Vehmaan kirkko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vehmaan kirkko
Vehmaan kirkko pohjoispuolelta.
Vehmaan kirkko pohjoispuolelta.
Sijainti Kirkkotie 14, Vehmaa
Koordinaatit 60.682779°N, 21.665990°E
Seurakunta Vehmaan seurakunta
Rakentamisvuosi 1425–1440
Materiaali harmaakivi
Istumapaikkoja 300
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Vehmaan kirkko (myös Pyhän Margareetan kirkko) on Vehmaalla sijaitseva keskiaikainen kivikirkko, joka on rakennettu vuosina 1425–1440.[1] Se sijaitsee Vehmaan kirkonkylässä noin kahden kilometrin päässä kunnan keskustaajamasta Vinkkilästä. Kirkon suojeluspyhimys on Pyhä Margareeta, joka esiintyy myös Vehmaan vaakunassa.[2] Museovirasto on luokitellut kirkon ja sen vieressä sijaitsevan Vehmaan vanhan pappilan valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.[3]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vehmaan seurakunta perustettiin ilmeisesti jo 1200-luvun alkupuolella, vaikka se mainitaan ensimmäisen kerran 1331. Seurakunnan ensimmäinen puukirkko sijaitsi todennäköisesti nykyisen kivikirkon paikalla. Se on aikaisemmin ajoitettu vanhimmilta osiltaan 1300-luvun alkuun, mutta Suomen keskiaikaisia kivikirkkoja tutkineen Markus Hiekkasen mukaan Vehmaan kirkko rakennettiin vasta vuosien 1425–1440 välillä. Kirkon länsipäätyyn liittyvä puolitorni on 1400-luvun jälkipuoliskolta ja sen vieressä sijaitseva ruumiskellari 1800-luvun alusta. Kirkon pohjoispuolella sijaitseva kellotapuli on rakennettu 1826.[1]

Kirkko on säilynyt hyvin keskiaikaisessa asussaan. Ruumiskellarin ohella ainoita uudella ajalla tehtyjä lisäyksiä ovat 1700-luvun tukipilarit runkohuoneen ja sakariston kulmissa sekä joidenkin ovi- ja ikkuna-aukkojen muutokset.[1] Vuonna 1905 kirkkoa saneerattiin arkkitehti Georg Wasastjernan suunnitelmien pohjalta ja viimeisin konservointi tehtiin 1994–1996 LPR-arkkitehtien suunnitelmien mukaan.[2][4] 1990-luvun töiden yhteydessä kirkon sisällä suoritettiin myös arkeologisia kaivauksia. Sakaristosta tuli esiin harvinainen pappisalttarin perustus, joka on peräisin kirkon rakennusvaiheesta.[5] Kuorin lattian alta paljastui suuren hautaholvin jäänteet sekä hautausmaalle johtavan tunnelin alkupää. Lisäksi sakariston ja asehuoneen lattioiden alta löydettiin keskiaikaisia rahoja, joista vanhimmat ovat 1320–1340-luvuilta.[1][2]

Arkkitehtuuri, sisustus ja koristelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kellotapuli vasemmalla.

Kirkon runkohuone on ulkomitoiltaan 33×15 metriä. Sakaristo sijaitsee sen pohjois- ja asehuone eteläpuolella. Asehuoneeseen liittyy runkohuonetta matalampi puolitorni, joka on mahdollisesti rakennettu jonkin merkittävän suvun hautakappeliksi. Siinä ei alun perin ollut ulko-ovea, vaan käynti oli ainoastaan kirkon sisätiloista. Tornin kylkeen on 1800-luvun alussa muurattu erillinen ruumiskellari. Kirkon ulko-ovet ovat alkuperäisessä asussaan lukuun ottamatta umpeen muurattua papinovea. Kaksi länsiseinän, sekä yksi eteläseinän ikkunoista on säilynyt alkuperäisessä suippokaarimuodossaan, mutta muita on laajennettu vuosina 1778 ja 1905.[1][2] Kirkon saumapeltikatto on 1870-luvulta.[3]

