Singaporen taistelu
| Singaporen taistelu | |||||
|---|---|---|---|---|---|
| Osa Tyynenmeren sotaa toisessa maailmansodassa | |||||
| |||||
| Osapuolet | |||||
| Komentajat | |||||
| Vahvuudet | |||||
|
35 000 |
100 000 | ||||
Singaporen taistelu oli 8.–15. helmikuuta 1942 käyty taistelu Japanin asevoimien ja Singaporen saarta puolustaneiden brittiläisten, australialaisten ja intialaisten joukkojen välillä. Singapore oli huomattava laivastotukikohta, jota kutsuttiin sen linnoituksiin viitaten nimellä ”Idän Gibraltar”. Tomoyuki Yamashitan komentamat japanilaiset olivat edenneet Singaporen tuntumaan heidän noustuaan maihin Malaijalla, ja sitä seurasi 8. helmikuuta maihinnousu Singaporeen. Puolustajia komentaneen Arthur Percivalin katsotaan usein syyllistyneen useisiin virheisiin puolustusta suunniteltaessa ja Singaporen huomattavasti hyökkääjiä määrällisesti vahvemmat puolustajat antautuivat 15. helmikuuta.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Singaporen laivastotukikohdan rakentaminen oli aloitettu Washingtonin sopimuksen solmimisen jälkeen vuonna 1923. Saaren puolustusvarustuksia vahvistettiin 1930-luvun puolivälillä, ja siitä puhuttiin ”Idän Gibraltarina”, jonka tehtävänä oli suojella paitsi brittien hallitsemia maita alueella, mutta myös Australiaa ja Uutta-Seelantia.[1] Saaren ja sen linnoitusten odotettiin kestävän mahdollista piiritystä vähintään 180 päivää. Singaporen saaren Johorensalmen vastainen pohjoisrannikko oli kuitenkin linnoittamaton.[2]
Sodan syttyessä Singaporea puolustavat joukot olivat heikot saarelle tuoduista vahvistuksista huolimatta. Vahvistukset olivat pääasiassa huonosti koulutettuja alokkaita tai muuten kokemattomia sodankäynnistä Kaukoidässä.[1] Brittijoukkojen lisäksi saarella oli neljä pataljoonaa paikallisia vapaaehtoisia. Singaporen aasialaisia ei kuitenkaan hyväksytty vapaaehtoisiksi, sillä siirtomaahallinto ei pitänyt heitä luotettavina.[3]
Britit pyrkivät pitkään pitämään yllä hyviä suhteita Japaniin sodan uhan kasvaessakin. Sodan uhka kasvatti edelleen Malaijan ja Singaporen merkitystä. Toisen maailmansodan syttyessä vuonna 1939 alueella tuotettiin noin 40 % maailman kumista ja 60 % tinasta. Japanin asema hankaloitui heinäkuussa 1940, kun Yhdysvallat asetti maalle esimerkiksi raudan, öljyn ja aseiden toimituksia koskevia rajoituksia. Seuraavan kuun puolella Yhdysvallat, Alankomaat ja Britannia jäädyttivät Saksan kanssa liittoutuneen Japanin omaisuuden ja sen ulkomaankauppaa kiristettiin entisestään. Japanissa pakotteet loivat pohjaa laajentumishaluille Kaakkois-Aasian rikkaille luonnonvaroille. Vielä syksyllä 1941 Japani kävi neuvotteluja pakotteiden helpottamiseksi, mutta neuvottelujen kariudutta alettiin suunnitella hyökkäystä.[1]
Japanilaisten suunnitelman mukaan läntiselle Tyynellemerelle ja Etelä-Kiinan meren ympärille luotaisiin varmistettu kehä viiden japanilaisen armeijan vallatessa viisi pääkohdetta alueella. Eteneminen Malaijaan ja Singaporeen oli kenraali Tomoyuki Yamashitan komentaman 25. armeijan vastuulla. Japanilaiset olivat hyvin perillä Singaporen puolustuksen heikkouksista. Malaijalla asuneet japanilaiset olivat lähettäneet tietoja alueen puolustuksista Tokioon Singaporen pääkonsulin kautta.[4]
Brittijoukkoja Malaijalla ja Singaporessa komensi kenraaliluutnantti Arthur Percival. Hänen alaisiaan olivat muun muassa III intialaista armeijakuntaa komentanut kenraaliluutnantti Lewis Heath ja australialaisten joukkojen komentaja kenraalimajuri Henry Gordon Bennett. Hieman ennen sodan syttymistä 2. joulukuuta Singaporeen saapui myös amiraali Thomas Phillipsin komentama neljän hävittäjän saattama HMS Prince of Walesin ja HMS Repulsen käsittänyt eskaaderi. Britit uskoivat, että japanilaiset eivät hyökkäisi saarta vastaan vahvistuksien saavuttua. Percival ei myöskään suostunut rakennuttamaan puolustuslinjoja todeten niiden heikentävän joukkojen hyökkäyshenkeä. Brittien suunnitelman mukaan japanilaisten hyökätessä toteutettaisiin niin sanottu operaatio Matador eli eteneminen Thaimaan eteläosiin.[4]
