleen seitsen­vuotisen neljä elo­kuvaa kattavan sopimuksen 20th Century Foxin kanssa, kun studio halusi pitää kiinni suurimmasta tähdestään, ja Marilyn Monroe Productionsilla ei ollut varaa tuottaa itsenäisesti elo­kuvia. Oman tuotanto­yhtiönsä turvin hän kuitenkin takasi itselleen 400 000 dollaria kustakin elo­kuvasta, oikeuden tehdä elo­kuvia muiden studioiden kanssa sekä oikeuden kieltäytyä käsi­kirjoituksesta, ohjaajasta tai kuvaajasta, jota ei hyväksynyt.[25]

Palkitut roolit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Jättämällä Hollywoodin ja tulemalla New Yorkiin tunnen voivani olla enemmän oma itseni. Ellen nimittäin saa olla oma itseni, mitä järkeä minun on olla yhtään mitään? ”

– Marilyn Monroe 1955[60]

Marilyn Monroe elo­kuvassa Piukat paikat (1959)

Vuoden 1955 Monroe opiskeli New Yorkissa näyttelemistä Lee Strasbergin johtamassa The Actors Studiossa. Ujoutensa vuoksi hän sai myös yksityis­tunteja Strasbergin ja tämän vaimon kotona, ja paris­kunnasta tuli hänelle läheisiä ystäviä. Monroe sai opettajaltaan kehuja: ”Olen työskennellyt satojen ja satojen näyttelijöiden kanssa, ja on vain kaksi jotka nousevat kirkkaasti yli muiden. Ensimmäinen on Marlon Brando ja toinen on Marilyn Monroe.”[25] Vuoden 1956 alussa Monroe ilmoitti voittaneensa vuoden kestäneen ­kiistan Foxia vastaan. Lehdistö, joka oli aluksi pilkannut Monroen pyrkimyksiä laajentaa uraansa, tunnusti nyt hänen ansionsa ja Time-lehti käytti nimitystä ”terävä bisnesnainen”.[61]

Monroen seuraava roolityö oli Foxin elo­kuvassa Bussipysäkki (1956). Aiemmin Broad­waylla ohjannut Joshua Logan suostui ohjaamaan elo­kuvan, vaikka tunsi Monroen hankalan maineen. Bussi­pysäkin tuotannossa Monroe paneutui osaansa huolella uuden valmentajansa Paula Strasbergin avulla. Kapakka­laulaja Chérien rooli poikkesi hänen aiempien elo­kuva­tehtäviensä glamourista ja esitteli hänet ensimmäistä kertaa sävykkäänä ja hienovaraisena ”kokonaisen ihmisen” osassa. Vaikka Monroen lääke- ja sairastelukierre jatkuivat, hänen nerokas suorituksensa kameroiden edessä vakuutti sekä Loganin että vastanäyttelijä Don Murrayn. Elo­kuvasta tuli menestys, ja kriitikot alkoivat arvostaa Monroeta paitsi valo­voimaisena filmi­tähtenä myös lahjakkaana näyttelijänä. Hän sai roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden.[62]

Bussi­pysäkin jälkeen Monroe aloitti ensimmäisen itsenäisen elo­kuva­tuotantonsa, joka oli musiikki­komedia Prinssi ja revyytyttö (1957). Se kuvattiin Pine­woodin studioilla Englannissa. Ohjaajana toimi Laurence Olivier, joka esitti myös elo­kuvan mies­pääosan. Kuvaukset olivat vaikea koettelemus kaikille siihen osallistuneille: Monroen henkilökohtaiset ongelmat pahenivat, eikä Olivierilla ollut aikomustakaan antaa myöten hänen huolilleen. Sittemmin Olivier kuitenkin kehui, että Monroe ”ei ollut näyttelijä, vaan nero.”[63] Monroe oli alkanut käyttää yhä enemmän lääkkeitä, ja hänen on kerrottu saaneen tuohon aikaan myös keskenmenon. Ongelmista huolimatta kuvausryhmä oli vaikuttunut Monroen roolityöskentelystä. Prinssi ja revyytyttö ilmestyi kesä­kuussa 1957. Vaikka elo­kuva ei ollut amerikkalaisen yleisön mieleen, keräsi Monroen rooli­suoritus tunnustusta Euroopassa. Hän sai Italiassa David di Donatello- ja Ranskassa Étoiles de cristal -palkinnon sekä ylsi Britanniassa Bafta-ehdokkuuteen.[25][63]

Menestys­roolien jälkeen Monroe piti taukoa näyttelemisestä ja vietti kesän 1957 uuden avio­miehensä Arthur Millerin kanssa New Yorkin Long Islandilla. Hän sai kesken­menon elo­kuussa. Puolisonsa kannustamana Monroe näytteli seksi­pommin osan elo­kuvassa Piukat paikat (1958), vaikka hän pitikin sitä vanhojen roolien toistona. Tuotanto vaikeutui jälleen Monroen hankalan käytöksen vuoksi. Vasta­näyttelijä Tony Curtisin mukaan suutelu­kohtaukset Monroen kanssa olivat ”kuin Hitleriä suutelisi”.[64] Maalis­kuussa 1959 ensi-iltaan tullut Piukat paikat nousi jätti­menestykseksi: Monroe, Tony Curtis ja Jack Lemmon tekivät huippusuoritukset rooleissaan, ja Monroe palkittiin osastaan Golden Globella. Hän sai toisen kesken­menon joulu­kuussa 1958, kun kuvaukset olivat jo päättyneet.[25]

Viimeiset elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monroe viimeisessä elo­kuvassaan Sopeutumattomat (1961).[65]