Kolmilaivainen runkohuone on katettu ristiholvauksella, jollainen on myös sakaristossa ja asehuoneessa. Keskilaiva on huomattavasti sivulaivoja korkeampi puolibasilika. Nykyisen alttarin alla on jäänteitä alkuperäisestä keskiaikaisesta alttarista ja myös sakaristossa on puretun alttarin perustus. Virolaisesta kalkkikivestä veistetty alttarilevy on valmistettu 1400-luvun alkupuolella. Barokkityylinen saarnastuoli on vuodelta 1652 ja lehteri 1687. Muutoin kirkkosalin sisustus on pääosin 1840-luvulta. Penkit ja alttarikaide sekä lehtereitten nykyinen ulkoasu on tehty Turun kaupunginarkkitehdin Pehr Johan Gylichin vuonna 1844 laatimien piirustusten mukaan.[1][2]

Runkohuoneen päädyt ovat kokonaan harmaakiveä, eikä niissä ole useille keskiaikaisille kirkoille tyypillistä tiilistä päätykolmiota koristeluineen. Vuonna 1905 runkohuoneesta löydettiin keskiaikaisia ornamentteja ja vihkiristejä, jotka peitettiin kalkkirappauksella ja päälle maalattiin alkuperäisten töiden kopioita arkkitehti Carl Frankenhaeuserin valvonnassa. Vuosien 1995–1996 restauroinnin yhteydessä saatiin esiin lisää maalauksia, joita runkohuoneen ohella löytyi asehuoneesta. Ne ovat esillä alkuperäisessä muodossaan, mutta kahden itäisimmän holvijakson keskiaikaiset maalaukset ovat edelleen piilossa. Eteläisessä kuoripilarissa on 1600-luvulla tehtyjä maalauksia. Kuori-ikkunan yläosassa oli 1500-luvun alussa tehty lasimaalaus, joka siirrettiin Kansallismuseoon vuonna 1905.[1][6] Nykyään ikkunassa on Hilkka Toivolan lasimaalaus vuodelta 1974.[2]

Esineistö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirkko eteläpuolta ja länsipäätyä.

Nykyinen esineistö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon vanhin esine on 1300-luvun alkupuolen krusifiksi eteläisen oven yläpuolella. Upsalan koulukunnan tyyliä edustavaa veistosta pidetään Taivassalon ja Raision kirkkojen krusifiksien esikuvana. Vehmaalainen kuvanveistäjä Jussi Vikainen korjasi veistoksen vuonna 1939. Muita keskiaikaisia esineitä ovat 1400-luvun alkupuolen kastemalja ja vihkivesiastia, jotka on valmistettu kemiöläisestä kalkkikivestä. Niiden veistäjä on ”Vehmaan mestarina” tunnettu käsityöläinen. Kastemaljan gotlantilaistyylinen jalusta on tehty virolaisesta kalkkikivestä jo 1300-luvun vaihteessa. Kirkossa on myös 1300-luvulla Suomessa tehty suitsutusastia sekä saman vuosisadan alussa valmistettu triumfikrusifiksi, joka on peräisin vanhasta puukirkosta. Sakaristossa on puinen kirjalauta, johon on kaiverrettu vuosiluku 1580 sekä kahden papin nimet. Se on peräisin joko saarnastuolista tai lukupulpetista.[1][2]

Uudemmasta esineistöstä sakaristossa on Bertel Thorvaldsenin Kristus-patsaan kipsijäljennös, jota pidettiin alttarilla vuoteen 1995 saakka. Nykyään alttarilla on Jussi Vikaisen krusifiksi vuodelta 1972. Seinällä on vapaaherra Bernhard Rehbinderin hautajaisvaakuna vuodelta 1705. Sen vierellä on kuningas Kaarle XI:n Rehbinderille lahjoittama miekka. Lounais-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen oppilastöinä suunnitellut kirkkotekstiilit otettiin käyttöön vuonna 1996.[2]

