Skandinaavien varhaiset Grönlannin siirtokunnat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Erik Punaisen Grönlanti.

Skandinaavien varhaiset Grönlannin siirtokunnat olivat olemassa noin vuodesta 985 vuoteen 1420 saakka. Viikinkiaikaiset norjalaiset uudisasuttajat perustivat tapposyytteitä pakoilleen Erik Punaisen johdolla kaksi siirtokuntaa vuoden 986 jälkeen.[1] Ilmasto oli silloin suunnilleen samanlainen kuin nykyäänkin.[2] Siirtokunnat olivat silloin leudolla, paikoin viheriöivällä Grönlannin eteläisellä länsirannikolla. Suojaisissa vuonoissa saattoi pitää karjaa,[3] ja merellä voitiin pyydystää mursuja ja hylkeitä sekä maalla metsästää. Noin vuonna 1001 Leif Erikinpoika toi kristinuskon saarelle, ja Grönlanti sai 1100-luvulla jopa oman piispanistuimen. Lopulta Grönlannissa asui ainakin 3 000 skandinaavia.[4]

Ei tiedetä tarkoin mikä hävitti siirtokunnat suunnilleen vuosien 1350–1450 välillä. Syyksi on arveltu ilmaston viilenemistä, minkä vaikutusta tehosti karjan laiduntamisen aiheuttama eroosio.[5] Kylmä ja laidunten huononeminen olisi pilannut sadon ja ehkä muuttanut merestä ja maalta pyydettävien eläinten kulkureititkin. Muiksi syiksi on monesti mainittu inuitien tai merirosvojen hyökkäykset tai vapaaehtoisen poislähdön. Siirtokunnat olivat raunioina, kun tanskalaiset lähetyssaarnaajat tulivat saarelle vuonna 1721.

Grönlannin löytäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennallistus Brattahlidin kirkosta.
Kaksi suurinta siirtokuntaa ja metsästysalue Nordrsetur Grönlannin kartalla.

Skandinaavien tekemästä varhaisesta Grönlannin asuttamisesta kertovat kirjalliset tiedot ovat melko niukkoja ja osin epävarmojakin, koska lähteet ovat vasta 1200-luvulla muistiin kirjoitettuja saagoja. Grönlannista kertovat muun muassa Eiriks saga rautha eli Erik Punaisen saaga ja Graenlendiga saga eli Grönlantilaisten saaga sekä Islendingabók ja Landnámabók.[6] Ensimmäinen maininta Grönlannin löytämisestä on vuodelta 1130 Isledongabokissa.[7]

Perimätiedon mukaan mies nimeltä Gunnbjörn Ulfsson löysi Grönlannin ajauduttuaan kurssistaan sivuun joskus 900–930.[8][9] Vuonna 982 monista tapoista syytetty ja Islannista kolmeksi vuodeksi karkotettu Erik Punainen purjehti 30 hengen joukolla kohti Gunbjörnin mainitsemaa maata ja löysikin sen neljän päivän kuluttua[10][11][9] Erik oli sotia käynyt, hurja viikinki ja hyvä johtaja.[9] Erikillä oli kiivas luonne, ja monesta riidasta aiheutuneiden tappojen takia Erikin viholliset etsivät häntä.[12][9]

Purjehdittuaan ensin itärannikon ahtojäiden ympäröimää jäätikköistä ja kivistä maata Erik löysi länsirannikon eteläosan vihreät vuonot.[13][12] Erik nousi maihin lähellä Erikinvuonon suuta Erikseyssä. Erik tutki maata kolmen vuoden ajan ja eli metsästämällä, kalastamalla ja linnustamalla. Hän löysi monia hyviä laidunmaita vuonojen varrelta, mutta sisämaassa näkyi vain jäätä.[11] Erik löysi myös hylättyjä eskimojen tai paleoeskimojen jättämiä leiripaikkoja.[7]

Siirtokuntien perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erik houkutteli siirtolaisia kertomalla ”vihreästä maasta”, vaikka tiesi, ettei maa ollut aivan paras mahdollinen.[6] Grönlannin lounaisrannikolla oli kuitenkin karjan laidunnukseen sopivia vuonoja. Koska Islannissa oli vähän aikaa sitten ollut nälänhätä ja maasta pulaa, Erik Punainen löysi satoja vapaaehtoisia.[11] Yhdessä laivassa oli 20–30 henkeä ja heidän karjansa ja muut tavarat.[14] Matkaan lähteneistä 25 laivasta vain 14 selvisi perille; osa laivoista tuhoutui tai kääntyi takaisin.[15][6] Noin 400–450 ihmistä saapui Islannista Grönlantiin ja perusti siirtokunnan Grönlantiin maan jäättömään eteläosaan Erik Punaisen johdolla vuonna 986.[16][17][18]

Leif Eiriksson toi noin vuonna 1000 kristinuskon Grönlantiin. Brattahlíðin pieni turvekirkko tehtiin ehkä jo Erik Punaisen aikana Tjodhildin määräyksestä.[19] Lopulta Norjan kuningas otti Grönlannin hallintaansa ja sinne perustettiin jopa piispanistuin. Länteen päin noin vuonna 1000 purjehtiessaan viikingit löysivät Labradorin, josta saatiin myöhemmin puuta.[17] Myöhemmin viikingit kävivät 1333 metsästys- ja tutkimusretkillään Upernavikin lähellä 72 leveysasteen tienoilla ja vuonna 1267 saagojen mukaan Melvillenlahdelle 76 leveysasteelle asti.[20][4] Grönlannissa asui 5 000 norjalaista 250 maatilalla, ja maassa oli 14 kirkkoa. Läntisen siirtokunnan keskus oli Sandnæs, itäisen Garðar.[21]

Väkivaltaa siirtokunnissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlannissakin lienee skandinaaveilla ollut ajalle tyypillisiä sukujen välisiä taisteluja, mikä on päätelty kolmesta löydetystä kallosta, joihin on isketty miekalla tai kirveellä.[22] 1100-luvulla Grönlannin norjalaisia pidettiin muualla riidanhaluisina.[23]