Monroe suostui tekemään Lemmenloukun täyttääkseen sopimuksensa Foxin kanssa, muttei ollut tyytyväinen käsi­kirjoitukseen. Miller teki siihen hänen haluamiaan muutoksia ja George Cukor valittiin ohjaajaksi.[66] Muutosten jälkeen vasta­näyttelijöiksi kaavaillut Gregory Peck, Cary Grant, Charlton Heston, Yul Brynner ja Rock Hudson kieltäytyivät yksi toisensa perään. Rooliin tarttui ranskalainen Yves Montand. Kun Miller ja Montandin vaimo Simone Signoret matkustivat ulko­maille työn perässä, syntyi Monroen ja Montandin välille lyhyt mutta paljon julkisuutta saanut suhde.[25] Veltto ja sisällyksetön projekti ei innostanut Monroeta lainkaan ja hän käyttäytyi jopa tavallista hankalammin: hän kieltäytyi päiväkausia tulemasta töihin ilmeisesti joko jälleen pahentuneen ramppikuumeen, lääkeriippuvuuden tai avio-ongelmien vuoksi. Syys­kuussa 1960 ensi-iltaan tulleen Lemmen­loukun menestys jäi heikoksi, ja Monroekin sai laimeat arviot.[67]

Samoihin aikoihin Truman Capote kaavaili Monroeta elokuvan Aamiainen Tiffanylla nais­pää­osaan, mutta rooli annettiin Audrey Hepburnille, koska tuottajat pelkäsivät Monroen hankaloittavan projektia.[68]

Lemmen­loukun kuvausten aikana Monroen terveys heikkeni ja hän alkoi käydä psykiatrilla. Hän kärsi unettomuudesta ja alkoi ottaa yhä suurempia määriä lääkkeitä olonsa helpottamiseen. Heinä­kuussa 1960 alettiin Nevadassa kuvata elo­kuvaa Sopeutumattomat, johon Miller oli muokannut käsi­kirjoituksen novellistaan ja uskonut sen olevan sopiva myös Monroelle. Sopeutumattomista tuli Monroen viimeinen elo­kuva, ja se myös päätti Millerin ja Monroen liiton. Monroe sairasteli jatkuvasti, käytti runsaasti päihteitä eikä kyennyt näyttelemään. Hänet vietiin sairaalaan Los Angelesissa, missä hän oli hoidettavana kymmenen päivän ajan. Lehdet kirjoittivat hänen käyneen lähellä kuolemaa, mutta tarkkaa tietoa sairauden laadusta ei saatu.[25]

Sopeutumattomien tuotantovaihe oli kaoottinen, kun Monroe ei lääkkeidenkäytön vuoksi useinkaan ollut työskentelykunnossa. Ohjaaja John Huston oli Monroen kanssa vaikeuksissa ja kuvaili hänen rooli­suoritustaan elokuvassa: ”Hänellä ei ollut mitään tekniikoita. Se oli kaikki totta. Se oli vain Marilyn.” Monroe sai Sopeutumattomien kuvaukset päätettyä, mutta hänen ja Millerin välit tulehtuivat entisestään. Kuvausten päättymisestä ei ehtinyt kulua kuin kymmenen päivää, kun Monroe oli ilmoittanut eroavansa Milleristä. Avio­ero myönnettiin tammi­kuussa 1961.[25] Sopeutumattomat tuli ensi-iltaan helmi­kuussa. Monroe on siinä elämän kuluttama mutta rakastava nainen, joka ystävystyy kolmen ikääntyneen cow­boyn kanssa. Roolin oli tarkoitus esitellä Monroe inhimillisenä ja laaja-alaisena esiintyjänä, ja irrottaa hänet imagostaan jonka hän oli halunnut jättää taakseen. Lopputuloksena se kuitenkin pönkitti hänen imagonsa totuutta, hylättyä ja torjuttua Marilynia. Sopeutumattomat floppasi kaupallisesti, ja kriitikot ovat jakautuneet kahtia näyttelijäsuoritusten suhteen. Jotkut pitivät Monroen, Clark Gablen ja Montgomery Cliftin roolitulkintoja heidän uransa parhaina, mutta elokuvaa on pidetty puisevana ja tapahtumaköyhänä.[69] Vuosien saatossa elokuva on kuitenkin noussut klassikon asemaan, ja Monroen tulkintaa arvostetaan ”hänen kypsimpänä suorituksenaan”.[70]

Terveydelliset ongelmat ja uran lasku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Minusta tuntui aina etten ollut mitään, ja ainoa keinoni olla joku oli olla – joku muu. Varmaankin tästä syystä halusin näytellä. ”

– Marilyn Monroe[71]

Monroe vuonna 1962

Monroe kirjautui helmikuussa 1961 Payne-Whitneyn psykiatriselle klinikalle, kun hänen lääke- ja alkoholiriippuvuutensa oli pahentunut. Hän kutsui klinikkaa myöhemmin painajaiseksi ja soitti sieltä kolmen päivän jälkeen Joe DiMaggiolle, joka riensi heti Floridasta avustamaan Monroen siirtymisessä hoitoon Columbia-Presbyterian Medical Centeriin. Monroe viipyi new­yorkilaisessa sairaalassa kolme viikkoa. Hän kävi kahdessa leikkauksessa eikä kyennyt sairastelujensa vuoksi enää loppu­vuodesta työskentelemään. Monroe lähti sairaalasta ensin DiMaggion kanssa Floridaan ja palasi sieltä Kaliforniaan toipumaan.[25][72]

Monroe palasi julkisuuteen keväällä 1962, jolloin hänet palkittiin Golden Globe -palkinnolla ”maailman suosituimpana naistähtenä”. Samaan aikaan aloitettiin Something’s Got to Give -elo­kuvan kuvaukset. Monroe sairastui kuitenkin sinuiittiin, ja kärsi jälleen pahasta esiintymis­kammosta. Fox painosti Monroeta jatkamaan kuvauksia väittämällä lehdistölle, että hän vain teeskenteli sairasta.[73] Touko­kuussa 1962 Monroe teki viimeisen merkittävän julkisen esiintymisensä presidentti John F. Kennedyn varhaisissa syntymä­päivä­juhlissa New Yorkin Madison Square Gardenissa. Hän esitti juhlissa Kennedylle onnittelu­laulun ”Happy Birthday, Mr. President”.[25] Monroella oli useiden lähteiden mukaan epä­säännöllinen seksi­suhde presidentti Kennedyn ja luultavasti myös tämän veljen Robert Kennedyn kanssa. Monroen kiusallisen syntymäpäivä­esityksen jälkeen presidentti alkoi kuitenkin pitää häneen etäisyyttä.[74]