Siirretyt esineet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikaisista esineistä Kansallismuseoon on siirretty Brysselissä 1470-luvulla veistetty alttarikaappi, neljä puuveistosta sekä Pyhää Margareetaa esittävä hiekkakiviveistos, joka on tehty Lyypekissä 1430–1440-luvuilla. Se on ainoa Suomen keskiaikaisista kirkoista peräisin oleva kiviveistos. Puuveistosten joukossa on gotlantilaista tyyliä edustava Pyhä Nikolaoksen patsas 1300-luvun alkupuolelta sekä todennäköisesti Pyhää Henrikiä esittävä veistos.[1][7] Kansalliskirjastossa säilytetään Vehmaan kirkon käytössä ollutta Westhin koodeksia, joka on 1540-luvulta.[8] Vuonna 1554 Mikael Agricola luetteloi kirkon kulta- ja hopeaesineistöä, jotka muutamaa vuotta myöhemmin takavarikoitiin kruunulle uskonpuhdistuksen yhteydessä.[1]

Urut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vehmaan kirkon ensimmäiset urut valmisti uusikaupunkilainen J. A. Zachariassen vuonna 1889 ja nykyiset ovat Kangasalan urkutehtaan 22-äänikertaiset vuodelta 1957. Urkujen julkisivu on edelleen alkuperäinen Zachariassenin valmistama.[2]

Kellotapuli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkotarhan koilliskulmassa on vuonna 1826 rakennettu myöhäiskustavilainen kellotapuli, jonka on suunnitellut intendentinkonttorin arkkitehti Anton Wilhelm Arppe. Porttirakennuksena toimiva alaosa on harmaakiveä ja yläosa rapattua tiiltä. Tapulin kaksi kelloa ovat 1700-luvulta.[3] Toinen kelloista painaa 1 700 kiloa ja on yksi Suomen suurimmista.[9] Haljennut kello on valettu uudelleen Tukholmassa Meyerin kellovalimossa vuonna 1755.[10] Kello halkesi jälleen vuonna 1913, [11] jolloin se oli tarkoitus valaa uudelleen Tukholmassa, mutta ensimmäisen maailmansodan vuoksi hanke pantiin jäihin ja kello valettiin lopulta Veljekset Friisin valimossa Kokkolan Ykspihlajassa 1922.[12] Talvipakkasilla soitettaessa kello halkesi jälleen ja korjattiin kolmannen kerran Helsingissä vuonna 1956.[9] Vehmaalla oli vielä 1900-luvun alussa katoliselta ajalta perityvä tapa soitaa aamu- ja iltakelloja myös arkisin Maarian- ja Mikkelinpäivien välillä.[13] Kirkon eteläpuolella on 1500-luvulla rakennetun kellotapulin kivinen pohjakerros, jossa nykyään ovat kirkon lämpökeskus ja WC.[3]

Hautausmaa ja kirkonmäki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirkkomaan vanhan osan eteläinen portti.

Hautausmaa mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1659, jolloin se ympäröitiin aidalla. Aluetta on vuosisatojen kuluessa laajennettu useasti. Hautausmaan uusi puoli otettiin käyttöön 1950-luvulla ja viimeisin laajennus uurna-alueineen valmistui 2009. Kirkkomaalle on haudattu muun muassa Samuel Roos, Antti Björkqvist ja Hiski Salomaa.[3][14] Björkqvistin haudan sijaintia ei tiedetä, mutta vuonna 1934 hänelle pystytettiin Jussi Vikaisen tekemä muistomerkki.[15] Kirkon itäpuolella on Stackelberg- ja Eneskjöld-sukujen hautakappelit.[16] Kirkkomaalla on sijainnut myös Gabriel Andersinpoika Heikkilän itselleen rakennuttama hautakappeli.[17]

Vanha pitäjänmakasiini kirkonmäellä.