Alkuaikojen Brattahlíðin haudoissa näkyy teräaseiden aiheuttamien vammautumisten ja kuolemisten merkkejä. Tästä kertoo myös Eínsar Sokkasonin saaga.[24] Eräs mies löysi haaksirikkoutuneen laivan, jossa oli ajan ja paikan mittojen mukaan arvokasta tavaraa. Lain mukaan löytäjä sai pitää lastin. Piispa määräsi lain voimaan. Mutta haaksirikkoutuneen sukulainen Ozur halusi lastin itselleen, koska katsoi sen olevan hänelle kuuluvaa perintöä. Ozur nosti oikeusjutun laivan löytäjää vastaan, mutta hävisi jutun. Kun Ozur valitti asiasta kesken kirkonmenojen kirkossa, piispan tukija Einar tappoi Ozurin. Vaikka piispa ei tappoa hyväksynytkään, hän ei sitä suuresti pahoitellutkaan. Ozurin sukulainen Simon kosti Ozurin tappaneen miehen suvulle. Tästä syntyi lopulta verinen taistelu, jossa kuoli monia ihmisiä. Väliin tulleet eivät onnistuneet pysäyttämään riitaa, ja eräs taistelua rauhoittamaan tullut murhattiin. Grönlannin siirtokunnan viimeisiin vuosiin ajoittuvat Sandnæsin hautausmaan neljän naisen ja yhden lapsen kallot, joissa on luultavasti jousella ammuttujen nuolien reikiä.[24]

Kauppa ja elinkeinot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan lämpimissä oloissa Grönlannissa saattoi viljellä ohraa ja pitää lehmiä, lampaita ja vuohia.[19] Laidunmaa oli parempaa kuin Islannissa, sillä laiduntamisen aiheuttama eroosio ei ollut alkanut.[19][25] Ihmiset hankkivat elantonsa karjanhoidon lisäksi muun muassa hylkeenpyynnillä, karibujen metsästyksellä, linnustamalla, simpukoita keräämällä ja ainakin osin kalastamalla. Lisäksi joissain paikoissa viljeltiin puutarhapalstoja.[26][19][27] Karhuja ja mursuja metsästettiin vientiin. Karjatalous ei riittänyt elättämään koko väestöä, ja grönlantilaiset olivat riippuvaisia myös hylkeen lihasta.[26]

Skandinaavit asuivat kolmessa paikassa vuonojen reunoilla. Grönlannin siirtoasutus myi muun muassa mursunluuta, turkiksia, vuotia, villaa ja öljyä.[4] Talot tehtiin turpeesta, sillä erityisesti puusta ja raudasta oli pulaa.[28]. Niinpä Grönlannin norjalaiset ostivat rautaa, puuta, viljaa ja muita Grönlannissa harvinaisia tarveaineita. He hankkivat myös kaupan kautta erilaisia ylellisyystavaroita sekä taottuja aseita ja vaatteita.[19][29][4] Kirkkoja rakennettiin vuoteen 1300 asti. Niihin käytettiin suuri määrä arvokasta tuontitavaraa, joka maksettiin lähinnä vientitavaroilla.[30]

Grönlannista saatavat jääkarhun taljat, naalin turkit ja mursunnahkaköydet olivat erityisen haluttuja Euroopassa. Grönlannista sai myös metsästyshaukkoja ja valaan hetuloita. Saaret erikoisuudet, kuten elävät jääkarhut, tulivat vaarallisten merimatkojen takaa.[19][4] Niiden metsästys olikin vaivalloista ja vaarallista.[29]

Norjan kuningas monopolisoi Grönlannin kaupan 1294. Tämä tarkoitti sitä, etteivät grönlantilaiset saaneet varustaa omia laivoja, vaan olivat emämaasta tulevan liikenteen varassa. Käytännössä vastuu siirtyi Bergenin kauppiaille. Niinpä vain yksi Knarren-niminen alus purjehti säännöllisesti haaksirikkoutumiseensa asti Grönlannin ja emämaan väliä.[31] Rikkaat tilat omistivat parempaa laidunmaata ja rakennukset olivat suurempia. Köyhät pikkutilat saattoivat aikaa myöten joutua isojen tilojen torppareiksi niin kuin Islannissakin koska joutuivat huonoina vuosina lainaamaan isoilta tiloilta heinää karjan rehuksi.[32]

Elämä kulki vuosikierron mukaan; keväällä pyydettiin hylkeitä, kesällä metsästettiin Nordrsetassa, loppukesällä tehtiin heinää, syksyllä metsästettiin karibuja ja rakennettiin.[21] Tavaranvaihto eri alueiden välillä toimi. Ulkovuonoilla metsästettiin hylkeitä, ylängöillä karibuja, ja ei alueiden tuotteita vaihtokaupattiin.[33] Rikkaat antoivat köyhille karjaansa ankarina talvina.[23]

Eri siirtokuntien ja sosiaaliryhmien välillä oli ravinnossa huomattavia eroja. Rikkaat söivät hylkeen lihan sijaan karjan lihaa ja erityisesti naudan lihaa. Riistasta rikas suosi karibua hylkeen sijasta. Läntisessä siirtokunnassa syötiin enemmän karibua ja hyljettä kuin itäisessä.[34] Itäisessä siirtokunnassa meriravinnon, lähinnä hylkeiden osuus ravinnosta kasvoi selvästi.[35] Alussa vuohia pidettiin vähän, mutta kun ilmasto ja kasvillisuus muuttuivat, niiden määrä oli lopulta yhtä suuri kuin lampaidenkin. Vuohi pystyy syömään pajun lehtiä ja kylmän ilmanalan kasvien vihreitä osia. Tunkiolöydöistä päätellen kalaa syötiin hyvin vähän vaikka se oli yleistä ympäröivissä vesissä.[36] Joko kalanruotoja ei heitetty tunkioihin, tai sitten Grönlannin norjalaiset inhosivat kalaa. Norjalaiset eivät osanneet myöskään pyydystää valaita.

Ilmasto ja kasvillisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Molemmat norjalaisten siirtokunnat sijaitsivat suojaisilla alueilla.[37] Grönlannin siirtokuntavuonot ovat nykyäänkin melko leutoja, joskin kasvillisuuden kasvua rajoittavat rannikolla meren suolaiset pärskeet ja sumu, ylhäällä kylmä tuuli. Ylhäällä kasvaa pääosin kuivaa ja soraa kestävää saraa, joka ei ole hyvää ravintoa karjalle. Nummialueilla kasvaa vaivaispensaita ja hyvissä paikoissa vetisillä alangon etelärinteillä matalaa koivua, pajua ja jopa leppää ja katajaa. Garðarin ja Brattahlíðin muinaisten asutusten alueilla kasvaa loivilla, kosteilla rinteillä kukkia ja 30 cm mittaista heinää ja myös puolen metrin korkuista vaivaiskoivupensaikkoa. Kuivilla, jyrkillä rinteillä ja muilla huonoilla niityillä heinä ja vaivaispaju kasvavat vain muutaman sentin korkeuteen.[38].