Monroe erotettiin Something’s Got to Give -elo­kuvasta jatkuvien poissaolojen takia. 20th Century Fox haastoi myös hänet oikeuteen, haki puolen miljoonan dollarin vahingonkorvauksia ja levitti hänestä valheellisia tietoja medialle.[75] Korjatakseen imagoaan Monroe aloitti julkisuus­kampanjan ja antoi kuvia ja haastatteluja muun muassa Cosmopolitanille ja Voguelle. Riita studion kanssa sovittiin ja Monroen sopimus uusittiin miljoonan dollarin arvoiseksi kahden elo­kuvan sopimukseksi. Toinen projekteista olisi ollut hänen nuoruuden idolistaan Jean Harlow’sta kertova elo­kuva. Myös kesken jääneen elo­kuvan kuvausten oli määrä jatkua syksyllä 1962.[25]

Laulajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Marilyn Monroen diskografia

Monroe teki uraa myös laulajana. Hän esiintyi viidessä elo­kuva­musikaalissa ja lauloi joissain muissakin elo­kuvissaan sekä levytti vähän myös levytys­studiossa. Häneltä taltioitiin elo­kuvissa ja studiossa kaikkiaan kolmisen­kymmentä kappaletta. Monroe tulkitsi esimerkiksi Harold Adamsonin ja Hoagy Carmichaelin, Harold Arlenin ja Johnny Mercerin, Irving Berlinin, Sammy Cahnin ja James Van Heusenin, Cole Porterin sekä Leo Robinin ja Jule Stynen kappaleita.[76]

Monroen kuuluisimpia esityksiä ovat esimerkiksi ”Diamonds Are a Girl’s Best Friend” elo­kuvasta Herrat pitävät vaalea­veriköistä, ”That Old Black Magic” elokuvasta Bussi­pysäkki sekä ”I Wanna Be Loved by You” ja ”I’m Through with Love” elo­kuvasta Piukat paikat; näistä kaksi viimeistä esitystä United Artists Records julkaisi singlenä. 20th Fox Records julkaisi syksyllä 1962 albumin Marilyn, jolla on Monroen elo­kuvissaan laulamaa musiikkia.[76] Hänen lauluäänensä oli utuinen vibrato, ja sitä verrattiin muun muassa Ella Fitzgeraldiin, Jo Staffordiin ja Doris Dayhin.[77]

Tähtikuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkinen imago

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monroe kuvaamassa Kesä­lesken (1955) kuuluisaa kohtausta.

Tuotantoyhtiö 20th Century Fox teki Marilyn Monroesta uuden vuosikymmenen seksuaalivallankumouksen airueen, joka houkutteli miespuolista ­yleisöä elo­kuviin ja vakiintui uudeksi platinapommiksi Betty Grablen jälkeen. Monroe oli kirjaimellisesti sekä studion että hänen itsensä luoma tuote: sodanjälkeisen Amerikan ihannetyttö, pehmeä, naiivi ja seksuaalisesti rohkea. Monroe identifioitiin staattiseen seksuaalisuuteen osittain siksi, että hän aloitti uransa pin-up-tyttönä, ja hänen saamansa filmiroolit noudattivat samaa kaavaa. Haluttiin antaa kuva, että hänen avoin seksuaalisuutensa oli luonnollista ja viatonta.[78]

Monroe oli uransa alusta alkaen mukana luomassa julkista imagoansa, ja elämänsä loppu­puolella hän hallitsi sitä lähes kokonaan. Hän kehitti strategioita julkisuutta varten yhdessä ystävänsä, juorukolumnisti Sidney Skolskyn kanssa ja päätti valo­kuviensa käytöstä. Myös hänen haastattelunsa ja hyväksymänsä artikkelit olivat tarkoin laskelmoituja.[79] Tosin Monroen yrittäessä muuttaa imagoaan tai irtautua siitä, hän kohtasi yleisön vastustusta, eikä koskaan päässyt eroon seksuaalisuuden määritteestä, jona häntä pidettiin. Lehdet esittelivät Monroen ”aitona juttuna”, vaikka enimmäkseen ne keskittyivät ruotimaan hänen vartaloaan ja mittojaan. Kun Monroen ura sai vauhtia, hän oli vuosien ajan kansallisten lehtien pääartikkeli, josta kirjoitettiin säännöllisesti muun muassa Look-, Collier’s- ja Esquire-lehdissä.[80]

Monroen valko­kangas­persoona keskittyi ennen kaikkea hänen platinan­vaaleisiin hiuksiinsa ja niihin liittyviin stereo­typioihin. Yksi hänen hahmojensa ominais­piirteitä oli vahva seksuaalinen veto­voima, mutta persoonaltaan hänen tulkitsemansa naiset olivat etenkin alkuaikoina yksin­kertaisia ja naiiveja. Hänellä oli kimeä ja kuiskaava puheääni ja useista hänen viattoman kuuloisista lausahduksistaan haastatteluissa on myöhemmin tullut ikonisia. Näihin kuuluu esimerkiksi vastaus kysymykseen, mitä hän pukee ylleen mennessään vuoteeseen: ”Chanel No. 5:ttä”.[43] Niagara teki tunnetuksi yhden Monroen tavaramerkeistä, ”Monroe-lookin”, jonka Monroe loi yhdessä maskeeraajansa Allan Snyderin kanssa: vaalea pohja­väri, tummiksi piirretyt kulma­karvat, ”hehkuvan” punaiset huulet ja kauneuspilkku. Tavaramerkkiin kuuluivat myös seksuaalisesti vetoava vartalo, puoliavoimet silmät ja puoliavoin suu.[81]

Marilyn Monroe on ollut vuodesta 1953 lähtien maailman tunnetuimpia henkilöitä. Vuoden 1949 alaston­kuvat tekivät hänestä Holly­woodin puheen­aiheen, ja Niagara-elo­kuva nosti hänet pysyvästi seksisymbolin asemaan. Klassikko­komedioiden Herrat pitävät vaalea­veriköistä ja Kuinka miljonääri naidaan myötä hänestä tuli yksi kaikkien aikojen valo­voimaisimmista filmi­tähdistä.[82] Vaalean, seksuaalisen juonittelijan osat tekivät Monroesta miesyleisön palvonnan kohteen, mutta ne myös leimasivat hänet pahemman kerran. Koska Monroe sai näiden roolien kautta ”tyhmän blondin” luokituksen, ihmiset luulivat hänen olevan sellainen tosi­elämässäkin. Tämä rajoitti hänen mahdollisuuksiaan saada toisen­laisia rooleja sekä tulla otetuksi vakavasti näyttelijänä ja liike­naisena.[83]