Malaijan taistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Malaijan taistelu
Australian ilmavoimien kone havaitsi japanilaisia sotalaivoja ja miehistönkuljetusaluksia Kota Bharun alueella niemimaan koillisosassa 6. joulukuuta 1941. Kyseessä olivat Thaimaan Kran kannakselle Patanin ja Singoran satamiin 25. armeijan japanilaisjoukkoja kuljettaneet alukset.[4] Singaporessa ongelmia osattiin odottaa näin jo etukäteen, toisin kuin esimerkiksi Pearl Harbourissa seuraavana päivänä.[2] Brittien Kaukoidän ylipäällikkö kenraali Robert Brooke-Popham ei kuitenkaan antanut päätöstä operaatio Matadorin toteuttamisesta. Keskiyöllä 7. joulukuuta japanilaiset nousivat maihin Malaijalla Kota Bharussa ja Thaimaahan saapuneet japanilaiset lentokoneet tekivät ensimmäisen ilmaiskun Singaporea vastaan 8. joulukuuta.[4] Seuraavien muutaman päivän aikana Yamashita toi maihin 26 000 miestä sekä muutamia panssarivaunuja ja tykkejä.[2] Percivalin alaisuudessa Malaijalla oli 60 000 etulinjan sotilasta ja yhteensä 90 000 miestä.[4] Tosin kuin briteillä, monilla japanilaisilla oli aiempaa kokemusta sodasta Kiinassa. Malaijan pohjoisosat vallattiin nopeasti ja 10. joulukuuta japanilaisten lentokoneet upottivat Singaporesta merelle lähteneet Prince of Walesin ja Repulsen.[2] Japanilaiset saavuttivat nopeasti myös ilmaherruuden.[4]
Malaijalla japanilaiset etenivät määrällisesti suurempia brittiläisiä, australialaisia, intialaisia ja malaijilaisia yksiköitä vastaan työntäen näitä kohti niemimaan eteläkärkeä Johoressa. Percival ei suostunut vieläkään perustamaan puolustusasemia Johoriin.[4] Lopulta Percivalin oli tunnustettava tappionsa niemimaalla. Yöllä 30.–31. tammikuuta määrättiin joukkojen vetäytyminen Singaporen saarelle.[2] 5. Argyllin ja Sutherlandin ylämaalaispataljoonien ylitettyä pengertien Singaporeen tie räjäytettiin.[4]
Taistelu Singaporesta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yamashitan joukot olivat edenneet lähes 800 kilometriä Malaijalla 55 päivän ajan ilman suurempia vahvistuksia. Singaporeen hyökkääviin joukkoihin kuului noin 35 000 miestä. Percival oli tosin virheellisesti arvoinut heidän määräkseen 150 000 miestä ja 300 panssarivaunua. Britit luulivat näin olevansa alakynnessä, vaikka Singaporen brittijoukot saivat vahvistuksina vielä 20 000 miestä. Kokonaisuudessaan saaren varuskuntaan kuului nyt Malaijan niemimaan taistelujen tappiot huomioon otettuna noin 100 000 miestä.[2] Elämää saarella pyrittiin jatkamaan normaalisti uhasta huolimatta. Raffles-hotellilla järjestettiin edelleen päivätansseja, vaikka suurin osa kaupungin rakennuksista raunioitui japanilaisten ilmapommituksissa.[4]
Percival piti todennäköisimpänä japanilaisten maihinnousupaikkana Singaporen koillisrannikkoa, jolla sijaitsi saaren laivastotukikohta. Tukikohta oli kuitenkin jo kärsinyt merkittäviä vahinkoja ilmapommituksissa.[4] Yamashitan suunnittelema maihinnousualue oli todellisuudessa saaren luoteisosassa. Brittien harhaanjohtamiseksi japanilaiset rakensivat hämäyksen vuoksi varustuksia toisaalle valmistautuen samalla 5. ja 18. divisioonan maihinnousuun salmen yli.[2] Singaporen luoteisosan puolustus oli annettu australialaiselle 8. divisioonalle. Alueella oli useita puroja ja mangrovevesakkoja, jotka tekivät puolustuksen suunnittelun hankalaksi. Puutetta oli myös piikkilangasta ja miinoista suurimman osan varusteista mennessä saaren koillisosan puolustusta varten.[4]
Japanilaisten tykistö avasi tulen Singaporeen 7. helmikuuta ja ensimmäistä tykistökeskitystä seurasi harhautusmielessä toteutettu saaren koillisosan pommitus 8. helmikuuta.[4] Japanilaisten maihinnousu alkoi saaren luoteisosassa yöllä 8.–9. helmikuuta.[2] Sektorin 3 000 australialaista puolustajaa aiheuttivat ensin konekivääreillään hyökkääjille huomattavia tappioita. Puolustusta vaikeutti kuitenkin japanilaisten tulituksessa tuhoutuneet kenttäpuhelinlinjat ja australialaisen divisioonan esikuntaan myöhässä saapunut tieto maihinnoususta. Pian japanilaisten maihinnousseet 16 pataljoonaa vyöryivät puolustajien yli.[4] Ammusten huvetessa käytiin usein lähitaistelua pistimillä. Kenraaliluutnantti Takumo Nishimuran keisarillisen kaartin divisioona nousi maihin idempänä.[2] Aamulla 9. helmikuuta maissa oli jo 20 000 japanilaista.[4]