Sankarihaudat sijaitsevat kolmessa osassa. Talvisodassa kaatuneet ovat kirkon eteläseinustalla ja jatkosodassa kaatuneet kahdella alueella kirkon länsipuolella.[14] Sankarihautojen muistomerkki Sureva äiti ja lapsi on Jussi Vikaisen teos vuodelta 1951. Hautausmaan eteläisen portin edustalla on 1996 pystytetty Veteraanikivi.[18] Kirkon seinään on vuonna 1919 kiinnitetty sisällissodassa kaatuneen suojeluskuntalaisen Viljo Lehtomäen muistolaatta.[19] Emil Henrikssonin suunnittelema punaisten muistomerkki on pystytetty 1940–1950-lukujen vaihteessa. Kuoriseinän vierustalla on Vehmaalla syntyneen piispan Bero II Balkin muistomerkki. Vuonna 1935 pystytetyn muistokiven on suunnitellut arkkitehti Fredrik Elenius. Hautausmaalla on myös Jussi Vikaisen Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki (1957). Lehdon sukuhaudalla on kuvanveistäjä Jussi Hietasen enkeliveistos.[14][18]

Kirkonmäellä sijaitsevat myös kesäkahvilana toimiva pitäjänmakasiini sekä entinen ruumishuone.[20] Viereinen puisto on nimetty piispa Bero Balkin mukaan ja paikalla on myös vuonna 2012 paljastettu muistomerkki.[21] Vielä 1900-luvun alussa kirkonmäellä oli kymmeniä vanhoja kirkkotalleja.[22] Pitäjän epäsosiaalinen aines kokoontui pahoin ränsistyneisiin talleihin harrastaamaan juopottelua, kortinpeluuta ja haureutta, jonka vuoksi ne purettiin kesällä 1920 ja korvattiin kahdella rakennusmestari Frans Rekolan suunnittelemalla modernilla tallirakennuksella.[23][24] Autokannan kasvaessa ne kävivät kuitenkin pian tarpeettomiksi ja vuonna 1939 osa kirkon itäpuoleisesta tallista purettiin.[25][26] Vehmaan vanha pappila sijaitsee alkuperäisellä paikallaan noin puolen kilometrin päässä kirkon länsipuolella. Sen päärakennus on 1870-luvulta.[3]