Monroen tähti­kuvaan kuuluu myös traaginen yksityis­elämä: epä­onninen lapsuus, haparoivat mies­suhteet, ammatillinen epä­varmuus ja sala­peräinen kuolema. Vaikka hän oli maailmanlaajuisesti palvottu tähti, yksityis­elämässään hän oli onneton. Monroe kärsi mielen­terveys­ongelmista, päihde- ja lääke­riippuvuudesta sekä heikosta itse­tunnosta. Hänen epä­varmuutensa vaikeutti hänen työskentelyään ja ihmis­suhteitaan.[84]

Persoona

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Marilyn Monroe on yleisesti kiistanalainen henkilö, hänen perusluonteensa oli ujo, pidättyväinen ja herttainen. Huolimatta suosion kasvusta ja siitä, että oli tietoinen viehätysvoimastaan, hänessä vallitsi perusepävarmuus, jota hän ei koskaan voittanut. Monroelta myös puuttui kurinalainen luonteenlaatu, jota vakava näyttelijäntyö olisi vaatinut. Monroen vaikeat lähtökohdat olivat tiettävästi syy siihen, että hän kaipasi kipeästi arvostusta, hyväksyntää ja syytä uskoa itseensä.[85] Monroen herkkä ja epävarma luonne oli kuitenkin ristiriidassa hänen poikkeuksellisen sitkeytensä ja kunnianhimonsa kanssa.[83][86]

»Sitä aina törmää ihmisten piilotajuntaan. On mukavaa olla mukana ihmisten fantasioissa, mutta sitä toivoo hyväksyntää myös omana itsenään. En pidä itseäni hyödykkeenä, mutta olen varma että moni muu pitää, ja etenkin eräs yhtiö joka jääköön nimeämättä. Jos kuulostan kiusatulta, se kai johtuu siitä että minua on kiusattu.[87]»

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliitot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marilyn Monroe ja Arthur Miller häissään kesä­kuussa 1956.

Norma Jeane Baker avioitui ensimmäisen kerran naapurinsa James ”Jim” Doughertyn kanssa kesä­kuussa 1942. Norma Jeane oli tuolloin 16-vuotias ja Dougherty 20-vuotias.[88] Pari eli aluksi onnellista joskin Norma Jeanen mukaan tylsää elämää Catalina Islandilla.[25] Lento­kone­teknikkona työskennellyt Dougherty hakeutui meri­voimiin ja sai komennuksen Tyynelle­merelle vuonna 1944, jolloin Norma Jeane muutti takaisin Los Angelesiin appi­vanhempiensa luo.[89] Hänet löydettiin lento­kone­tehtaalta valo­kuva­malliksi, mikä ei avio­miestä miellyttänyt. Norma Jeane piti heitä liian eri­laisina toisilleen, haki avio­eroa Doughertysta ja sai eron vuoden 1946 lopulla.[90]

Monroe ja baseball-tähti Joe DiMaggio alkoivat tapailla vuonna 1952; seurustelu­huhujen seurauksena Monroen tähti oli yhä suuremmassa nousussa.[25] He avioituivat San Franciscossa tammi­kuussa 1954. Kesälesken metro­asema­kohtauksesta tehty spektaakkeli teki Monroesta kansain­välisen etu­sivun uutisen, mikä raivostutti DiMaggiota. Suhdetta varjostivat alusta lähtien DiMaggion musta­sukkaisuus ja kontrolloiva asenne. Liitossa oli tiettävästi myös väkivaltaa.[91] Monroe haki eroa liiton kestettyä vain yhdeksän kuukautta. Pari pysyi eron jälkeen ystävinä, ja DiMaggio auttoi Monroeta pääsemään psykiatriselta klinikalta toiseen sairaalaan hoitamaan terveys­ongelmiaan.[92]

Monroen kolmas aviomies oli näytelmä­kirjailija Arthur Miller. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran 1950-luvun alussa Elia Kazanin esitellessä heidät toisilleen.[93] Suhde syveni loka­kuussa 1955 Monroen avio­eron astuttua voimaan ja Millerin erottua omasta puolisostaan. Miller oli tuolloin FBI:n kiinnostuksen kohteena kommunismiepäilyjen vuoksi. Pari vihittiin 29. kesä­kuuta 1956 New Yorkin White Plainsissa.[94] Avio­liiton myötä kristinuskoon kasvatettu Monroe kääntyi juutalaisuuteen.[95] Hän koki liiton aikana kaksi keskenmenoa ja yhden kohdunulkoisen raskauden ja käytti yhä runsaammin päihteitä. Monroen ja Millerin suhde oli Sopeutumattomien kuvausten aikana jo käytännössä ohi, ja Monroe haki tammi­kuussa 1961 Meksikosta nopeaa avio­eroa.[96]

Romanssit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monroella on huhuttu olleen romanssit ainakin Elia Kazanin, Milton Berlen ja Marlon Brandon kanssa.[97] Lemmen­loukun kuvauksissa hänen ja vasta­näyttelijä Yves Montandin välille syttyi romanssi. Suhde päättyi, kun Montand ei suostunut jättämään vaimoaan Monroen vuoksi.[25] Monroe tapaili tiettävästi laulaja Frank Sinatraa lyhyesti erottuaan Milleristä.[97]

Monroella on myös väitetty olleen useita suhteita naisten kanssa.[98][99]

Henkilökohtaiset ongelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marilyn Monroen yksityis­elämään kuuluivat kaatuneiden mies­suhteiden lisäksi mielen­terveys­ongelmat sekä päihde­riippuvuus. Ongelmien taustalla on sanottu olleen Monroen voimakas itse­kriittisyys, heikko itse­tunto sekä esiintymis­kammo. Monroe oli rooli­suoritustensa suhteen perfektionisti ja raivostutti ohjaajat vaatimalla valmentajiensa, ensin Natasha Lytessin ja myöhemmin Paula Strasbergin, läsnäoloa kuvauksissa. Hän alkoi lievittää ahdistustaan ja kroonista unettomuuttaan muun muassa barbituraateilla, amfetamiinilla ja alkoholilla. Vuonna 1956 hän oli jo pahasti riippuvainen unilääkkeistä.[100]