Grönlannin skandinaavisen asutuksen syntyessä vallitsi keskiajan lämpökausi.[38] Vuoden 1000 tienoilla oli erityisen lämmintä, ja Etelä-Grönlannin ilmasto oli merellisen leuto.[39] Näihin aikoihin itäisen siirtokunnan lähivuonoissa kasvoi 3, jopa 4–6 m korkeita koivuja, ja kukkuloilla oli pajupensaita sekä ruohoa nykyisen tundran paikalla.[20][40] Seutu olikin silloin asuinkelpoisempaa kuin nyt. Grönlannin asutuksia rasittivat pienet ilmastonmuutokset, jotka toivat helposti kylmän ja katovuoden. Myös peltojen kesäinen kuivuminen oli paha ongelma, jota korjattiin kastelukanavilla.[19][41] Kasvukausi oli lyhyt jopa keskiajan lämpökaudellakin, ja kuura tuli jo elokuussa.[40]

Nykyäänkin Grönlannin eteläosassa voi suojaisissa paikoissa viljellä maata. Grönlannin eteläkärki on lähellä arktisen alueen etelärajaa, sillä alue on melko etelässä ja Golfvirta lämmittää sitä. Tundran rajana pidetty heinäkuun 10 asteen lämpötilakäyrä kulkee aivan Grönlannin eteläkärjessä. Kasvukausi on vain 80–160 päivää.[42] Nykyään Grönlannin eteläkärjessä on joillain alueilla subarktista, puutonta aluetta ja laajemmalla alueella matalaa ala-arktista tundrakasvillisuutta, lähinnä kanervaa ja varpuja. Ympäristö on soista runsaiden sateiden takia.[43]

Suhteet inuiteihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Norjalaisten Nordursetan metsästysalue sijaitsi siirtokunnista pohjoiseen.

Norjalaiset kutsuivat Amerikan pohjoisosien ja Grönlannin alkuasukkaita nimellä skraelingit, joka tarkoittaa lähinnä kurjaa. Nimityksen saivat niin inuitit, intiaanit kuin muutkin alkuperäiskansat. Ensimmäiset norjalaisten kohtaamat skraelingit lienevät olleen kanadalaisia Dorsetin kulttuurin paleoeskimoja.[44] Ei tiedetä kohtasivatko viikingit dorsetilaisia Grönlannissa, mutta saagat mainitsevat norjalaisten löytäneen heidän muinaisia raunioituneita majanpohjiaan ja työkaluja.[45]

Dorsetin kulttuuri hävisi ilmaston lämpiämisen takia Etelä-Grönlannista 900–1100, kun dorsetilaiset vetäytyivät riistan perässä pohjoiseen.[46][4][45]. Varhaiset inuitit eli eskimot levittäytyivät Länsi-Kanadasta itään valaita pyytämään seuraten ilmaston lämpenemisen vuoksi elinpaikkojaan muuttavia grönlanninvalaita.[46] Luultavasti inuitit hävittivät dorsetilaiset, joiden aseistus oli kehnoa ja jotka asuivat pieninä joukkoina hajallaan. Grönlantiin noin 1200–1400 levittäytynyttä varhaisinuitien kulttuuria sanotaan Thulen kulttuuriksi. Luultavasti jo vuoden 1200 maininnat viittaavat Thulen inuiteihin ja muutamat siirtokuntien nimet viittaavat eskimokieleen.[4] Norjalaiset suhtautuivat luultavasti huonosti Grönlannin inuiteihin, koska pitivät inuiteja mailleen tunkeutujina.[44] Norjalaisethan olivat asuneet satoja vuosia Grönlannissa ennen Thulen inuitien tuloa.[47]

Jos skandinaavit kävivät kauppaa Thulen kulttuurin inuitien kanssa, inuitit myivät norjalaisille mursun syöksyhampaita, mistä ei kuitenkaan ole suoria todisteita. Inuiteilla tiedetään olleen suuri leiri Nordseturissa, joka oli norjalaisten metsästysaluetta. Inuiteilla oli norjalaisia tavaroita myös niillä alueilla, joilla norjalaiset eivät käyneet.[48] Thulen alueelta Melvillensalmen pohjoispuolelta on löydetty 1200–1400-luvuilta peräisin olevia eurooppalaisia tavaroita.[49] Norjalaisista asutuksista ei ole löydetty kuin muutamia inuiteilta peräisin olevia esineitä.[48] Tavarat ovat voineet kulkeutua norjalaisten metsästysretkillä, ei niinkään laajan, järjestelmällisen kaupan kautta. Inuitien leireistä on löydetty kymmenen metallinpalaa, jotka ovat peräisin itäisen siirtokunnan kirkonkellosta, mikä viittaa inuitien ottaneen kirkonkellon siirtokunnan tuhon jälkeen.[50]

Monet merkit viittaavat silti inuitien ja norjalaisten eläneen melko eristyksissä toisistaan. Norjalaiset eivät solmineet eskimojen kanssa avioliittoja.[48] Norjalaiset eivät myöskään yrittäneet ottaa mallia eskimojen hylkeenpyyntitekniikasta, kuten tanskalaiset tekivät 1700-luvulla.[51] Eskimojen omaksuma tynnyrilautojen ja norjalaistyylisten ruuvikierteisten nuolien teko viittaa joidenkin mielestä siihen, että norjalaiset olisivat neuvoneet inuiteja näiden ja sahojen teossa.[48]

Kolme siirtokuntaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itäisen siirtokunnan sijainti kartalla.

Grönlannin siirtokuntien rauniot on löydetty, mutta niistä säilyneet kirjalliset tiedot ovat vähäisiä. Siirtokunnilla oli laki ja kansalliskokous.[4] Siirtokuntien asukasmäärä pysyi aina pienenä, ja niissä asui yhteensä 2 500–5 000 asukasta.[4][52][45]

Pienempi ja pohjoisempi läntinen siirtokunta eli Vesterbygden oli nykyisen Nuukin lähellä Lysufjordin pohjukassa.[53] Siirtokunnassa oli 90 taloa, neljä kirkkoa ja yksi muu rakennus.[4] Tästä siirtokunnasta on säilynyt kirjoitettua tietoa hyvin vähän. Se asutettiin melko pian itäisen siirtokunnan jälkeen. Sen keskus oli Sandnes.[53][52] Suurin löydetty raunioitunut maatila tunnetaan nimellä Sandnes, koska se on jäänyt hiekkakerroksen alle. Tämä entinen maatila on pitkän Lysufjordin vuonon perillä. Rakennukset oli tehty kivestä ja turpeesta.[27] Läntinen siirtokunta oli noin 65 leveysasteella ja sen laidunten heinäsato oli vain kolmannes itäisen siirtokunnan sadosta. Pohjoisessa tapahtunut metsästys olikin sen tärkeä elinkeino.[54] Tästä etelään oli 500 km asumatonta rannikkoa, jonka vuonoissa ei voinut laiduntaa kasvillisuuden niukkuuden takia.[45][53] Lusyfjordista haarautuvan pohjoisen vuonon päässä oli Nipaatsoq, jossa saattoi asua jopa tuhat ihmistä.[53][52]

Suuri eteläisempi itäinen siirtokunta eli Österbygden oli Qatortoqin lähellä. Siirtokunnan ydinalue oli Eiriksfjordin molemmin puolin.[53] Siellä saattoi asua jopa 4 000 ihmistä.[52] Täällä Erik Punainen ja hänen vaimonsa Tjodhilde asettuivat Eriksfjordiksi kutsumaansa Tunugdliarfikin vuonoon. Näin Erikin miehet rakensivat Brattahlid-nimisen talon nykyisen Qagssiarssukin kohdalle Narssassuaqin lentokentän lähelle.