Australialaisten puolustajien hajalle lyödyt joukot vetäytyivät Jurongjoen varren puolustusasemiin Singaporen saaren keskiosiin.[2] Percival ei maihinnoususta kuullessaan tehnyt juurikaan muutoksia joukkojensa sijoitteluun. Singaporella ollut Hawker Hurricane -laivue lähetettiin Sumatralle. Percival aikoi perustaa puolustuslinjan Singaporen kaupungin luoteispuolelle, mutta joukkojen sekasorto teki pian suunnitelman toteuttamisesta mahdotonta. Japanilaiset olivat tuoneet maihin myös panssarivaunujaan, jotka tuhosivat brittien vielä jäljellä olevia tiesulkuja.[4] Brittijoukkojen tietämättä japanilaisten tarvikkeet olivat kuitenkin vähissä ja joukkoja oli suhteellisen vähän.[2]
Japanilaisjoukot olivat läpäisseet viimeiset puolustusasemat Pasir Panjangissa ja nyt koko kaupungin alue oli japanilaisten tykkitulen kantaman sisällä 13. helmikuuta. Pommituksessa kuoli jopa 2 000 siviiliä päivittäin.[3] Singaporessa kuvernööri Shenton Tomas antoi valtionvarainministeriölle määräyksen alkaa polttaa ministeriön seteleitä. Henkilöautoja työnnettiin satama-altaaseen, ja kaupungin sairaalat täyttyivät samaan aikaan haavoittuneista. Singaporen naisten ja sairaanhoitajien evakuointi oli aloitettu laivoilla, mutta nyt nekin joutuivat ilmahyökkäysten kohteeksi.[4] Britannian pääministeri Winston Churchill lähetti Percivalille sähkeenä määräyksen taistelemisesta loppuun saakka.[2] Samanlainen käsky oli saatu liittoutuneiden alueen ylipäällikkö Archibald Wavellilta. Percivalin alaiset painostivat häntä kuitenkin antautumaan, jotta turhalta verenvuodatukselta vältyttäisiin.[4] 15. helmikuuta Percival tapasi japanilaisia komentaneen Yamashitan antautumisen ehdoista keskustellakseen. Yamashita vaati ehdotonta antautumista, johon Percival lopulta taipui.[2] Japanilaiset nostivat Japanin nousevan auringon lipun Singaporen korkeimpaan rakennukseen Cathaylle ja brittivalta saarella oli päättynyt.[1]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Briteille Idän Gibraltarin kukistuminen oli nöyryyttävä katastrofi, josta on sittemmin syytetty niin Percivalia, kuvernööri Shenton Tomasia, Bennettiä, Brooke-Pophamia, Wavellia ja muita alueen puolustuksen johtohenkilöitä.[4] Japanilaiset ottivat noin 130 000 sotavankia. Voitto oli saavutettu huomattavasti puolustajia pienemmillä joukoilla.[2] Osa vangeiksi otetuista intialaisista sotilaista liittyi japanilaisten puolella taistelleeseen Intian kansallisarmeijaan.[3] Australiassa menetys koettiin erityisenä uhkana maan parhaiden divisioonien ollessa Lähi-idässä ja maan ollessa muuten nyt suojaton. Pitkällä aikavälillä Singaporen puolustus lienee ollut joka tapauksessa mahdotonta vihollisen hallitsessa meri- ja ilmatilaa. Saaren miljoona siviiliä olisivat nopeasti alkaneet kärsiä nälänhädästä.[4]
Singaporen taistelujen jälkeen japanilaiset valtasivat pian myös Alankomaiden Itä-Intian.[4] Singaporesta japanilaiset suunnittelivat Aasian hyvinvointipiirin eteläosien keskusta. Miehityshallintoon liittyi julmuuksia, kuten veritekoja, raiskauksia ja kidutuksia. Brittisiviilit ja osa Singaporen euraasialaisista päätyi vankileirille saaren koillisosaan Changiin.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Sivonen, Seppo: Aasian kaupunkivaltioiden historia, s. 169–174. Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-968-X
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Richard Overy: History of war in a hundred battles, s. 128–130. Oxford University Press, 2014. ISBN 978-0-19-939071-7 (englanniksi)
- ↑ a b c World War II U.S. Library of Congress. Viitattu 7.2.2012. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Beevor, Antony: ”Pearl Harbour”, Toinen maailmansota. WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-39426-8
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Singaporen taistelu Wikimedia Commonsissa
|