Monroe kasvoi ilman isää, mikä joidenkin asian­tuntijoiden mielestä vaikutti hänen myrskyisään rakkaus­elämäänsä. Olematon isä­suhde sai hänet etsimään epä­toivoisesti pysyvää rakkautta.[101] Hän oli myös hyvin vahvasti psykoterapeuttinsa Ralph Greensonin vaikutuspiirissä. Tämä otti Monroen potilaakseen vuonna 1961 ja siitä lähtien yritti esimerkiksi tehdä Monroen täysin riippuvaiseksi itsestään ja pitää häntä erossa läheisistä ystävistään. Samalla hän ruokki Monroen lääkeriippuvuutta. Elämänsä lopulla Monroe tajusi terapiasuhteen haitallisuuden ja oli tiettävästi aikonut päättää sen.[102]

Jotkut ovat kertoneet Monroen vihjanneen yksityisesti olevansa epävarma kyvystään tuntea seksuaalista vetovoimaa miehiä kohtaan. Julkisesti hän ei kuitenkaan tällaista paljastanut.[98]

Monroe kärsi viimeisinä vuosinaan eri­laisista pelko­tiloista, masennuksesta ja voimakkaista mieli­alan­vaihteluista.[103]

Monroe sairasti endometrioosia, minkä takia hänen kaikki kolme raskauttaan päättyivät kesken­menoon.[104] Hänen uskotaan yleisesti halunneen äidiksi ainakin ollessaan naimisissa Millerin kanssa, mutta hänen on väitetty myös tehneen useita abortteja uraansa varjellakseen.[105]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marilyn Monroe kuoli 36-vuotiaana 4. elo­kuuta 1962 kotonaan Fifth Helena Drivella Brentwoodissa, Los Angelesissa barbituraattien yli­annostukseen.[106]

Monroen psykiatri Ralph Greenson oli tavannut Monroen kyseisenä päivänä, ja tämä vaikutti olevan kunnossa. Tosin aamupäivästä hän oli tiedottajansa Patricia Newcombin mukaan ollut hieman ärtyisä edellisyön vähäisen unen vuoksi. Iltaseitsemän jälkeen Monroe oli puhunut puhelimessa Joe DiMaggio nuoremman kanssa ja kuulostanut virkeältä ja iloiselta. Noin 20 minuuttia myöhemmin Peter Lawford soitti ja kutsui Monroen illalliselle, mutta Monroe kieltäytyi; Lawfordin mukaan Monroe kuulosti lääkehorteiselta ja sammalsi puhuessaan.[107]

Monroe puhui illan aikana puhelimessa muidenkin kanssa, ja kymmeneltä illalla hän kutsui erään nais­puolisen ystävänsä käymään, mutta tämän mukaan oli jo liian myöhä. Aamuyöllä Monroen sisäkkö Eunice Murray soitti hänen lääkärilleen, koska Monroen lukitussa huoneessa oli keski­yön jälkeen vielä valot, mutta tämä ei vastannut koputuksiin. Paikalle saapunut Greenson meni huoneeseen ikkunan kautta ja löysi Monroen makaamasta vuoteellaan alastomana puhelimen kuuloke kädessään. Yö­pöydällä oli tyhjiä lääke­purkkeja. Monroe todettiin kuolleeksi paikan päällä ja kuolin­ajaksi arvioitiin 4. elo­kuuta klo 20.30 ja 22.30 välillä.[108]

Ruumiin­avauksessa Monroen elimistössä todettiin kloraali­hydraattia kahdeksan milli­grammaa milli­litrassa ja pento­barbitaalia 4,5 mg/ml.[109] Los Angelesin kuolemansyyntutkijanviraston lääkäri Thomas Noguchi merkitsi Monroen kuolinsyyksi ”akuutti barbituraattimyrkytys”, jonka syynä oli ”mahdollisesti itsemurha”.[110] Tahaton yli­annostus suljettiin pois laskuista Monroen elimistöstä löydettyjen lääke­määrien perusteella.[111] Monroe oli tiettävästi ottanut yli­annostuksen barbituraatteja aiemminkin ja joutunut ainakin kerran sen takia sairaalaan.[112]

Monroen äkillinen kuolema tavoitti poliisiradion kautta nopeasti myös tiedotusvälineet, ja se nousi etu­sivun uutiseksi Yhdys­valloissa ja Euroopassa. Lehdistö kirjoitti filmi­tähden kuoleman hämäristä olo­suhteista laajasti. Marilyn Monroe haudattiin Westwood Village Memorial Parkin hautaus­maalle Los Angelesissa 8. elo­kuuta läheisten ystävien läsnä ollessa. Joe DiMaggio järjesti hautajaiset eikä päästänyt paikalle Holly­woodin väkeä.[113]

Kuolinsyyspekulaatiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monroen kuolemasta esitetään edelleen monen­laisia spekulaatioita, eivätkä huhut Monroen viimeisistä hetkistä ja kuolemaan johtaneista syistä ole laantuneet.[101] Kuolinpäivään liittyy joitain epä­selviä yksityis­kohtia: Monroen kuolleeksi julistamisen ja poliisin hälyttämisen välissä oli 35 minuuttia, puhelu­tiedot ovat puutteelliset, toksiko­logiset testit olivat vajavaiset ja tärkeitä elimiä ei säilytetty.[114][115]

Lisäksi Greensonin ja Murrayn antamassa selonteossa oli aukkoja liittyen muun muassa kellonaikaan, jolloin he havaitsivat Monroen kuolleen. Murray myös kertoi ensin nähneensä yöllä valon Monroen oven alta, mutta uuden ja paksun kokolattiamaton vuoksi se ei ollut mahdollista. Kun tämä kerrottiin Murraylle, hän muutti tarinaansa nopeasti ja kertoi huolestuneensa nähtyään puhelimenjohdon kulkevan oven ali. Monroe oli myös aina inhonnut lukittuja ovia, mistä syystä hänen ovessaan ei ollut toimivaa lukkoa.[116]