Myöhemmin norjalaisten keskus Grönlannissa siirtyi Eiriksfjordin etelärannalla sijaitsevaan Gardariin (Garðar), jossa oli runsaasti hyvää laidunmaata.[53] Piispa toimi Gardarissa 1126–1358. Ei tiedetä, omistiko kirkko vai päälliköt Gardarin, mutta joka tapauksessa kirkko omi itselleen hiljalleen kolmanneksen laidunmaista.[55] Gardar oli Grönlannin suurin tila ja sen lähellä parissa vuonossa paljon viljavaa maata ja Brattahlidin ja Hvalseyn pienemmät keskukset sekä Narssaq.[56][53] Isafjordin pohjoispuolellakin oli asutusta. Kauempana etelässä oli yhdeksän asuinaluetta ulkorannikoilla tai vuonoissa. Näistä tunnetuin on Herlolfnesia ympäröivä alue noin 60. leveysasteella.[53]

Siirtokunnan talot olivat eri vuonoissa noin 200 km pitkällä rannikon alueella.[20] Itäiseen siirtokuntaan rakennettiin yhteensä 450 taloa, mutta kaikissa ei ehkä asuttu yhtä aikaa.[27] Siirtokunta ulottui monen vuonon alueella Qatortoqista Narsaqiin ja Nanotalikiin ja käsitti 190 maatilaa.[4] Kirkkoja oli 12. Niistä yksi oli "katedraali" ja yksi munkki- ja nunnaluostari[4]. Lisäksi oli pieni monesti itäisen siirtokunnan osana pidetty 20 talon siirtokunta Ivittuutin lähellä. Tästä siirtokunnasta ei ole kirjoitettuja lähteitä. Norjalaiset kävivät Diskonlahden seuduilla ja pohjoisemmassakin olevassa Nordrseturissa metsästämässä jääkarhuja ja mursuja.

Siirtokuntien tuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skandinaavien varhaisten Grönlannin siirtokuntien tuho tapahtui melko varmasti välillä 1350–1450 jaa. Norjalaiset viikingit purjehtivat länteen Islannista ja perustivat silloin nykyistä lämpimämpään Grönlannin eteläosaan siirtokuntia, jotka elivät karjanhoidolla ja metsästyksellä. Ensin tuhoutui pieni läntinen siirtokunta joko nälkään tai inuitien hyökkäykseen. Suuremman itäisen siirtokunnan tuhosta on kiistelty, mutta syyksi veikataan useasti ilmaston muutoksen ja eroosion aiheuttamaa laidunmaiden tuoton laskua, mistä seurasi nälkä. Grönlannin eteläosa oli pohjoisen sijaintinsa takia karjataloudelle epävarmaa keskiajan lämpökaudellakin. Pieni jääkausi viilensi ilmastoa vuosina 1300–1350. Kasvukausi lyheni ja eroosio pilasi laidunmaat[57]. Viileneminen osaltaan tyrehdytti myös Grönlannin kaupan. Kaiken lisäksi Grönlannin viemien kauppatavaroiden suosio väheni, kun niitä vastaavia alkoi saada helpommin muualta, ja kauppa heikkeni ratkaisevasti noin vuonna 1370.

Pienempi, pohjoisempi Nuukin lähellä sijainnut läntinen siirtokunta tuhoutui ensin. Arkeologiset todisteet viittaavat nälkään, eräs Grönlannista kertova saagalähde tarkemmin? inuitien hyökkäykseen. Saagan mukaan villiintyneitä kotieläimiä kuljeskeli hylätyn itäisen siirtokunnan ympärillä, ja että siirtokunta olisi ollut silloin 1350–1400 skraelingeilla. Joka tapauksessa tuho tuli vuoden 1350 tienoilla, jolloin Sandnesin suuri maatila hautautui laajenevan jäätikön sulamisvesien hiekkaan.[5][58] Suuren itäisen siirtokunnan tuho on mysteeri. Sen saattoi aiheuttaa ilmaston viileneminen ja osin sen takia lisääntynyt maaperän kulumisen aiheuttama kato, riistapula ja nälkä.[5] Toiset veikkaavat skraelingien hyökkäystä, merirosvoja, vapaaehtoista poislähtöä ja kulkutauteja.lähde? Siirtokuntien tuhoon vaikutti myös Norjan ja Grönlannin välisen kaupan tyrehtyminen, kun Norja löysi muita kauppakumppaneita.

Hvalseyn kirkon rauniot Grönlannissa.

Läntisen siirtokunnan tuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntinen siirtokunta eli pohjoinen Nuukin siirtokunta hylättiin ennen itäistä siirtokuntaa[59] joskus vuoden 1350 tienoilla[4][31] joko nälän tai inuittien hyökkäyksien takia. Ilmasto oli siellä kylmempi ja karjan tarvitsema heinäsato pienempi. Koska siirtokunta oli kapean vuonon perällä, inuittiryhmä saattoi saartaa sen helpommin[59] kuin itäisen siirtokunnan. Eskimot saattoivat hävittää läntisen siirtokunnan noin 1360 jälkeen, jolloin he hyökkäsivät ensimmäiset kerran[60]. Sekä eskimojen perimätieto että skandinaaviset lähteet mainitsevat hyökkäyksen.

Kirkon veronkantajaksi ja kuninkaalliseksi oikeusasiamieheksi vuonna 1341[31] Grönlantiin lähetetty pappi Ivar Bardarson kirjoitti vuonna 1362 Grönlannin kuvaus -nimisen tiedonannon, joka on lähinnä luettelo Grönlannin maatiloista ja kirkoista, mm. läntisen siirtokunnan Sandnesin kirkosta. Raportissa on myös maininta siitä että Läntinen siirtokunta on hylätty[59][61]. Bardarsonin mukaan siirtokunta oli skraeelingeilla, mutta kun itäisestä siirtokunnasta käytiin läntisessä siirtokunnassa, siellä ei näkynyt norjalaisia tai skraelingejakaan[61][31]. Vuosina 1350–1400 kirjoitetun aagan mukaan villiintynyttä karjaa, lampaita, vuohia ja hevosia vaelteli hylätyn siirtokunnan tienoilla villiintyneinä[4][62].