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vehmaan kirkkoon liittyy jo katoliselta ajalta periytyvä kansantarina kolme morsiantaan murhanneesta Pitkä-Pienasta. Tarinan mukaan Pitkä-Piena ei kuoltuaan pysynyt haudassaan, vaan seisoskeli kirkon asehuoneen itäseinässä olevassa miehenmentävässä muurikomerossa. Lopulta kuolleilta morsiamista saatu anteeksianto ja papin manaus sai Pienan palaamaan hautaansa. Suomessa Vehmaan kirkkoon liitetty tarina tunnetaan myös muissa Pohjoismaissa, Baltiassa ja Pohjois-Saksassa.[27][28]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot, s. 212–216. (Kolmas täydennetty painos) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014. ISBN 978-952-22260-0-6
  2. ↑ a b c d e f g h i Vehmaan Pyhän Margareetan kirkko Vehmaan seurakunta. Viitattu 6.10.2016.
  3. ↑ a b c d e f Vehmaan kirkko ja pappila Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto. Viitattu 8.10.2010.
  4. ↑ Vehmaan kirkon korjaus. Uusi Aura, 29.11.1904, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.10.2021.
  5. ↑ Hyvärinen, Irja: Vehmaan harmaakivikirkosta löytyi pappisalttarin pohja (vain tilaajille) 3.11.1995. Helsingin Sanomat. Viitattu 2.10.2021.
  6. ↑ Vehmaan kirkon korjaustöihin ryhdyttiin toukok. 1 p. Uusi Aura, 2.5.1905, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.10.2021.
  7. ↑ Rinne, Juhani: Pyhä Henrik : piispa ja marttyyri, s. 232. (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 33) Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura ; Otava, 1932. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
  8. ↑ Pirinen, Kauko: Turun tuomiokapituli uskonpuhdistuksen murroksessa, s. 93. (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 62) Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1962. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
  9. ↑ a b Puusaari, Olavi ; Pyykkö, Allan: Suomi-Filmi Oy:n Finlandia-katsaus 308 (video) Kansallinen audiovisuaalinen instituutti. 1956. Finna. Viitattu 10.10.2023.
  10. ↑ Uudestakaupungista ja lähiseuduilta : Vehmaan kirkonkellon uudelleen valaminen. Vakka-Suomi, 30.7.1914, nro 82, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  11. ↑ Pikku uutisia : Vehmaan kirkonkello haljennut. Uusi Aura, 29.6.1913, nro 146, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  12. ↑ Vehmaa. Uudenkaupungin Sanomat, 5.7.1921, nro 72, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  13. ↑ Vehmaan kirkko. Uusi Aura, 19.10.1905, nro 243, s. 3–5. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  14. ↑ a b c Vehmaan hautausmaa Vehmaan seurakunta. Viitattu 2.10.2021.
  15. ↑ Antti Björkqvistille pystytetään muistokivi Vehmaan hautausmaalle. Uudenkaupungin Sanomat, 25.10.1934, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.10.2021.
  16. ↑ Vehmaan kirkko (rakennusperintörekisteri) Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. Museovirasto. Viitattu 11.7.2009.
  17. ↑ Jutikkala, Eino ; Mäkelä-Alitalo, Anneli: Heikkilä, Gabriel Andersinpoika (1726–1807) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 2.10.2021.
  18. ↑ a b Muistomerkkejä Vehmaan kunta. Arkistoitu 19.10.2021. Viitattu 2.10.2021.
  19. ↑ Suojeluskuntain kesäjuhlia ja paraateja. Turun Sanomat, 5.8.1919, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.10.2021.
  20. ↑ Kesäkahvila Aitta avaa Vehmaalla (vain tilaajille) 13.6.2021. Vakka-Suomen Sanomat. Viitattu 9.8.2023.
  21. ↑ Vehmaalla tapahtuu Uudenkaupungin museo. 28.6.2012. Facebook. Viitattu 2.10.2021.
  22. ↑ Vakka-Suomen kirkkotallit: häviäviä muistomerkkejä hevoskulkuneuvojen valtakaudelta. Turun Sanomat, 19.10.1937, nro 282, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  23. ↑ Vehmaa. Uusi Aura, 12.11.1919, nro 305, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  24. ↑ Vehmaa : Kunnan keskuksessa. Uudenkaupungin Sanomat, 24.8.1920, nro 94, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  25. ↑ Vehmaa. Turun Sanomat, 20.12.1938, nro 343, s. 10. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  26. ↑ Vehmaan kirkkotalleja vähennetään. Uusi Aura, 6.2.1939, nro 35, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 10.10.2023.
  27. ↑ Kirkolta kirkolle. Kyläkirjaston Kuvalehti, 1898, nro 8, s. 88–90. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.10.2021.
  28. ↑ Kirkonwäki ja Pitkä Piena : kaksi wanhanaikaista tarua Doria-julkaisuarkisto. Kansalliskirjasto. Viitattu 2.10.2021.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tuominen, Leila K. ; Salonen, Jukka: Muisto elää : Vehmaan rovastikunnan hautausmaiden vanhoja muistomerkkejä. Kalanti: tekijä, 2013. ISBN 978-952-67146-4-6
  • Tuominen, Leila K.: Vehmaan kirkko : kirkko ja seurakunta kautta aikojen. Kalanti: tekijä, 2016. ISBN 978-952-67146-5-3

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vehmaan_kirkko&oldid=22578425”