Los Angelesin syyttäjä aloitti uudet tutkimukset Monroen kuolemasta vuonna 1982. Mahdolliseksi kuolinsyyksi tarjottiin vahinkoa. Unettomuudesta kärsinyt Monroe otti pillerin toisensa jälkeen, kun ei saanut unta. Lopulta hän vaipui koomaan lääkkeiden vaikutuksesta ja kuoli yli­annostukseen. Mitään todisteita murhasta ei löytynyt, mutta selvityksen mukaan tapa­turmainen yli­annostus oli mahdollinen.[114]

Jotkut ovat esittäneet, että Monroe murhattiin piikittämällä rauhoittavia lääkkeitä hänen kehoonsa.[117] Joidenkin mukaan Monroe olisi aikonut paljastaa suhteensa sekä John F. että Robert Kennedyyn, ja Kennedyt olisivat halunneet vaientaa hänet skandaalin välttämiseksi. Robert Kennedyn on myös huhuttu vierailleen salaa Los Angelesissa Monroen kuolin­päivän tienoilla. Myös moni muu taho on sala­liitto­teorioissa yhdistetty Monroen kuolemaan, kuten mafia ja FBI.[114][115][118]

Jäämistö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monroe jätti suurimman osan huomattavasta omaisuudestaan Lee Strasbergille ja Marianne Krisille, joka oli hänen psykiatrinsa New Yorkissa. Strasbergin leski Anna myi vuonna 1999 kaikki miehensä Monroelta perimät henkilö­kohtaiset esineet ”vuosi­sadan huuto­kaupassa”. Beige, ihon­myötäinen ja strassi­kivin koristeltu leninki, jossa Monroe oli laulanut presidentti Kennedylle syntymä­päivä­laulun, myytiin yli 1,2 miljoonalla dollarilla. Vuonna 2005 Los Angelesissa myytiin huuto­kaupassa vielä 200 muuta esinettä.[119]

Tunnustukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Marilyn Monroen palkinnoista ja ehdokkuuksista

Monroelle myönnettiin neljä Golden Globe -palkintoa, joista kolme hän sai suosituimpana naisnäyttelijänä ja yhden roolistaan elokuvassa Piukat paikat (1959).[120][121] Oscar-palkintoja tai -ehdokkuuksia Monroe ei koskaan saanut.[121] Euroopassa hän sai parhaan ulkomaalaisen naisnäyttelijän italialaisen David di Donatello -patsaan 1958 ja ranskalaisen Crystal Star Awardin 1959, molemmat elokuvasta Prinssi ja revyytyttö (1957).[120]

Monroe sai vuonna 1960 elokuvaurastaan tähden Hollywood Walk of Famelle osoitteeseen 6774 Hollywood Blvd.[122] Yhdysvaltalainen American Film Institute listasi Monroen vuonna 1999 kaikkien aikojen 6. suurimmaksi naispuoliseksi filmitähdeksi.[123]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monroesta on kuolemansa jälkeen tullut Elvis Presleyn ja James Deanin veroinen myytti, ja hänestä lienee kirjoitettu enemmän elämä­kerta­kirjoja kuin kenestäkään muusta lähi­historian filmi­tähdestä. Hänen vaikutustaan nais­kuvaan, kauneus­ihanteisiin ja länsi­maiseen filmi­tähti­kulttiin pidetään merkittävänä. Häntä pidetään myös veden­jakajana vanhan ajan hohdokkaan tähti­kuvan sekä myöhemmän arkisemman tähti­kuvan välillä. On sanottu, että Monroe rakensi 1950-luvun murroskaudessa olevaan länsi­maailmaan uudenlaisen seksi­symbolin mallin, joka oli yhtä aikaa eteerinen ja inhimillinen. Myös hänen asemansa populaarikulttuurin ikonina on vaikuttanut muun muassa Andy Warholin ja Madonnan taiteeseen.[124]

Monroeta pidetään nykyään keho­myönteisyyden edellä­kävijänä, sillä hän ei arkaillut alastomuutta ja esiintyi uskaliaissa asuissa valkokankaan ulkopuolellakin.[125] Hänellä on edelleen myös vankka mainos­arvonsa; hänen kuviaan ja nimeään on käytetty muun muassa Max Factorin, Chanelin, Mercedes-Benzin ja Absolut Vodkan mainoksissa.[126]

Tunnetuin Monroesta tehty elokuva lienee vuonna 2011 ensi-iltaan tullut My Week with Marilyn, jossa Michelle Williams näytteli Monroeta. Syksyllä 2022 julkaistiin fiktiivinen elämäkertaelokuva Blondi, jossa Monroeta esittää Ana de Armas. Muita Monroen elämästä kertovia fiktiivisiä teatterielokuvia ovat esimerkiksi Hyvästi, Norma Jean – tervetuloa, Marilyn Monroe (1976), This Year’s Blonde (1980), Goodnight, Sweet Marilyn (1989) ja Calendar Girl (1993). Myös Anna Erikssonin ohjaama M (2018) perustuu löyhästi Monroen viimeisiin elinpäiviin.

Valikoitu filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
James Gill: Pink Marilyn (2008).
Pääartikkeli: Marilyn Monroen filmografia
Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1950 Asfaltti­viidakko Angela Phinlay
Kaikki Eevasta neiti Claudia Caswell
1952 Purkaus yössä Peggy
Draama hotellissa Nell Forbes
1953 Niagara Rose Loomis
Herrat pitävät vaaleaveriköistä Lorelei Lee
Kuinka miljonääri naidaan Pola Debevoise
1955 Kesäleski tyttö
1957 Prinssi ja revyytyttö Elsie Marina
1959 Piukat paikat Sugar Kane Kowalczyk
1961 Sopeutumattomat Roslyn Taber