Norjalaisten tavaroita kaupattiin jopa satojen kilometrien päähän Ellesmerensaarelle asti,[63] mutta ei osata sanoa saivatko inuitit nämä sotasaaliina norjalaisilta. Inuitit saattoivat saada esineet norjalaisten tuhon jälkeen rauhanomaisestikin[63]. Arkeologien tutkimukset itäisessä siirtokunnassa antavat tietoja, jotka ovat ristiriidassa islantilaisten saagojen kanssa. Läntisestä siirtokunnasta noin 80 km Nuukista itään on löydetty hiekan alta talo jota kutsutaan GUS:iksi. GUS on lyhennys sanoista Gården Under Sandet eli "maatila hiekan alla"[64]. Se hautautui 1,5 m syvyyteen 1350 jaa. jäätikön huuhtoman hiekan alle[59].

Monia läntisen siirtokunnan taloja on kaivettu esiin ja löydetty merkkejä nälästä ja karjan syömisestä[5], mm. Nipatsoq[65]. Talojen viimeisistä maakerroksista on löydetty niin monia suuria puuesineitä, että niiden mukaan siirtokuntaa ei hylätty tarkoituksella. Monissa tuon ajan harkituissa hylkäämistapauksista irtaimisto otettiin mukaan, niin kuin norjalaisten Newfoundlandin siirtokunnassa[61]. Tämä viittaa viimeisten asukkaiden kuolleen paikalla. Lehmänluiden runsas määrä viittaa koko karjan teurastamiseen ja nälkään. Lintuja ja jäniksiä oli metsästetty, ja metsästyskoirien luissa oli puukon jälkiä[66]. Metsästyskoirien ja karjan surmaaminen viittaa pahaan nälkään, ja se tuhosi mahdollisuudet metsästää karibua ja kasvattaa uutta karjaa. Ihmisen ulosteista löydetty kärpäslajisto viittaa siihen, että ihmiset olisivat olleet kevään lopussa kylmissään polttoainepulan takia[66]. Luultavasti vuosi oli kylmä, viljelijät eivät kyenneet ruokkimaan karjaa kun heinä loppui kesken[66]. Lisäksi hylkeet eivät mahdollisesti saapuneet vuonoon[66]. Viikingit eivät olisi käyttäneet eskimotyylisiä lämpimiä turkisvaatteita[67]. Pieni Ivittuutin lähellä ollut siirtokunta lienee hylätty vuoden 1380 jälkeen[31] tuntemattomasta syystä.

Itäisen siirtokunnan tuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri itäinen, eteläinen siirtokunta hylättiin ehkä joskus vuosien 1410–1450 välissä,[68][62][69] mutta hylkäämiseen johtaneista syistä ei ole yksimielisyyttä. Jotkut siirtokunnan alueet hylättiin jo aiemmin[59]. Vatnahverfistä on löydetty alueen suurimman talon lattialta 25-vuotiaan miehen kallo, miestä ei siis oltu haudattu. Kallo on ajoitettu radiohiilellä vuoteen 1275 jaa.[59] Tämä viittaa hyökkäykseen tai nälkään koko Vahnahverfin seudulla. Qoorlortoqin laakso hylättiin radiohiiliajoituksen mukaan noin 1300 jaa.[59] Vuonna 1379 sanotaan skraelingien surmanneen itäisessä siirtokunnassa[70] 18 miestä ja kaapanneen kaksi poikaa ja naisen[62]. Pohjois-Atlantin ilmasto kylmeni 1400–1420 ja myrskyt lisääntyivät, ja laivaliikenne Grönlantiin loppui[71]. Viimeinen laiva purjehti Grönlannista Islantiin vuonna 1410[72].

Harjolfista löydetty naisen puku on ajoitettu radiohiilellä vuoteen 1435, mutta ajoitus saattaa heittää kymmeniä vuosia[71]. Harjolfnesin hautausmaalta löydettyjä vaatteita luultiin aiemmin noin vuonna 1500 tehdyksi, mutta uudempien ajoitusten mukaan ne tehtiinkin ennen vuotta 1450 jaa.[69] Niinpä monet uskovat, ettei itäisessä siirtokunnassa ollut norjalaisia enää vuoden 1450 jaa. jälkeen. Joissakin lähteissä mainitaan, että norjalaisia olisi asunut Grönlannissa vielä välillä 1450–1550[73].

Tuhon syitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mahdollisia itäisen siirtokunnan tuhon syitä.

Auringonpilkut ja tulivuoret ilmaston viilentäjinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maapallon ilmasto viileni selvästi välillä 1200–1500. Se johtui luultavasti auringon aktiivisuuden heikkenemisestä Spörerin minimiin.[74] joka oli 1450–1550 jaa.[75] joka oli 1416–1532[75]. Monet tutkimukset tukevat tätä, vaikka auringonpilkkujen tarkkaa vaikutusmekanismia maan säähän ei tunneta.

Ajalta hieman jälkeen 1400 ei ole noin vuoteen 1530 auringonpilkkuhavaintoja, jotka toki ovat keskiajalla muistiin merkittynä harvinaisia[75]. Silmiinpistävää on myös pilkkujen puute 1300–1350. Hiili-14:n määrä alkoi laskea vuonna 1400 mitä jatkui vuoteen 1500, samoin arvioitu auringonpilkkuluku[75]. Erilaisia näytteitä, mm. vuosirenkaita, koralleja, jääkairausnäytteitä ja historian tietojakin tutkimalla saadun tiedon mukaan auringon pilkkuisuuden väheneminen näkyi vuosina 1400–1450 pohjoisen pallonpuoliskon lämpötilan nopeana laskuna noin 0,5 astetta[76]. Joillain alueilla lasku oli tietenkin keskiarvoa huomattavasti suurempi.

Historiallisten tietojen mukaan Englannissa koettiin jo 1270-luvulta alkaen-luvulla toistuvia katovuosia[77]. Kato oli paha koko Euroopassa 1314 ja 1319[77]. Paleoklimatologien mukaan ilmasto olikin erittäin kylmä jo vuosina 1343–1362[25]. Melko lämmintä oli vielä 1380[78] Euroopan kesät olivat viileitä ja talvet hyvin kylmiä vuosina 1429–1465[78].

Keskiajan Grönlannin jäässä näkyy melko vähän tulivuoren purkauksen aiheuttamia "happopiikkejä" noin 1100–1250 jos ei oteta lukuun Heklan ja Katlan purkauksia. Tuntematon tulivuori purkautui noin 1260 ja saattoi viilentää maan ilmastoa[79]. Noin vuoden 1270 jälkeen keskivertokin happomäärä kasvoi selvästi.

Ilmaston kylmenemisen aiheuttama nälkä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monesti siirtokuntien häviämisen syyksi väitetään ilmaston kylmenemistä[80][81] välillä 1300–1450. Jo siirtokunnan alkuvaiheessa karjatalouden tarvitsema heinäsato oli vaihteleva, ja huonoina vuosina nälkä uhkasi. Mutta kun kylmä kausi alkoi, heinä ei kasvanut sitäkään vertaa[57].

Kasvukausi lyheni ja eroosio tuhosi pellot ja laitumet. Paleoklimatologien Ilmaston kylmenemisen väitetään pilanneen maatalouden ja karjanhoidon ja norjalaisten olleen kyvyttömiä omaksumaan eskimoiden käyttämiä tehokkaita pyyntivälineitä ja aloittamaan kalastusta. Tällöin tuli nälänhätä.[82]. Kylmyys jäädytti meren ja esti hylkeiden nousun rannikolle varhain keväällä[83]. Tällöin ihmiset eivät saaneet hylkeenlihaakaan grönlannin- ja kuplahylkeistä[84].

Väitettä tukisi kalanruotojen puuttuminen tunkioista. Toisaalta ihmisluista tehtyjen isotooppitutkimusten mukaan kalan osuus ravinnosta kasvoi ajan mittaan.[85] Ravinnon huononemiseen saattaa viitata skandinaavisten luurankojen keskipituuden aleneminen[86]. Kun rantojen jääpeite paksuni, ajopuita ei enää tullut[62].

Nälkää loi lyhyt, kylmä ja sumuinen kesä tai kostea elokuu[87], mikä haittasi heinän kasvua. Karibulle ja karjalle olivat ankaria pitkä ja luminen talvi, mikä lisäsi karjan syömän heinän tarvetta[87]. Vuonojen vahva jäätyminen kesällä esti hylkeenpyynnin alkukesästä[87], ja meren lämpötilanmuutokset vaikuttivat kala- ja hyljesaaliisiin[88]. Läntisessä siirtokunnassa jopa 1 asteen lämpötilan lasku tuhosi heinäsadon[88] monta peräkkäistä huonoa vuotta oli tuhoisa asutukselle[88]. Ilmaston muutos toi ajojään rajan etelämmäs ja pidensi vaarallista merimatkaa siirtokuntiin. Skandinaavien purjehdukset muualta Euroopasta Grönlantiin harvenivat[86]. Lopulta laivamatkojen väli oli noin 10 vuotta[31]. Jäähtyminen saattoi romahduttaa osaltaan puukaupan Kanadan pohjoisimpien osien alkuasukkaiden kanssa.[89]

Maaperän kuluminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjalaiset saivat aikaan maaperän kulumisen nostamalla turvetta ja tuhoamalla maaperän luonnollisen kasvillisuuden[90]. Keskiajalla eroosio oli pahinta Islannissa, missä maaperä on haurasta ja tuliperäistä. Grönlanninkin maaperä on silti melko eroosioherkkää, koska kasvukausi on viileä ja lyhyt ja ruokamultaa vähän. Maaperässä on vähän savea ja humusta, jotka kostuttavat maan. Näin maa kuivuu helposti, kun tuulet puhaltavat monesti kovaa[91]. Kerrostumissa näkyy, miten ihmiset polttivat puut laidunmaaksi[92]. Pajut ja koivut harvinaistuivat, heinät, saniaiset ja norjalaisten eläintensä rehuksi tuomat kasvit jne yleistyivät[92]. Ruokamulta alkoi huuhtoutua järveen, lopulta myös hiekka[92]. Näin kokonaisten vuonolaaksojen multa ja kasvillisuus hävisi[92]. Maaperä alkoi elpyä siirtokuntien 1400-luvulla tapahtuneen tuhon jälkeen[92]. Kun puut hävisivät, jäi vain pajua, vaivaiskoivua ja katajaa, jotka sopivat vain pienten kotitalousesineiden tekoon[92]. Nyt puuta hankittiin ajopuista, Norjasta ja Marklandiin tehdyistä matkoista.[92]. Silti puusta oli niin paha pula, jotta sitä kierrätettiin, ja suuria puisia paneeleita ei ollut[93]. Kun ihmiset polttivat ja hakkasivat puut ja pensaat ja lampaat söivät heinän, maaperä paljastui.

Voimakkaat tuulet kuljettivat ruokamultaa kilometrien päästä toisaalle[91]. Jääkairausnäytteet ja maaperätutkimukset viittaavat eroosioon norjalaisten asuma-aikoihin[91]. Qooroqvuonon suulla pintamaa kului pois, ja vain kivet jäivät[91]. Myös turpeen käyttö rakennus- ja polttoaineena kulutti maaperää[91]. Suuri grönlantilainen talo vei 4 hehtaarin alalta turvetta, seinien oli oltava jopa 2 metriä paksuja kylmyyden takia, ja kaiken lisäksi turvekerros piti uusia muutaman kymmenen vuoden tavoin norjalaisen sanonnan mukaan "ruoskimalla takaniittyä" eli ottamalla uutta turvetta.[94]. Jo 25 % laidunmaan menetys olisiselvennä romahduttanut karjan määrän nälkärajalle[95]. Kun Grönlannissa alettiin laiduntaa uudelleen lampaita vuonna 1924, järviin alkoi kulkeutua ruokamultaa, puut mm. katajat alkoivat hävitä ja heinien siitepöly lisääntyä niin kuin keskiajallakin[96]. Lopulta puolet Grönlannin lampaista kuoli nälkään kylmänä talvena 1966–1967[97].

Yhteiskunnan romahdus ja muutokset kaupankäynnissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan kuninkaan monopolimääräyksen takia grönlantilaisilla ei ollut lupaa käyttää omia kauppalaivojaan, joilla he olisivat voineet paeta ilmaston kylmenemistä. Grönlannin liikenne oli lähinnä Bergenin kauppiaiden yhteysaluksen varassa. Yhteysalus katosi 1367 tai 1369, eikä uutta tullut tilalle,[98] kun Grönlanti ei enää kiinnostanut kauppiaita. Norjan piispoja taas saari kiinnosti kirkollisveron keruun takia, mutta he eivät saaneet varustettua laivoja Grönlantiin.

Grönlannin norjalaiset päälliköt ja kirkonmiehet tavoittelivat vain lyhyen aikavälin etuja, eivät ravinnon tuotannon monipuolisuutta ja vakautta[99]. Päälliköt kasvattivat suuria määriä lampaita, jotta saisivat villaa vientiin maksuksi tuontitavaroista. Päälliköt tukivat jääkarhun taljojen ja mursun syöksyhampaiden hankkimiseen tähtäävää metsästystä Nordsetassa. He eivät edistäneet ravinnon metsästystä tai uusia metsästystekniikoita, joko eskimoilta saatuja tai itse kehitettyjä. Norjalaiset eristäytyivät pakanallisista inuiteista näitä halveksien. Tavalliselle ihmiselle hyödyllistä rautaa ei tuotu paljoa, sen sijaan hankittiin kelloja ja lasimaalauksia kirkkoihin[99].