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Banner, Lois: Marilyn: The Passion and the Paradox. Bloomsbury, 2012. ISBN 978-1-4088-3133-5
  • Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää. (The Many Lives of Marilyn Monroe, 2004.) Suomentanut Parpola, Inka. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-6565-7
  • Havers, Richard & Evans, Richard: Marilyn sanoin, kuvin ja sävelin. (Marilyn in Words, Pictures and Music, 2010.) Suomentanut Ahola, Ari. Helsinki: Gummerus, 2010. ISBN 978-951-20-8371-8
  • Riese, Randall & Hitchens, Neal: The Unabridged Marilyn. Lontoo: Corgi Books, 1988. ISBN 978-0-552-99308-1
  • Spoto, Donald: Marilyn Monroe. (Marilyn Monroe. The Biography. New York: HarperCollins, 1993) Suomentanut Mattila, Raija & Lahtinen, Jaana. Helsinki: Tammi, 1993. ISBN 978-0-8154-1183-3
  • Summers, Anthony: Jumalatar: Marilyn Monroe. (Goddess: The Secret Lives of Marilyn Monroe, 1985.) Suomentanut Mäenpää, Risto. Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13816-9

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Spoto 1993, s. 33.
  2. ↑ Riese & Hitchens 1988, s. 33.
  3. ↑ Banner 2012, s. 19.
  4. ↑ Gladys Pearl Monroe Baker (1902–1984) Find a Grave. Arkistoitu 16.12.2018. Viitattu 15.12.2018. (englanniksi)
  5. ↑ Spoto 1993, s. 27, 28.
  6. ↑ Banner 2012, s. 24, 25, 72.
  7. ↑ Havers & Evans 2010, s. 28, 29.
  8. ↑ a b Churchwell 2004, s. 167–169.
  9. ↑ Churchwell 2004, s. 171; Havers & Evans 2010, s. 20.
  10. ↑ Churchwell 2004, s. 174.
  11. ↑ Spoto 1993, s. 32, 33.
  12. ↑ Churchwell 2004, s. 173.
  13. ↑ Marilyn Monroe's Father Revealed in Documentary ’Marilyn, Her Final Secret’ Mirror. 4.4.2022. Viitattu 22.5.2024. (englanniksi)
  14. ↑ Spoto 1993, s. 48–51.
  15. ↑ Spoto 1993, s. 52.
  16. ↑ Churchwell 2004, s. 175, 176.
  17. ↑ Spoto 1993, s. 224.
  18. ↑ Havers & Evans 2010, s. 30, 31.
  19. ↑ Spoto 1993, s. 73–77, 88; Banner 2012, s. 86.
  20. ↑ Spoto 1993, s. 90, 93, 94.
  21. ↑ Havers & Evans 2010, s. 36–37.
  22. ↑ Churchwell 2004, s. 187.
  23. ↑ Churchwell 2004, s. 190–191.
  24. ↑ Spoto 1993, s. 112.
  25. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Forsberg, Tiina: Marilyn Monroe – koko maailman tuntema tyttörukka Yle Uutiset. 5.8.2012 (päivitetty 6.8.2012). Yleisradio Oy. Viitattu 15.9.2017.
  26. ↑ Churchwell 2004, s. 56, 57.
  27. ↑ a b Morgan, Michelle & Franse, Astrid: How Married and Bored Norma Jeane Became Sex Bomb Marilyn Monroe New York Post. 21.11.2015. Viitattu 7.2.2016.
  28. ↑ Churchwell 2004, s. 58.
  29. ↑ Havers & Evans 2010, s. 48, 49.
  30. ↑ Havers & Evans 2010, s. 51.
  31. ↑ Havers & Evans 2010, s. 54, 55.
  32. ↑ Spoto 1993, s. 143.
  33. ↑ Churchwell 2004, s. 52.
  34. ↑ Spoto 1993, s. 160.
  35. ↑ a b Havers & Evans 2010, s. 70.
  36. ↑ Havers & Evans 2010, s. 74.
  37. ↑ Havers & Evans 2010, s. 80.
  38. ↑ Spoto 1993, s. 214, 221.
  39. ↑ Banner 2012, s. 170, 171.
  40. ↑ Spoto 1993, s. 238.
  41. ↑ a b Churchwell 2004, s. 59.
  42. ↑ Havers & Evans 2010, s. 83–86.
  43. ↑ a b Churchwell 2004, s. 72.
  44. ↑ Spoto 1993, s. 222.
  45. ↑ Havers & Evans 2010, s. 94–96.
  46. ↑ Havers & Evans 2010, s. 97.
  47. ↑ Spoto 1993, s. 245–247.
  48. ↑ Spoto 1993, s. 247.
  49. ↑ Banner 2012, s. 208 ja 209.
  50. ↑ Spoto 1993, s. 259, 266.
  51. ↑ Churchwell 2004, s. 78.
  52. ↑ Churchwell 2004, s. 80, 81.
  53. ↑ Churchwell 2004, s. 82, 83.
  54. ↑ Spoto 1993, s. 291.
  55. ↑ Churchwell 2004, s. 266.
  56. ↑ a b Churchwell 2004, s. 81.
  57. ↑ Spoto 1993, s. 298.
  58. ↑ Spoto 1993, s. 325, 328.
  59. ↑ Spoto 1993, s. 419.
  60. ↑ Spoto 1993, s. 327.
  61. ↑ Spoto 1993, s. 341.
  62. ↑ Churchwell 2004, s. 84, 85.
  63. ↑ a b Churchwell 2004, s. 85.
  64. ↑ Spoto 1993, s. 431.
  65. ↑ Lindfors, Jukka: Marilynin elämä oli tarina menestyksestä ja onnettomuudesta Yle Elävä arkisto. 8.9.2006 (päivitetty 23.4.2021).
  66. ↑ Spoto 1993, s. 441, 445
  67. ↑ Chruchwell 2004, s. 87, 88.
  68. ↑ Banner 2012, s. 335.
  69. ↑ Spoto 1993, s. 479, 480.
  70. ↑ Andrew, Geoff: ”A Film That Fate Helped Make a Classic: The Misfits” The Independent. 17.6.2015. Lontoo: Independent Digital News & Media Ltd. Viitattu 13.6.2021. (englanniksi)
  71. ↑ Spoto 1993, s. 341.
  72. ↑ Churchwell 2004, s. 312.
  73. ↑ Spoto 1993, s. 540, 541, .
  74. ↑ Havers & Evans 2010, s. 178–182.
  75. ↑ Spoto 1993, s. 567.