Ilmastonmuutoksesta johtuva nälkä saattoi ajaa pienemmän siirtokunnan ihmisiä isomman maille. Sama toistui Gardarin siirtokunnassa; huonompien maiden ihmiset nälkiintyivät ensin, ja virtasivat parempien maille. Viimeinen piispa kuoli 1378[100]. Tämän jälkeen yhteiskunnan johdon auktoriteetti heikkeni, eivätkä he kyenneet estämään ihmisiä teurastamasta karjaansa nälissään. Kun karjanhoito loppui köyhillä tiloilla, ihmiset koettivat tunkeutua parhaille tiloille[101].

Myös 1300-luvun puolivälissä Norjan kiinnostus Grönlantiin hävisi, koska se alkoi saada Grönlannista kuljetettavia kauppatavaroita helpommin muualta, turkiksia Venäjältä ja norsunluuta Afrikasta ja Aasiasta[57]. Veistäjät eivät enää halunneet mursun syöksyhampaita kun parempaa norsunluuta oli nyt saatavilla, ja muutenkin luun kaiverrus ei ollut muodissa 1400-luvulla[57]. Tanska, Norja ja Ruotsi yhdistyivät, mikä jätti Grönlannin siirtokuntien Norjan huonoon asemaan. Nämä muutokset vähensivät Norjan kiinnostusta lähettää laivoja Grönlantiin. Myös vuosien 1349–1350 rutto[57] heikensi Norjan kanssa käytävää kauppaa pahoin, ja se saattoi rantautua Grönlantiinkin.

Inuitien hyökkäykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inuitit mainitsevat kablunat-kansan, jonka kanssa he olivat ystäviä ja taistelivat[102]. Kun norjalaiset tapasivat inuitit, he olivat mielissään. 1800-luvulla eläneen inuit-metsästäjä Aronin mukaan muuan ilkeä inuit-tyttö olisi yllyttänyt molempia käymään toistensa kimppuun. Yllytyksen takia ensin norjalaiset tappoivat inuit-naisia ja -lapsia miesten ollessa kaukana metsästämässä. Pari inuit-naista pääsi pakoon. Inuitit raivostuivat ja hyökkäsivät norjalaisten kimppuun jäävuoreksi naamioidulla umiakilla ja sytyttivät norjalaisten talon tuleen. Norjalaiset eivät huomanneet mitään ennen kuin oviaukko oli tulessa. Norjalaiset kuolivat liekkeihin ja pakoon yrittävät yhtä lukuun ottamatta inuitien nuoliin. Yksi norjalainen pääsi pakoon pienellä laivalla. Inuitit surmasivat riitaa haastaneen tytön.[103] Inuitit selvisivät ilmaston muutoksista, koska heidän metsästystapansa olivat arktisiin oloihin paremmin sopeutuvia, mm. hylkeen pyynti kajakeilla ja valaan pyynti umiakeilla[104].

Merirosvot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erään eskimojen kansantarinan mukaan mereltä tulleissa suurissa aluksissa purjehtineet ihmiset, ehkä portugalilaiset[102], englantilaiset tai saksalaiset merirosvot, saattoivat erään eskimon 1800-luvun puolivälissä kertoman tarinan mukaan hävittää erään siirtokunnan vieden asukkaat orjiksi käyden monta kertaa ihmisiä hakemassa.[105]. Taloissa asuneet skandinaavit eivät liikkuvampien eskimojen tavoin kyenneet piiloutumaan ryöstelijöiltä[102]. On tiedossa että englantilaiset kävivät kauppaa Grönlannin kanssa, ja portugalilaiset tutkimusmatkailijat kävivät Grönlannin rannikoilla noin vuonna 1500[106][107]. Merirosvot toimivat näihin aikoihin, esimerkiksi Hansaliitto ryösti Bergenin Norjassa vuonna 1393.

Eurooppalaisten uusi tulo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilaiset löytöretkeilijät Martin Frobisher ja John Davis löysivät Grönlannin uudelleen 1576–1587.[8] He nousivat maihin ja kävivät kauppaa inuitien kanssa sekä sieppasivat inuiteja.[108]

Tanskan kuninkaan Kristian IV:n tanskalais-norjalainen retkikunta kävi Grönlannissa 1605–1607, mutta purjehti itärannikolle, eikä näin ollen löytänyt siirtokuntaa.[69] Monia muitakin retkikuntia kävi Grönlannissa 1600-luvulla, mutta norjalaisia ei löytynyt.[108] Tanskalaiset Hans Egeden johtamat lähetyssaarnaajat saapuivat vasta 1721 ja aloittivat uuden aikakauden.[72] Inuitit näyttivät Egedelle ensin läntisen siirtokunnan rauniot, sitten vuonna 1723 suuren itäisen siirtokunnan rauniot.[109]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 23.
  2. ↑ Diamond, s. 237, 245.
  3. ↑ Diamond, s. 240.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Lainema & Nurminen, s. 71.
  5. ↑ a b c d Diamond 2005
  6. ↑ a b c Roesdahl, s. 315.
  7. ↑ a b Lainema & Nurminen, s. 61.
  8. ↑ a b Otavan suuri Ensyklopedia 2, s. 1541.
  9. ↑ a b c d Lainema & Nurminen, s. 62.
  10. ↑ Kronqvist, s. 8.
  11. ↑ a b c Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 25.
  12. ↑ a b Kinnunen Bruun, s. 17.
  13. ↑ Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 24.
  14. ↑ Lainema & Nurminen, s. 63.
  15. ↑ The Vikings in Greenland, Allan A. Swenson, Scandinavian Press, Issue 4, 2000
  16. ↑ Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 56.
  17. ↑ a b Maailmanhistorian suuret löytöretket s. 63.
  18. ↑ The Norse History of Greenland 982–1500[vanhentunut linkki]
  19. ↑ a b c d e f g Roesdahl, s. 316
  20. ↑ a b c Maailmanhistorian suuret löytöretket, s. 26.
  21. ↑ a b Diamond, s. 253.
  22. ↑ Hall, s. 158.
  23. ↑ a b Diamond, s. 254
  24. ↑ a b Diamond, s. 255–256.
  25. ↑ a b Greenland Viking Mystery, Kathy A. Svitil, 1.7.1997
  26. ↑ a b Diamond 2005, s. 245, 247
  27. ↑ a b c Greenland (Arkistoitu – Internet Archive)
  28. ↑ Bertil Almgren (toim.): Viikingit. WSOY 1967, s. 115
  29. ↑ a b Diamond, s. 259–260
  30. ↑ Diamond, s. 262, 263
  31. ↑ a b c d e f Thule, s. 72.
  32. ↑ Diamond, s. 257.
  33. ↑ Diamond, s. 250.
  34. ↑ Diamond, s. 247, 250–252
  35. ↑ Diamond, s. 246
  36. ↑ Diamond, s. 247, 248
  37. ↑ Graham-Campbell, s. 175
  38. ↑ a b Diamond, s. 238–239
  39. ↑ The Greenland Vikings, Selected quotes from- The Last Viking: West by Northwest, by John N. Harris, M.A.(CMNS).[vanhentunut linkki]
  40. ↑ a b Vikings during mwp[vanhentunut linkki]
  41. ↑ Diamond, s. 243
  42. ↑ Arctic Flora and Fauna, s. 18, 21, 28
  43. ↑ Valoa ja kaamosta, Claes Bernes, Nord 1994:24, s. 28–29
  44. ↑ a b Diamond 2005, s. 227
  45. ↑ a b c d Hall, s. 156
  46. ↑ a b Lainema & Nurminen, s. 39
  47. ↑ Diamond, s. 284
  48. ↑ a b c d Diamond, s. 281–282.
  49. ↑ Hall, s. 212
  50. ↑ Diamond, s. 280.
  51. ↑ Diamond, s. 283.
  52. ↑ a b c d Diamond, s. 291
  53. ↑ a b c d e f g h Graham-Campbell, s 176
  54. ↑ Diamond, s. 250
  55. ↑ Diamond, s. 263
  56. ↑ Diamond, s. 251.
  57. ↑ a b c d e Diamond 2005, s. 285.
  58. ↑ Hall s. 214
  59. ↑ a b c d e f g Diamond 2005, s. 286.
  60. ↑ Diamond 2005, s. 279.
  61. ↑ a b c Diamond 2005, s. 287.
  62. ↑ a b c d Hall 2007, s. 214.
  63. ↑ a b Diamond 2005, s. 280.
  64. ↑ Hall 2007, s. 158.
  65. ↑ James-Graham Campbell (ed.): Cultural Atlas of the Viking World. ISBN 0-8160-3004-9, s. 223.
  66. ↑ a b c d Diamond 2005, s. 288.
  67. ↑ Campbell 2005, s. 223.
  68. ↑ Thule, s. 73.
  69. ↑ a b c Hall 2007, s. 215.
  70. ↑ Greenland, Past and Present
  71. ↑ a b Diamond 2005, s. 289.
  72. ↑ a b Spectrum 3, s. 401.
  73. ↑ Gardar (Arkistoitu – Internet Archive)
  74. ↑ Anja Kyröläinen, Heikki Oja (toim.): Tähtitaivaan arvoituksia. Ursan julkaisuja 23, Tähtitieteellinen yhdistys URSA, Gummerus Jyväskylä 1984, ISBN 951-9269-24-X, s. 220.
  75. ↑ a b c d Leena Tähtinen, Silja Pohjolainen: Aurinko, tähden tarina. WSOY 2005, ISBN 951-0-30083-7, s. 103, 105
  76. ↑ Global warming, John Houghton, Fourth Edition, Cambridge University Press 2009, ISBN 978-0-521-88256-9 pbk, ISBN 978-0-521-70916-3 pbk, s. 80
  77. ↑ a b Jääkausien jäljillä, Matti Eronen, Ursan julkaisuja 43, ISBN 951-9269-59-2, s. 245.
  78. ↑ a b Artturi Similän sääkirja, Artturi Similä, Teuvo Vuorela. WSOY Porvoo 1981, ISBN 951-0-9848-5, s. 73.
  79. ↑ Burroughs 2007, s. 105. Alkup. lähde Hammer et al 1980
  80. ↑ Romahdus, Jared Diamond, Terra Cognita 2005, s. 231, s 288-289
  81. ↑ [cmods.org/Units/Unit2/Cmod6VikingsinGreenland.pdf The Vikings in America and Greenland], originaali kuva 2000-years-of-global-temperatures-thumb.jpg (Arkistoitu – Internet Archive)
  82. ↑ Diamond, Jared M. (2006). Collapse: how societies choose to fail or succeed. Harmondsworth [Eng.]: Penguin. ISBN 0-14-303655-6.
  83. ↑ Diamond 2005, s. 246, 252–253.
  84. ↑ Diamond 2005, s. 246
  85. ↑ Arneborg, J.; Heinmeier, J.; Lynnerup, N.; Nielsen, H. L.; Rud, N.; Sveinbjörnsdóttir, Á. E. (2002). C-14 dating and the disappearance of Norsemen from Greenland. Europhysics news
  86. ↑ a b End of Vikings (Arkistoitu – Internet Archive)
  87. ↑ a b c Diamond 2005, s. 252.
  88. ↑ a b c Diamond 2005, s. 253.
  89. ↑ Collapse of the Greenland Viking Settlements
  90. ↑ Diamond 2005, s. 266.
  91. ↑ a b c d e Diamond 2005, s. 271.
  92. ↑ a b c d e f g Diamond 2005, s. 267.
  93. ↑ Diamond 2005, s. 269.
  94. ↑ Diamond 2005, s. 172.
  95. ↑ Diamond 2005, s. 272.
  96. ↑ Diamond 2005, s. 272-273.
  97. ↑ Diamond 2005, s. 273.
  98. ↑ Matka viikinkien maailmaan, Richard Hall, Multikustannus OY 2007, ISBN 978-952-468-154-4 Engl. alkuteos Exploring the World of Vikings, suom. Veli-Pekka Ketola. Grönlanti sukupuutto vai hylkäys, s. 212.
  99. ↑ a b Diamond 2005, s. 295.
  100. ↑ Diamond 2005, s. 290.
  101. ↑ Diamond 2005, s. 291.
  102. ↑ a b c Greenland sagas[vanhentunut linkki]
  103. ↑ George D.Daniels (editor): The Vikings. Time-Life-Books Inc. 1979, European edition 1980. ISBN 7054-0626-1, s. 154–158.
  104. ↑ Diamond 2005, s. 276–277.
  105. ↑ The Fate of Greenland's Vikings, Dale Mackenzie Brown 28.2.2000
  106. ↑ Spectrum 1, artikkeli Arktis
  107. ↑ Otavan suuri ensyklopedia 6, Napamaat.
  108. ↑ a b Diamond, s. 289
  109. ↑ Diamond, s. 290

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Skandinaavien_varhaiset_Grönlannin_siirtokunnat&oldid=21981920”