  76. ↑ a b Ruhlmann, William: Marilyn Monroe Artist Biography AllMusic. Viitattu 10.3.2017. (englanniksi)
  77. ↑ Spoto 1993, s. 247.
  78. ↑ Churchwell 2004, s. 45, 57, 56.
  79. ↑ Spoto 1993, s. 239.
  80. ↑ Churchwell 2004, s. 62.
  81. ↑ Churchwell 2004, s. 54, 62.
  82. ↑ Banner 2012, s. 44, 45.
  83. ↑ a b Spoto 1993, s. 275.
  84. ↑ Spoto 1993, s. 281.
  85. ↑ Spoto 1993, s. 90, 283.
  86. ↑ Churchwell 2004, s. 228, 375.
  87. ↑ Spoto 1993, s. 577.
  88. ↑ Havers & Evans 2010, s. 37, 40.
  89. ↑ Havers & Evans 2010, s. 40.
  90. ↑ Havers & Evans 2010, s. 42.
  91. ↑ Spoto 1993, s. 287, 288, 307.
  92. ↑ Spoto 1993, s. 491.
  93. ↑ Churchwell 2004, s. 106.
  94. ↑ Spoto 1993, s. 395.
  95. ↑ Banner 2012, s. 256.
  96. ↑ Spoto 1993, s. 424, 437 487.
  97. ↑ a b Miller, Mike: Who Were Marilyn Monroe's Most Famous Lovers? Truth vs Rumors People. 21.5.2024. Viitattu 19.6.2024. (englanniksi)
  98. ↑ a b Friends and Fans on Marilyn Monroe’s Sexuality The Gay & Lesbian Review. 26.6.2017. Viitattu 30.11.2022. (englanti)
  99. ↑ Was Marilyn A Lesbian? New Book Says Yes HuffPost. 26.7.2012. Viitattu 30.11.2022. (englanniksi)
  100. ↑ Spoto 1993, s. 361, 438.
  101. ↑ a b Puljujärvi, Ismo: Marilyn Monroe täyttäisi tänään 95 vuotta – traaginen elämä päättyi mysteerikuolemaan Iltalehti. 1.6.2021. Helsinki: Alma Media Suomi Oy. Viitattu 14.6.2021.
  102. ↑ Spoto 1993, s. 502, 503, 579.
  103. ↑ Spoto 1993, s. 473.
  104. ↑ Spoto 1993, s. 80.
  105. ↑ Churchwell 2004, s. 197.
  106. ↑ Wolfe, Donald H.: The Last Days of Marilyn Monroe. Määritä julkaisija! ISBN 0787118079 (englanniksi)
  107. ↑ Spoto 1993, s. 604, 605.
  108. ↑ Havers & Evans 2010, s. 182, 183.
  109. ↑ Clayton, Marie: Marilyn Monroe: Unseen Archives, s. 361. Barnes & Noble Inc, 2004. (englanniksi)
  110. ↑ Summers 1986, s. 319, 320.
  111. ↑ Kormam, Seymour: ”Marilyn Monroe Ruled ’Probable Suicide Victim’” Chicago Tribune. 18.8.1962. Viitattu 14.6.2021. (englanniksi)
  112. ↑ Banner 2012, s. 321.
  113. ↑ Havers & Evans 2010, s. 184.
  114. ↑ a b c McCartney, Anthony: Marilyn Monroe’s Death Would Be Investigated Differently Today The Huffington Post. 1.8.2012. New York. Arkistoitu 2.8.2012. Viitattu 14.2.2016. (englanniksi)
  115. ↑ a b Langley, William: Marilyn Monroe 50 Years on: The mystery of Marilyn’s Last Days The Daily Telegraph. 29.7.2012. Lontoo: Telegraph Media Group. Viitattu 8.5.2013. (englanniksi)
  116. ↑ Spoto 1993, s. 609.
  117. ↑ Marilyn Monroen kuolema edelleen mysteeri MTV3 Uutiset. 3.8.2012. Viitattu 3.8.2012.
  118. ↑ Witheridge, Annette: ’Murdered by the Mafia’: Did Bobby Kennedy Pay for Marilyn Monroe’s Killing? Daily Mirror. 28.7.2012. Lontoo. Viitattu 8.5.2013. (englanniksi)
  119. ↑ Havers & Evans 2010, s. 185.
  120. ↑ a b Marilyn Monroe Awards and Nominations The Marilyn Monroe Collection. Viitattu 10.3.2017. (englanniksi)
  121. ↑ a b Yoram Kahana: Marilyn: The Globes’ Golden Girl Golden Globe Awards. 30.1.2014. Viitattu 10.3.2017. (englanniksi)
  122. ↑ Marilyn Monroe Hollywood Walk of Fame. (englanniksi)
  123. ↑ AFI’s 100 Years – 100 Stars Los Angeles: American Film Institute. Viitattu 19.6.2021. (englanniksi)
  124. ↑ Churchwell 2004, s. 36, 39.
  125. ↑ Spoto 1993, s. 175, 250.
  126. ↑ Churchwell 2004, s. 54, 55.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomeksi
  • Alanen, Antti: Marilyn: Alaston naamio: Marilyn Monroen elokuvat. (Uudistettu painos) Helsinki: Suomen elokuva-arkisto: Edita, 1996. ISBN 951-37-1915-4
  • Monroe, Marilyn: Nuoruuteni. (Teos on käsikirjoittaja Ben Hechtin haamukirjoittama) Suomentanut Lindberg, Tutteli. Otava, 1975.
  • Monroe, Marilyn: Välähdyksiä, sirpaleita. ((Fragments. Poems, Intimate Notes, Letters, 2010.) Toimittaneet Stanley Buchthal ja Bernard Comment) Suomentanut Sallamo-Lavi, Anuirmeli & Toivanen, Lotta. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36980-7
Englanniksi
  • Morgan, Michelle: Marilyn Monroe : Private and Confidential. New York: Skyhorse Pub, 2012. ISBN 9781616087197
  • Vitacco-Robles, Gary: The Life, Times, and Films of Marilyn Monroe : Volume 1 – 1926 to 1956. Bear Manor Media, 2015. ISBN 9781593937942
  • Vitacco-Robles, Gary: The Life, Times, and Films of Marilyn Monroe : Volume 2 – 1956 to 1962. Bear Manor Media, 2014. ISBN 9781593937782

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Marilyn_Monroe&oldid=22710806”